Kotimaan katsaus 1

Americana-rypistys kävi voimille aika lujasti, jäi vähäisetkin liikuntaharrastukset ja omat soittelut vähiin. Nyt on pitänyt niitä välillä palauttaa tavallisempaan tilaan, mutta ei tämä blogikaan vielä ole kuolemassa.

Tähän väliin voisi koittaa kaivaa vähän erilaista svengiä tarkastelemalla, jotta mitä on tullut kuunneltua viime aikoina. Siihen nyt kaivan tietoa last.fm:stä. Ei sinne ihan kaikki kirjaudu, mutta tässä sitten näitä, joita ei ole tullut vielä oikeasti mainittua viimeisen puolen vuoden ajalta. Kotimaiset ensin. Ulkomaisia on sitten näköjään enemmän tulossa seuraavaksi.

Rommakko
Ok, tää näyttää oikeasti nololta: oma bändi ykkösenä. Suurin osa näistä on tullut ihan sillä, että olen treenaillut uusien demojen kanssa. Ei tästä kehtaa sen enempää, mutta saa koittaa kuunnella levyä spotifystä tai vaikka deezeristä. Ei me niistä kuunteluista rahaa saada mainittavaksi asti, mutta tuntuu kivalta tilastoja katsella.

Pekko Käppi & K:H:H:L
Tämä on vähän työn alla vielä. Uusi levy on hyvä, mutta vielä ajatukset pitäisi saada selkenemään siitä, että onko se parempi kuin edellinen ja/tai miksi ei ole.

Melrose
En ole aikaisemmin kuunnellut Melrosea juuri ollenkaan, mutta uusi levy toimii jollain tasolla. Pitäisi vielä hetki testailla, että onko siinä jotain kestävää.

Jaakko Laitinen & Väärä Raha
Suomen paras bändi. Soitot ovat tainneet kertyä aika tasaisesti kaikilta levyiltä. Turvallinen valinta työmatkoille aina. Hassun monesti kuuntelen vain bassojuttuja.

Esa-Pekka Salonen; The Philharmonia Orchestra; London Voices
Tämä liittyy György Ligeti -innostukseen. Ei oikeastaan hirveän kotimaista, mutta tulkoon nyt mainittua. Le Grand Macabre on upea.

Faarao & Kakspäinen narttu
Tämäkin on työn alla. Jotain mahtavaa tässä uudessa levyssä on, mutta ihan yksiselitteisen helposti kehuttavaa se ei ole.

Sutina
On pitänyt miettiä, että voiko tätä kehua. Siinä on ihania ihmisiä ja entisiä bändikavereita. Nämä liian lähellä olevat hommat on vaikeita kirjoitettavaksi. Kuunnelkaa ite.

Outolintu
Tämä on pakko mainita Sutinan perään samoilla varauksilla. Tykkään kovasti, mutta on sen verran lähellä, että hankala on sanoa mitään, mikä ei tulisi pian kylillä vastaan.

K-X-P
Työn alla tämäkin. Jotenkin tosi sympaattinen meininki. Ansaitsee oman juttunsa, mutta vielä pitäisi ajatukset kirkastaa, jotta mitä uudesta levystä voi sanoa.

Mikko Hassinen
Taisi olla Hesarin arvostelusta bongattu tämä uusi levy. Ei sytyttänyt kertakuuntelua pitemmälle.

Janne Westerlund
Vanha idoli, jonka jutuista olisi kiva olla innoissaan. Ei oikein uusimmat jutut kolisseet niin että jaksaisi kummemmin mainita.

Asa
Foetidaa taisin kuunnella taas sen verran, että näkyy listoilla. On se edelleen törkeän kova levy sekin.

The Slag Brick Project
Tästäkään ei ihan kaikki soittokerrat näytä kirjautuneen. Sisko toi seiskatuumaisen tuliaisiksi ja onhan siinä upea svengi. Mutta menee myös tuohon sarjaan, josta ei oikein pysty vapautuneesti kirjoittamaan, kun on tuommoisia perheyhteyksien tapaisia tässä. Enkä oikein kyllä tykkääkään kahden biisin perusteella mitään suurta sanoa, ei sillä.

Douglas Holmquist: Smash Hit OST

Ok: nyt mennään monella tavalla vieraalle alueelle.

Ensinnäkin tässä on kyse pelin soundtrackistä. Niin ja vieläpä mobiilipelin. En oikeasti pelaa hirveästi ja vielä vähemmän olen seurannut pelimusiikkeja.

Sitten tämä on vielä elektronista musiikkia, ennen olisi puhuttu syntikkamusiikista tms. Minä oon semmoisista aikalailla pihalla. En uskalla mitään tarkempia genrejä mennä mainitsemaan tässäkään, koska ne menisivät varmasti persiilleen.

En ollenkaan muista miten päädyin peliä kokeilemaan, mutta ei se sinänsä mikään ihme ole, sillä se on ilmeisesti todella hyvin menestynyt. Ja syystä.

Alkuun pelasin kokeilumielessä hiljaa illalla ilman ääniä. Peli on hyvän näköinen ja toimii sellaisenakin. Vaativuus lisääntyy hiljalleen ja haastetta riittää pitkäksi aikaa.

Vaan sitten satuin koittamaan pelaamista äänen kanssa luurit päässä. Alkuun oli vaikea hengittää, kun vaikutus oli niin huikea. Visuualinen puoli ja musiikki toimivat saumattomasti yhteen: tukevat rytmiikallaan toisiaan ja pelin tunnelmaa. 

Ideahan on tosi yksinkertainen: liikutaan ja tulee esteitä, jotka saa tuhottua kuulilla, joita matkan varrelta kerätään rikkomalla kristalleja. Tavoite on siis vain liikkeen jatkuminen. Pelin maailma on surrealistinen, mutta äkkiä sen logiikka alkaa tuntua hyvinkin luontevalta. Hiljalleen tulee aivan uusia juttuja, mutta myös älyttömän oivaltavia muunnelmia aikaisemmista maisemista ja esteistä. (Pelifirman sivulta löytyy myös videoita.)

Ja sama toimii musiikissakin. Tunnelma on vaihteleva, mutta koko ajan täydellisen johdonmukainen ja tunnelmaltaan vahva. Sävelteemoja on rajallinen määrä, mutta niistäkin on oivaltavia muunnelmia; tempo vaihtelee ja rytmiikka pelin eri osien ja vaiheiden mukaan. Välillä pelin tempo on todella kiihkeä ja välillä tulee keveämpiä hengähdystaukoja, ja koko ajan se on helvetin siistin tuntoista musiikin takia.

On siis pitänyt pelata peliä moneen kertaan alusta lähtien ihan vain musiikin vuoksi. Tai kyllä se visuualinenkin puoli jaksaa edelleen viehättää, mutta pelillisesti alkupäässä ei enää hirveästi haastetta ole.

En tiedä asiasta mitään, mutta kuvittelisin, että mobiilipeli asettaa musiikille aikalailla rajoituksia vähintäänkin siinä, että musiikin pitäisi kestää julmaa pakkaamista, jotta tiedostokoot eivät mene hirveiksi. Sekin puoli toimii, joskin tuntuu, että bassot toimivat maukkaammin, kun biisejä kuuntelee muuta kautta kuin itse pelissä.

Tänään sitten piti kokeilla musiikkia ihan irrallaan spotifysta ja toimii se sellaisenaankin upeasti. Myös tai sitten varsinkin pyöräilymusiikkina. (Musiikit tuntuvat löytyvän vaikka mistä: soundcloudista, itunesista, bandcampistä ja silleen, joten ei spotikka mitenkään ylivertainen ole tässä asiassa.)

Kyllä minä tätä Holmquistia pidän nerona.

Shava: Langaton yhteys

On sattunut kohdalle muutama bändi, jotka eivät ensin ole levyltä erityisemmin innostaneet, mutta sitten keikka on räjäyttänyt potin ja sen jälkeen levytkin ovat kuulostaneet aivan erilaisilta, mahtavilta. Tuommoisen aloituksen jälkeen otsikon perusteella on aika selvää, että Shava on yksi niistä, mutta on niitä muitakin. 

Radiopuhelimien alkupään levyt olivat väkinäisen oloisia rutistuksia, kunnes keikalla bändin raivokas voima tuli kerralla selväksi. Circlen eka seitsentuumainen ei tuntunut oikein miltään, kunnes keikalla huomasin kuunnelleeni levyä ihan liian hiljaa ja koittaneeni erottaa ihan vääriä asioita. Jaakko Laitista & Väärä rahaa koitin kuunnella moneen kertaan ja päädyin johonkin "ihan kiva yritys" -luokitukseen, mutta ekalla keikalla, jonne lähdin lähinnä säälistä, tajunta avautui ja sen jälkeen levyt ovatkin tuntuneet parhaalta musiikilta, mitä Suomessa on ikinä tehty.

Shavan Betoninen kotimaani -levyä kuuntelin aika paljon ja sekin lämmitti lähinnä kuriositeettina. Ei sen vaikutelman perusteella osannut odottaa sitä tajutonta tanssiräjähdystä, jonka bändi saa aikaan keikalla. Levynkin osasi sen jälkeen kääntää soimaan kovalle ja antaa vaan fysiikan toimia. Levyn kannessa oli Sibelius-akatemian merkki, joten turhan älyllisesti sitä kai koitin aluksi lähestyä. Mutta ei se silti täydellisesti Shavaa välittänyt; uutta levyä rinnalla kuunnellessa huomaa, että jonkinlainen varovaisuus ja omien soundien/mieltymysten hakeminen on vielä menossa, aavistuksen kuivalta kuulostaa. (Vaimo kyllä sanoo tykkäväänsä vanhasta enemmän, uusi on muka liian Intia-kitschiä.)

Langattoman yhteyden soundit ovat tosi makean kuuloiset: rummuissa on syvyyttä, kielisoittimet soivat luontevasti ja ennen kaikkea basisti on päästetty irti. Yleensä olen hitusen melodisemman ja pehmeämmän bassotyylin ystävä, mutta tässä parhaiten kokonaisuuteen istuvat tiukan perkussiiviset ja säröiset jutut, vaikka muutakin kuuluu ja jotenkin aina älyttömän onnistuneesti.

Biisit ovat vähintäänkin yhtä hyviä kuin ekalla levyllä. Ensimmäisellä kerralla jo meinasin kirota, jotta miksi pitää noita ulkomaankielisiä lauluja ottaa mukaan, mutta äkkiä ne veivät mukanaan levyn kovimpina tanssittajina; jotenkin meno on niissä rajuimmillaan ja voi kuvitella kuinka ne ajavat keikoilla yleisön järjettömille rajoille. Suosikkibiisiä on vaikea nimetä; se vaihtelee ihan sen mukaan, mikä on menossa. Ainoa, joka herättää hetkittäin epäilyksiä, on Tuhoa generaattori. Musiikillisesti biisi kaipaisi jotain suurta sanoituksissakin, mutta pinnallinen pelimaailmaviittailu tuntuu hassulta ja kököltä. Mutta poppiahan tämä on ja hönttejäkin juttuja kuuluu tehdä. Ja sellainen onkin ehkä paikallaan upean suureksi ja mahtipontiseksi kasvavan Metsämiehen bhangran jälkeen.

Kiurelin lauluääni on äkkiseltään ohuen ja yksiulotteisen kuuloinen. Siihenkin auttaa suurempi äänenvoimakkuus. Ainakin omaan korvaan keskeinen osa bhangramaisuutta on juuri tuo äänenkäyttö, joka perustuu aika paljon siihen, että pusketaan suurelta osin melkolailla täysillä. Ei sillä tavalla poppilaulajalta kuulosta, mutta tähän se istuu. Sitä paitsi Kiureli on niin törkeän kova puskemaan yleisön liikkeelle keikoilla, että häntä en vaihtaisi mihinkään. Toista vastaavaa bile-eläintä ei ole tullut vastaan.

Niin ja katsoin minäkin Euroviisukarsintoja ja äänestin Shavaa. Vaan ei se oikein toiminut. Kotona koitin kääntää telkkarin täysille, mutta ei se hetkeäkään kuulostanut yhtä hyvältä kuin levyltä huudatettuna. Jokin siinä television audion kompressoinnissa söi hommasta parhaan iskun. Ostarilla on oikeasti hyvä biisi, mutta ei sitä saatu taottua kansan päähän television kautta. Keikalla ei kenellekään jäisi epäselvyyttä. (Ei sillä: PKN:n on ihan mahtava niihin kisoihin.)