Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 5

Steve Earle & The Dukes: Terraplane

Tästä tuli jo puppua suollettua kohtuullisen pian ilmestymisen jälkeen. Nyt muutaman kuukauden tauon jälkeen hohto oli hieman hiipunut. Saattoi kyllä johtua aamun vireystilasta tai sitten levy ei vain oikeasti kestä hirveästi kuuntelua.

Ray Wylie Hubbard: The Ruffian's Misfortune

Tämä siis on listan kuudennella sijalla, vaan ei ole spotifyssa. Vanhempia levyjä sieltä kyllä löytyy, joten voihan tämäkin aikojen kuluessa sinne ilmaantua. Nettisivullaan on jonkinmoinen striimaus, vaan siitä en saanut omalla atk:lla mitään kuulumaan. Pari videota löytyi, mutta ei niiden perusteella uskalla tyrmätä.

Soundcloudin upotusta testaan tähän:


Kacey Musgraves: Pageant Material

Sitten tämä. Eka, josta tulee vähän paha mieli ja meinaa tulla kova houkutus jättää levy kesken. Tosi kiva ja raikas ääni. Hyvin tehtyjä biisejä ja hyvin soitettukin. Ei mitään vikaa, vaan ei mitään omaa eikä oikeaa särmää. Laulujen sanat on niin geneerisiä kivasti uhmakkaita ja kulahtaneita kantrikliseitä, että käy päähän kipiää.

Levyn lopussa piilobiisinä on duetto Willie Nelsonin kanssa, joka oikeastaan vain alleviivaa kaiken sen, mikä levyssä on vikana. Luonnosmaisilla kitarajutuillaan ja suht vähillä hönkäisyillään Nelson tuo vähän aitoutta mukaan, mutta ei tämä hänenkään tähtihetkiään ole.

Meinasin mainita, että tämä olisi juuri jossain Voice of Finlandin amerikkalaisessa versiossa, mutta onneksi tarkistin ensin ja tosiaan oli telkkarikilpailumenestystä taustalla. Onhan tälle varmasti paikkansa ja aikansa, jossain jossa minä en ole.


Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Steve Earle: Terraplane

Kaikki voi mennä pieleen, kun legendaarinen kantri- ja rokkilaulaja päättää tehdä blueslevyn. Helppo kuvitella, että on vaikea kuvitella mitään väsyneempää. Earlekin olisi voinut kähistä ränttätänttää tai jotain sliipatumpaa, esittää syvällistä, ja homma olisi kantanut ihan tarpeeksi hyvin pelkän karisman varassa. Guy Clarkin keittiön ja bändin jälkeen soololevyt ovat ihan tarpeeksi keränneet seuraajia ja hymistelijöitä.

Ja joo: ränttätänttää, kähinää (tai JLH-tyylin hyrinää ja hönkäilyä) ja karismaa riittää. Mutta Earle tekee kaiken jotenkin oikein. Koko ajan kuuluu, että kovan luokan biisintekijästä ja sanoittajasta on kyse; täytyy olla kova tyyppi semmoisen, joka saa aikaan biisin nimeltään Baby Baby Baby (Baby). Mutta siis oikeasti jokaisessa biisissä on jokin sanoituksellinen/tarinallinen koukku, joka sen erottaa miljoonista muista bluesbiiseistä, vaikka monet teemat ovatkin ilmeisen tarkoituksellisesti tuttuja.

Kaikki biisit voi tosiaan laskea bluesiksi, mutta mukavan vaihtelevalla tavalla. Osa jyrää sähköisesti ja toiset ovat kepeän akustisesti svengaavia. Tai keveys voi olla väärä sana, mutta svengaavat silti komeasti. Bändi keskittyy nimenomaan svengiin; soolot ovat tiiviitä ja niissä ei mitään elämää suurempaa esitetä tehtävän.

Sävytkin vaihtelevat synkistä ja ilkeistä Baby's Just as Mean as Me:n äkkiväärään hempeilyyn. Eleanor Whitmore on mahtava vierailija, pitää koittaa perehtyä häneenkin jossain välissä.

Aina joskus tulee olo, jotta bluesia on kuullut ihan tarpeeksi, mutta taas kerran olin väärässä.