Steve Earle: Terraplane

Kaikki voi mennä pieleen, kun legendaarinen kantri- ja rokkilaulaja päättää tehdä blueslevyn. Helppo kuvitella, että on vaikea kuvitella mitään väsyneempää. Earlekin olisi voinut kähistä ränttätänttää tai jotain sliipatumpaa, esittää syvällistä, ja homma olisi kantanut ihan tarpeeksi hyvin pelkän karisman varassa. Guy Clarkin keittiön ja bändin jälkeen soololevyt ovat ihan tarpeeksi keränneet seuraajia ja hymistelijöitä.

Ja joo: ränttätänttää, kähinää (tai JLH-tyylin hyrinää ja hönkäilyä) ja karismaa riittää. Mutta Earle tekee kaiken jotenkin oikein. Koko ajan kuuluu, että kovan luokan biisintekijästä ja sanoittajasta on kyse; täytyy olla kova tyyppi semmoisen, joka saa aikaan biisin nimeltään Baby Baby Baby (Baby). Mutta siis oikeasti jokaisessa biisissä on jokin sanoituksellinen/tarinallinen koukku, joka sen erottaa miljoonista muista bluesbiiseistä, vaikka monet teemat ovatkin ilmeisen tarkoituksellisesti tuttuja.

Kaikki biisit voi tosiaan laskea bluesiksi, mutta mukavan vaihtelevalla tavalla. Osa jyrää sähköisesti ja toiset ovat kepeän akustisesti svengaavia. Tai keveys voi olla väärä sana, mutta svengaavat silti komeasti. Bändi keskittyy nimenomaan svengiin; soolot ovat tiiviitä ja niissä ei mitään elämää suurempaa esitetä tehtävän.

Sävytkin vaihtelevat synkistä ja ilkeistä Baby's Just as Mean as Me:n äkkiväärään hempeilyyn. Eleanor Whitmore on mahtava vierailija, pitää koittaa perehtyä häneenkin jossain välissä.

Aina joskus tulee olo, jotta bluesia on kuullut ihan tarpeeksi, mutta taas kerran olin väärässä.