Formaatit, musiikki ja sellaista

Muutettiin ja paineen alla piti jonkin verran karsia levykokoelmia. Välillä ahdisti luopuminen, mutta silti suhteellisen helposti sain karsittua toistasataa CD:tä ja reilut parikymmentä vinyyliä. Helpotti, kun tajusi, että ei minun kannata tuntea liian suurta painetta maailman merkkiteosten säilyttämisestä, jos ne eivät itselle hirveästi enää kolahda. Toisaalta huomasin, että ei kannata keskittyä siihen, mistä luopuu, vaan siihen kuinka kokoelma tiivistyy puhtaan timanttiseksi (ja jonka timanttisuutta ei kukaan muu kai voi tajuta).

Samalla tuli tunnusteltua musiikin lisäksi suhdetta itse levyihin. Jo vuosien ajan arkielämässä on jyrännyt striimaus. Levyjä olen ostanut, mutta kuunnellut enimmäkseen tietokoneelta tai puhelimen kautta (Spotify, joo, mutta firma ei liene tässä olennaista). Kun musiikki toimii muuallakin, niin levyt tahtovat muuttua enemmän esineiksi eikä esineiden kerääminen ole samaa kuin joskus ennen, kun keräsin mielestäni musiikkia.

Jonkin aikaa tuo oli jo vaikuttanut sillä tavalla, että ne vähemmät levyt, jotka ostin olivat kotimaisia tai pienten ulkomaisten yhtiöiden tuotoksia. Kotimaisuutta suosin siksi, että suomalaisilla bändeillä on hullun hankalat olosuhteet vääntää hommiaan läheskään kannattavasti ja jos joku onnistuu näissä oloissa tekemään hienoa musiikkia, niin haluan sitä tukea. Huonoa musiikkia en suosi, oli se tehty missä tahansa.

Lisäksi haluan levyjä ostamalla tukea Levykauppa Äxää. Lipposen Jari on Oulun kaupassa suositellut sen verran monta hyvää levyä, että olen ikuisessa kiitollisuuden velassa, ja muitakin ihania tyyppejä sieltä löytyy. Minusta olisi hyvä, jos tuolla kulttuurityöllään myös tienaisivat jotain.

Muutto toi sellaisenkin tilanteen, että sain taas varastossa lojuneen vinyylisoittimen käyttöön. Huomasin, että se on aika huono, ja se sitten johti hiljalleen koko laitteiston uusimiseen paremmilla käytetyillä kamppeilla.

Jotkut väittävät, että vinyyli kuulostaa paremmalle. Minä en ole mitenkään hifi-ihminen, mutta tajuan sentään, että se ei ole totta. Rupisellakin tärykalvolla (ja tästä minulla on lääkärin lausunto) kuulee, että vinyylissä tulee rajat vastaan alhaalla ja ylhäällä. Varsinkaan kontrabasson soundin syvyyksiin ei vinyyli kykene ja rumpalin pellit muuttuvat aika herkästi tasaiseksi sihinäksi siinä, missä CD:ltä soivat laajemmin. Eri asia sitten on, että välittääkö noista eroista tai onko mukavampi kuunnella rajallisempaa ulosantia.

Minä en koe noita puutteita hirveän pahoiksi, kun vastineeksi tulee muita hyviä puolia. Hyväksi puoleksi lasken jo sen, että kannet ovat selvästi paremman näköiset suuressa koossa. 

Suuremmaksi arvoksi lasken kuitenkin sen, että kahteen puoliskoon jaettuna levy on yleensä paljon helpommin hahmotettava. Parhaimmillaan LP:n biisijärjestyskin on ajateltu kahdelle puoliskolle oikeasti. Tuoreina esimerkkeinä tästä Lasten Hautausmaan toinen täyspitkä, jonka puoliskojen symmetrisyys ei oikein voi CD:ltä aueta ja Dalindèon Slavic Souls, jossa biiseistä syntyy CD:llä erilainen kaari kuin LP:llä ja biisit ovat noilla eri järjestyksessä (voi olla, että syynä on jokin tylsä tekninen homma, että ovat eri järjestyksessä helpommin jaettavissa kahteen osaan, mutta haluan usko tuohon sisällöllisesti harkittuun rakenteeseen).

Levyn asettaminen levylautaselle, pölyn pyyhkiminen ja neulan siirtäminen oikeaan paikkaan toimivat tärkeinä rituaaleina, jotka nostavat kuuntelutilanteen arvoa ja pakottavat keskittymään. Vaikea saada samaa aikaiseksi spotifyn käynnistämisellä, vaikka se hieman hitaasti herääkin tällä ikivanhalla koneella.

Sitten vielä se, että olen aina tykännyt mekaanisista jutuista. Oikeasti pitää jäädä usein ihastelemaan sitä ihmettä, että neula tärisee hiusta ohuemmassa urassa ja siitä saadaan musiikkia kuulumaan. Samalla tavalla ihmeellistä ei ole siinä, että kone lukee levyltä ykkösiä ja nollia ja purkaa sen ääneksi. Tai ehkä on, mutta minuun vetoaa mekaaninen ratkaisu.

Tämä kaikki höpinä ihan vain perusteluna sille, että koitan nyt jonkin aikaa ostaa levyni enimmäkseen vinyylillä ja edelleen kotimaisia hivenen suosien. Se ei ole edes hirveän vaikeaa: Svart julkaisee turhan sonnan lisäksi paljon mielenkiintoisia levyjä ja muitakin on samalla asialla liikenteessä. Koitan nyt siis enemmän bloggailla niitäkin levyjä, kun tuo Americana-projekti herkästi jättää itsellekin sellaisen olon, että hyvä musiikki tehtäisiin muualla.

(Ennen kaikkea tämän kirjoitan muistiin itselleni, koska aina joskus huomaan, että on vaikea muistaa mitä ihmettä silloin joskus tuli mietittyä.)

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 15

Hiukan meni taas aikaa edellisesti blogahduksesta, mutta ei tämä urakka vielä ole kuollut. Muutto ja asettuminen uuteen paikkaan ovat muuttaneet myös musiikkisysteemeitä jonkin verran. Työmatka lyheni ja sen aikana ehtii vähemmän kuunnella musiikkia ja aina ei edes niin vähäisen takia jaksa. Ja nyt tämä kone sijaitsee sillä tavalla, että aina ei jaksa häiritä muiden unia tässä naputtelemalla (josta juuri tuli mieleen laittaa pyyhe näppiksen alle, niin ei kolise pöydän pintaan enää juuri ollenkaan). Ja sellaista.

Muuton yhteydessä piti käydä läpi myös suhdettani levyihin, mutta siitä kirjottelen erikseen. Nyt takaisin tähän aiheeseen.

Amy Helm: Didn't It Rain

Amy Helmissä ei oikeastaan ole mitään vikaa. Silti tämä oli tämän vuoden levyistä ensimmäinen, joka tuntui ihan liian pitkältä ja oli moneen kertaan tosi lähellä, että olisin skipannut loput biisit.

Nytkään en uskalla kertauksen vuoksi ryhtyä kuuntelemaan, vaan muistelen parin viikon takaista silleen, että jotain soulin, gospelin ja bluesin henkeä hommassa kovasti oli. Päällimmäiseksi ahdistajaksi jäi mieleen basisti. Ei sinänsä soittanut huonosti hänkään, mutta jotain tosi painostavaa oli pirteän ryhdikkäässä ja puhtaassa soitossa.

Dale Watson: Call Me Insane

Listan sijalla 22 tämmöinen. Tämäkin tahtoo olla jotenkin painostavaa. Periaatteessa kaikki kohdallaan, mutta pakonomainen vanhanaikainen autenttisuus ja loputon itsetyytyväisyys jäävät pinnalle keskeisinä mielikuvina. Kantria ja rokki kuviteltuun aitoon tyyliin siis.

Dave Alvin & Phil Alvin: Lost Time

Noiden kahden jäljiltä tämä kuulosti tosi raikkaan törkeältä ja hauskalta. Vasta jonkin ajan kuluttua tajusin, että nämä veljekset vastasivat edellisen vuoden listalta karseimpana mieleen jääneestä levystä.

Jotakin on siis tapahtunut minulle tai näille tyypeille. Ei tätä loputtomasti halua kuunnella tai mitään sellaista, mutta monta asiaa on kohdallaan tai sitten oikealla tavalla vinksahtaneena. Jopa kitarasoolot ovat aika hyviä.

Huipentuma on selvästikin gospelimainen World's in a Bad Condition:

Houndmouth: Little Neon Limelight

Tämä on ilmeisesti joissain piireissä aiheuttanut isompaakin liikettä, mutta tuli minulle ihan uutena.

Aika mahtava yhdistelmä dylanilaista folk-perinnettä, poppia, epämääräistä turmeltuneisuutta ja rokkisärmää. Hyviä biisejä ja vahvoja tekstejä, jotka kolahtavat jo kertakuulemalta. 

Ja kaksi hyvää laulajaa, joista toinen, Katie Toupin, on nyt lähtenyt bändistä. Voi olla hyväkin juttu se lähtö ja kiinnostaa kyllä kuulla mitä Toupin saa aikaiseksi omassa jutussaan.

Ainakin tätä tekee mieli kuunnella lisää.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 14

Calexico: Edge Of The Sun

Tavallaan Calexicossa ei oo oikein mitään. Nimikin on aika onneton: hei California ja Mexico, joka jo melkolailla kertoo mistä on kyse. Ja jossain kuuluu se tompettymäinen mitättömyys ja ponnettomuus.

Mutta silti tätä tuli jo vuoden mittaan kuunneltua aika paljon. Ja nyt kun kertailin, ei oikein voinut lopettaa. Calexico käärii johon hassuun kaihoisaan untuvaan, jossa on mahottoman hyvä olla. Päällimmäiseksi jää vain pidätelty, tarkkaan harkitusti soitettu tunnelma, johon puhaltimet tuovat makean lisän. Sanojakaan ei oikein tule kuunneltua, ne vaan on. Niin ja puhaltimien lisäksi se xico kuuluu selvemmin Cumbia de Dondessa, joka voisi olla hassu, mutta se silti istuu kokonaisuuteen luontevasti.

Tykkään siis ihan mahottomasti, vaikka en varsinaisesti haluaisi tunnustaa.

Eilen Jewell: Sundown Over Ghost Town

Jotain samaa on sitten Jewellissa ja voisi melkein räjäyttää potin, jos ei olisi tuota Calexicoa pohjalla.

Jewellin ääni on aika maaginen; hetkittäin kuuluu aavistus samanlaista klangia kuin Anaïs Mitchellillä tai sitten Anna Perssonilla. 

Biisit ovat hyviä ja sovituksetkin toimivat ja niitä on oikeasti mietittykin. Yksittäisien soittajien osuudet eivät hirveästi tartu heti korvaan, mutta selvästi perussinger-songwriter-tylsyydet on vältetty.

Pitäisi jaksaa kuunnella enemmänkin.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 13

Asleep at the Wheel: Still The King, Celebrating The Music of Bob Wills and His Texas Playboys

Ray Benson tuli soololevyllä tutuksi viime vuonna. Ihan kiva, mutta ei se räjähdyttänyt mitään. Sitten tämä on se bändi, jossa hän on tullut tunnetuksi, ja tällä levyllä on Bob Willsin biisejä.

AatW on hyvä bändi. Soitto on luontevaa ja svengaa hyvin. Hirveän erikoista meininki ei minun korviini ole, mutta mukavaa kuunneltavaa.

Bob Wills on selvästikin tehnyt paljon hyviä biisejä: sopivan poppia, että kertakuulemalta jäävät mieleen, mutta kestävät toistoa.

Levyllä on ihan mahtavia laulajia vieraana ja he hoitavat osuutensa oikeasti tosi hyvin ja kuulostaa siltä, että tykkäävät biiseistä ja mukavaa on ollut studiossakin. Willie Nelsonilta on tullut vastaan parikin puolivillaista vierailua, mutta tästä jää ihan hyvä mieli.

Levyä on siis kiva kuunnella. Mutta ei tämä silti saa hirveää innostusta aikaiseksi; jonkin kipinän olisin vielä halunnut hommassa kuulla.

Tai no: Kat Edmonsoniin pitää tutustua ja Pokey LaFargen omien hommien tila tulee kohta tällä listalla kerrattua. Kannatti siis ehdottomasti kuunnella tämäkin (huolimatta aika tehokkaasti latistavasta viimeisestä biisistä, joka ei sitten olekaan Willsin tekemä).

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 12

Richard Thompson: Still

Brittiaksentti ainakin on vaihtelua tällä listalla. Thompson on selvästi brittifolkin jättiläisiä, mutta just sellaisilla jutuilla joiden valtava hohto ei ole mulle vielä auennut.

Jotain sympaattista tässäkin on ja rokkihetket ovat suorastaan hulvattomia, vaikka en tiedä onko niitä tarkoitettu sellaisiksi. All Buttoned Up naurattaa väkisinkin.

Mutta ei oikein lähde kunnolla lentoon missään välissä. Ja lopun Guitar Heroes on jotenkin väsynyttä nostalgiaa.

Rhiannon Giddens: Tomorrow Is My Turn

Ihme homma, etten tästä mitään maininnut aikaisemmin, vaikka on tullut kuunneltua välillä paljonkin.

Tai vaikea on kyllä nytkin kirjoittaa: Giddens on niin vahva, älykäs ja upea, että jotenkin juttu latistuu väkisinkin. Itsellenihän minä näitä varsinaisesti muistiin kirjoitan, joten ehkä ei tarvitse isompia yrittääkään.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 11

Willie Nelson & Merle Haggard: Django and Jimmie

Tämä oli jo kuunneltuna, mutta nyt taas ajankohtainen: Merle Haggard kuoli eilen. Nelson elää.

Kaksi legendaa samalla levyllä. Toissavuotinen Band of Borthers oli ensimmäinen Nelsonin levy, jota tykkäsin oikeasti kuunnella. Haggardia on ollut kiva kuunnella enemmänkin, mutta ei mitenkään ykkössuosikkejani ole ikinä ollut.

Levy jakaantuu selkeästi Nelsonin tylsiin balladeihin ja Haggardin perussvengailuun. Haggard vie selvästi voiton, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävästi. Hurjasti herttaista setäkarismaa ja perushyviä biisejä. Tai on molemmissa tyypeissä särmää sen verran, että ei hävetä kuunnella.


James McMurtry: Complicated Game

Ihan uusi tyyppi minulle. Lauluäänestä tulee vähän mieleen Dylan ja se yleensä tarkoittaa tylsyyttä ja loputonta mukasyvällistä jorinaa (Dylaniin en siis ota kantaa, vaan näihin seuraajiin).

Mutta: McMurtry on oikeasti hyvä kirjoittaja. Edustaa sitä porukkaa, joka on soittanut ihmisten ilmoilla sen verran, että osaa aina koukuttaa biisien ensimmäisellä lauseella. Ja osaa myös pitää koukussa ja tarjota käänteitä matkan varrella. Laatu on vielä tasainen levyn loppuun asti. Upea kirjoittaja oikeastaan.

Mutta: musiikillisesti aika tylsä ja kuivakka. Lauluäänestä ei huikeita sävyjä irtoa eikä kyllä bändistäkään. Kuulostaa aika tyypillisesti kuviolta, jossa yksi tekee biisit ja sitten muut tulevat ne soittamaan levylle. Ei siis oikein syvällistä bändiyhteyttä tunnu syntyvän. Kohtuullisen hyvin soitettua, mutta siihen se tahtoo jäädä.

Näin kova kirjoittaja tarvitsisi kaverikseen yhtä kovan säveltäjän ja sovittajan.

Tämä oli siis listan 15. Aika paljon on vielä kuunneltavaa.


Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

La Yegros: Magnetismo

Ja edelleen näitä americana-urakan viivyttelijöitä, muuttovalmistelujen ja vatsatautien lisäksi.

La Yegrosin edellistä levyä (Viene de Mi) tuli kuunneltua aika paljon. Jotain maagista oli jo silloin kasassa: sähköistä ääntä ja akustista luontevasti sekaisin, sopivasti vinksahtaneen flegmaattisesti svengaten ja tietenkin itse Mariana Yegros osaa pöljäillä ja vietellä fiksusti ja tehdä hyviä biisejä.

Magnetismolla keskitempo on noussut ja kaikkea on vähän enemmän ja homma toimii edelleen. La Yegros bailaa tarvittaessa räkä poskella, mutta osaa olla fiksu ja herkkäkin. (Sanoituksista en osaa sanoa mitään.)

Ehkä leimallisinta tässä on minun rajallisessa lattarituntemuksessani bassopuolen minimalistisuus ja staattisuus tai pidättely. Oisko parempi, jos mukana olisi oikea basisti, minen tiedä. Tuon pidättelyn huomaa vasta, kun Chicha Roja poikkeaa joukosta ja svengi imeekin mukaansa eri tavalla, ehkä tavanomaisemmin. Ei välttämättä paremmalla tavalla siis, mutta vaihtelua kuitenkin.

Lopussa sähköisimmin sykkivä Fragil on laitettu vastaavasti akustisimpien ja kai selvästi perinteisimpien biisien väliin. Sekin toimii ja levy kantaa loppuun asti.