Calexico: Edge Of The Sun Tavallaan Calexicossa ei oo oikein mitään. Nimikin on aika onneton: hei California ja Mexico, joka jo melkolailla kertoo mistä on kyse. Ja jossain kuuluu se tompettymäinen mitättömyys ja ponnettomuus. Mutta silti tätä tuli jo vuoden mittaan kuunneltua aika paljon. Ja nyt kun kertailin, ei oikein voinut lopettaa. Calexico käärii johon hassuun kaihoisaan untuvaan, jossa on mahottoman hyvä olla. Päällimmäiseksi jää vain pidätelty, tarkkaan harkitusti soitettu tunnelma, johon puhaltimet tuovat makean lisän. Sanojakaan ei oikein tule kuunneltua, ne vaan on. Niin ja puhaltimien lisäksi se xico kuuluu selvemmin Cumbia de Dondessa, joka voisi olla hassu, mutta se silti istuu kokonaisuuteen luontevasti. Tykkään siis ihan mahottomasti, vaikka en varsinaisesti haluaisi tunnustaa.
Eilen Jewell: Sundown Over Ghost Town Jotain samaa on sitten Jewellissa ja voisi melkein räjäyttää potin, jos ei olisi tuota Calexicoa pohjalla. Jewellin ääni on aika maaginen; hetkittäin kuuluu aavistus samanlaista klangia kuin Anaïs Mitchellillä tai sitten Anna Perssonilla. Biisit ovat hyviä ja sovituksetkin toimivat ja niitä on oikeasti mietittykin. Yksittäisien soittajien osuudet eivät hirveästi tartu heti korvaan, mutta selvästi perussinger-songwriter-tylsyydet on vältetty. Pitäisi jaksaa kuunnella enemmänkin.
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.
Asleep at the Wheel: Still The King, Celebrating The Music of Bob Wills and His Texas Playboys Ray Benson tuli soololevyllä tutuksi viime vuonna. Ihan kiva, mutta ei se räjähdyttänyt mitään. Sitten tämä on se bändi, jossa hän on tullut tunnetuksi, ja tällä levyllä on Bob Willsin biisejä. AatW on hyvä bändi. Soitto on luontevaa ja svengaa hyvin. Hirveän erikoista meininki ei minun korviini ole, mutta mukavaa kuunneltavaa. Bob Wills on selvästikin tehnyt paljon hyviä biisejä: sopivan poppia, että kertakuulemalta jäävät mieleen, mutta kestävät toistoa. Levyllä on ihan mahtavia laulajia vieraana ja he hoitavat osuutensa oikeasti tosi hyvin ja kuulostaa siltä, että tykkäävät biiseistä ja mukavaa on ollut studiossakin. Willie Nelsonilta on tullut vastaan parikin puolivillaista vierailua, mutta tästä jää ihan hyvä mieli. Levyä on siis kiva kuunnella. Mutta ei tämä silti saa hirveää innostusta aikaiseksi; jonkin kipinän olisin vielä halunnut hommassa kuulla. Tai no: Kat Edmonsoniin pitää tutustua ja Pokey LaFargen omien hommien tila tulee kohta tällä listalla kerrattua. Kannatti siis ehdottomasti kuunnella tämäkin (huolimatta aika tehokkaasti latistavasta viimeisestä biisistä, joka ei sitten olekaan Willsin tekemä).
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.
Richard Thompson: Still Brittiaksentti ainakin on vaihtelua tällä listalla. Thompson on selvästi brittifolkin jättiläisiä, mutta just sellaisilla jutuilla joiden valtava hohto ei ole mulle vielä auennut. Jotain sympaattista tässäkin on ja rokkihetket ovat suorastaan hulvattomia, vaikka en tiedä onko niitä tarkoitettu sellaisiksi. All Buttoned Up naurattaa väkisinkin. Mutta ei oikein lähde kunnolla lentoon missään välissä. Ja lopun Guitar Heroes on jotenkin väsynyttä nostalgiaa. Rhiannon Giddens: Tomorrow Is My Turn Ihme homma, etten tästä mitään maininnut aikaisemmin, vaikka on tullut kuunneltua välillä paljonkin. Tai vaikea on kyllä nytkin kirjoittaa: Giddens on niin vahva, älykäs ja upea, että jotenkin juttu latistuu väkisinkin. Itsellenihän minä näitä varsinaisesti muistiin kirjoitan, joten ehkä ei tarvitse isompia yrittääkään.
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.
Willie Nelson & Merle Haggard: Django and Jimmie Tämä oli jo kuunneltuna, mutta nyt taas ajankohtainen: Merle Haggard kuoli eilen. Nelson elää. Kaksi legendaa samalla levyllä. Toissavuotinen Band of Borthers oli ensimmäinen Nelsonin levy, jota tykkäsin oikeasti kuunnella. Haggardia on ollut kiva kuunnella enemmänkin, mutta ei mitenkään ykkössuosikkejani ole ikinä ollut. Levy jakaantuu selkeästi Nelsonin tylsiin balladeihin ja Haggardin perussvengailuun. Haggard vie selvästi voiton, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävästi. Hurjasti herttaista setäkarismaa ja perushyviä biisejä. Tai on molemmissa tyypeissä särmää sen verran, että ei hävetä kuunnella. James McMurtry: Complicated Game Ihan uusi tyyppi minulle. Lauluäänestä tulee vähän mieleen Dylan ja se yleensä tarkoittaa tylsyyttä ja loputonta mukasyvällistä jorinaa (Dylaniin en siis ota kantaa, vaan näihin seuraajiin). Mutta: McMurtry on oikeasti hyvä kirjoittaja. Edustaa sitä porukkaa, joka on soittanut ihmisten ilmoilla sen verran, että osaa aina koukuttaa biisien ensimmäisellä lauseella. Ja osaa myös pitää koukussa ja tarjota käänteitä matkan varrella. Laatu on vielä tasainen levyn loppuun asti. Upea kirjoittaja oikeastaan. Mutta: musiikillisesti aika tylsä ja kuivakka. Lauluäänestä ei huikeita sävyjä irtoa eikä kyllä bändistäkään. Kuulostaa aika tyypillisesti kuviolta, jossa yksi tekee biisit ja sitten muut tulevat ne soittamaan levylle. Ei siis oikein syvällistä bändiyhteyttä tunnu syntyvän. Kohtuullisen hyvin soitettua, mutta siihen se tahtoo jäädä. Näin kova kirjoittaja tarvitsisi kaverikseen yhtä kovan säveltäjän ja sovittajan. Tämä oli siis listan 15. Aika paljon on vielä kuunneltavaa. Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.
Ja edelleen näitä americana-urakan viivyttelijöitä, muuttovalmistelujen ja vatsatautien lisäksi. La Yegrosin edellistä levyä (Viene de Mi) tuli kuunneltua aika paljon. Jotain maagista oli jo silloin kasassa: sähköistä ääntä ja akustista luontevasti sekaisin, sopivasti vinksahtaneen flegmaattisesti svengaten ja tietenkin itse Mariana Yegros osaa pöljäillä ja vietellä fiksusti ja tehdä hyviä biisejä. Magnetismolla keskitempo on noussut ja kaikkea on vähän enemmän ja homma toimii edelleen. La Yegros bailaa tarvittaessa räkä poskella, mutta osaa olla fiksu ja herkkäkin. (Sanoituksista en osaa sanoa mitään.) Ehkä leimallisinta tässä on minun rajallisessa lattarituntemuksessani bassopuolen minimalistisuus ja staattisuus tai pidättely. Oisko parempi, jos mukana olisi oikea basisti, minen tiedä. Tuon pidättelyn huomaa vasta, kun Chicha Roja poikkeaa joukosta ja svengi imeekin mukaansa eri tavalla, ehkä tavanomaisemmin. Ei välttämättä paremmalla tavalla siis, mutta vaihtelua kuitenkin. Lopussa sähköisimmin sykkivä Fragil on laitettu vastaavasti akustisimpien ja kai selvästi perinteisimpien biisien väliin. Sekin toimii ja levy kantaa loppuun asti.
