Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 11

Willie Nelson & Merle Haggard: Django and Jimmie

Tämä oli jo kuunneltuna, mutta nyt taas ajankohtainen: Merle Haggard kuoli eilen. Nelson elää.

Kaksi legendaa samalla levyllä. Toissavuotinen Band of Borthers oli ensimmäinen Nelsonin levy, jota tykkäsin oikeasti kuunnella. Haggardia on ollut kiva kuunnella enemmänkin, mutta ei mitenkään ykkössuosikkejani ole ikinä ollut.

Levy jakaantuu selkeästi Nelsonin tylsiin balladeihin ja Haggardin perussvengailuun. Haggard vie selvästi voiton, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävästi. Hurjasti herttaista setäkarismaa ja perushyviä biisejä. Tai on molemmissa tyypeissä särmää sen verran, että ei hävetä kuunnella.


James McMurtry: Complicated Game

Ihan uusi tyyppi minulle. Lauluäänestä tulee vähän mieleen Dylan ja se yleensä tarkoittaa tylsyyttä ja loputonta mukasyvällistä jorinaa (Dylaniin en siis ota kantaa, vaan näihin seuraajiin).

Mutta: McMurtry on oikeasti hyvä kirjoittaja. Edustaa sitä porukkaa, joka on soittanut ihmisten ilmoilla sen verran, että osaa aina koukuttaa biisien ensimmäisellä lauseella. Ja osaa myös pitää koukussa ja tarjota käänteitä matkan varrella. Laatu on vielä tasainen levyn loppuun asti. Upea kirjoittaja oikeastaan.

Mutta: musiikillisesti aika tylsä ja kuivakka. Lauluäänestä ei huikeita sävyjä irtoa eikä kyllä bändistäkään. Kuulostaa aika tyypillisesti kuviolta, jossa yksi tekee biisit ja sitten muut tulevat ne soittamaan levylle. Ei siis oikein syvällistä bändiyhteyttä tunnu syntyvän. Kohtuullisen hyvin soitettua, mutta siihen se tahtoo jäädä.

Näin kova kirjoittaja tarvitsisi kaverikseen yhtä kovan säveltäjän ja sovittajan.

Tämä oli siis listan 15. Aika paljon on vielä kuunneltavaa.


Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 5

Steve Earle & The Dukes: Terraplane

Tästä tuli jo puppua suollettua kohtuullisen pian ilmestymisen jälkeen. Nyt muutaman kuukauden tauon jälkeen hohto oli hieman hiipunut. Saattoi kyllä johtua aamun vireystilasta tai sitten levy ei vain oikeasti kestä hirveästi kuuntelua.

Ray Wylie Hubbard: The Ruffian's Misfortune

Tämä siis on listan kuudennella sijalla, vaan ei ole spotifyssa. Vanhempia levyjä sieltä kyllä löytyy, joten voihan tämäkin aikojen kuluessa sinne ilmaantua. Nettisivullaan on jonkinmoinen striimaus, vaan siitä en saanut omalla atk:lla mitään kuulumaan. Pari videota löytyi, mutta ei niiden perusteella uskalla tyrmätä.

Soundcloudin upotusta testaan tähän:


Kacey Musgraves: Pageant Material

Sitten tämä. Eka, josta tulee vähän paha mieli ja meinaa tulla kova houkutus jättää levy kesken. Tosi kiva ja raikas ääni. Hyvin tehtyjä biisejä ja hyvin soitettukin. Ei mitään vikaa, vaan ei mitään omaa eikä oikeaa särmää. Laulujen sanat on niin geneerisiä kivasti uhmakkaita ja kulahtaneita kantrikliseitä, että käy päähän kipiää.

Levyn lopussa piilobiisinä on duetto Willie Nelsonin kanssa, joka oikeastaan vain alleviivaa kaiken sen, mikä levyssä on vikana. Luonnosmaisilla kitarajutuillaan ja suht vähillä hönkäisyillään Nelson tuo vähän aitoutta mukaan, mutta ei tämä hänenkään tähtihetkiään ole.

Meinasin mainita, että tämä olisi juuri jossain Voice of Finlandin amerikkalaisessa versiossa, mutta onneksi tarkistin ensin ja tosiaan oli telkkarikilpailumenestystä taustalla. Onhan tälle varmasti paikkansa ja aikansa, jossain jossa minä en ole.


Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.