Radiopuhelimien alkupään levyt olivat väkinäisen oloisia rutistuksia, kunnes keikalla bändin raivokas voima tuli kerralla selväksi. Circlen eka seitsentuumainen ei tuntunut oikein miltään, kunnes keikalla huomasin kuunnelleeni levyä ihan liian hiljaa ja koittaneeni erottaa ihan vääriä asioita. Jaakko Laitista & Väärä rahaa koitin kuunnella moneen kertaan ja päädyin johonkin "ihan kiva yritys" -luokitukseen, mutta ekalla keikalla, jonne lähdin lähinnä säälistä, tajunta avautui ja sen jälkeen levyt ovatkin tuntuneet parhaalta musiikilta, mitä Suomessa on ikinä tehty.
Shavan Betoninen kotimaani -levyä kuuntelin aika paljon ja sekin lämmitti lähinnä kuriositeettina. Ei sen vaikutelman perusteella osannut odottaa sitä tajutonta tanssiräjähdystä, jonka bändi saa aikaan keikalla. Levynkin osasi sen jälkeen kääntää soimaan kovalle ja antaa vaan fysiikan toimia. Levyn kannessa oli Sibelius-akatemian merkki, joten turhan älyllisesti sitä kai koitin aluksi lähestyä. Mutta ei se silti täydellisesti Shavaa välittänyt; uutta levyä rinnalla kuunnellessa huomaa, että jonkinlainen varovaisuus ja omien soundien/mieltymysten hakeminen on vielä menossa, aavistuksen kuivalta kuulostaa. (Vaimo kyllä sanoo tykkäväänsä vanhasta enemmän, uusi on muka liian Intia-kitschiä.)
Langattoman yhteyden soundit ovat tosi makean kuuloiset: rummuissa on syvyyttä, kielisoittimet soivat luontevasti ja ennen kaikkea basisti on päästetty irti. Yleensä olen hitusen melodisemman ja pehmeämmän bassotyylin ystävä, mutta tässä parhaiten kokonaisuuteen istuvat tiukan perkussiiviset ja säröiset jutut, vaikka muutakin kuuluu ja jotenkin aina älyttömän onnistuneesti.
Biisit ovat vähintäänkin yhtä hyviä kuin ekalla levyllä. Ensimmäisellä kerralla jo meinasin kirota, jotta miksi pitää noita ulkomaankielisiä lauluja ottaa mukaan, mutta äkkiä ne veivät mukanaan levyn kovimpina tanssittajina; jotenkin meno on niissä rajuimmillaan ja voi kuvitella kuinka ne ajavat keikoilla yleisön järjettömille rajoille. Suosikkibiisiä on vaikea nimetä; se vaihtelee ihan sen mukaan, mikä on menossa. Ainoa, joka herättää hetkittäin epäilyksiä, on Tuhoa generaattori. Musiikillisesti biisi kaipaisi jotain suurta sanoituksissakin, mutta pinnallinen pelimaailmaviittailu tuntuu hassulta ja kököltä. Mutta poppiahan tämä on ja hönttejäkin juttuja kuuluu tehdä. Ja sellainen onkin ehkä paikallaan upean suureksi ja mahtipontiseksi kasvavan Metsämiehen bhangran jälkeen.
Kiurelin lauluääni on äkkiseltään ohuen ja yksiulotteisen kuuloinen. Siihenkin auttaa suurempi äänenvoimakkuus. Ainakin omaan korvaan keskeinen osa bhangramaisuutta on juuri tuo äänenkäyttö, joka perustuu aika paljon siihen, että pusketaan suurelta osin melkolailla täysillä. Ei sillä tavalla poppilaulajalta kuulosta, mutta tähän se istuu. Sitä paitsi Kiureli on niin törkeän kova puskemaan yleisön liikkeelle keikoilla, että häntä en vaihtaisi mihinkään. Toista vastaavaa bile-eläintä ei ole tullut vastaan.
Niin ja katsoin minäkin Euroviisukarsintoja ja äänestin Shavaa. Vaan ei se oikein toiminut. Kotona koitin kääntää telkkarin täysille, mutta ei se hetkeäkään kuulostanut yhtä hyvältä kuin levyltä huudatettuna. Jokin siinä television audion kompressoinnissa söi hommasta parhaan iskun. Ostarilla on oikeasti hyvä biisi, mutta ei sitä saatu taottua kansan päähän television kautta. Keikalla ei kenellekään jäisi epäselvyyttä. (Ei sillä: PKN:n on ihan mahtava niihin kisoihin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti