Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 15

Hiukan meni taas aikaa edellisesti blogahduksesta, mutta ei tämä urakka vielä ole kuollut. Muutto ja asettuminen uuteen paikkaan ovat muuttaneet myös musiikkisysteemeitä jonkin verran. Työmatka lyheni ja sen aikana ehtii vähemmän kuunnella musiikkia ja aina ei edes niin vähäisen takia jaksa. Ja nyt tämä kone sijaitsee sillä tavalla, että aina ei jaksa häiritä muiden unia tässä naputtelemalla (josta juuri tuli mieleen laittaa pyyhe näppiksen alle, niin ei kolise pöydän pintaan enää juuri ollenkaan). Ja sellaista.

Muuton yhteydessä piti käydä läpi myös suhdettani levyihin, mutta siitä kirjottelen erikseen. Nyt takaisin tähän aiheeseen.

Amy Helm: Didn't It Rain

Amy Helmissä ei oikeastaan ole mitään vikaa. Silti tämä oli tämän vuoden levyistä ensimmäinen, joka tuntui ihan liian pitkältä ja oli moneen kertaan tosi lähellä, että olisin skipannut loput biisit.

Nytkään en uskalla kertauksen vuoksi ryhtyä kuuntelemaan, vaan muistelen parin viikon takaista silleen, että jotain soulin, gospelin ja bluesin henkeä hommassa kovasti oli. Päällimmäiseksi ahdistajaksi jäi mieleen basisti. Ei sinänsä soittanut huonosti hänkään, mutta jotain tosi painostavaa oli pirteän ryhdikkäässä ja puhtaassa soitossa.

Dale Watson: Call Me Insane

Listan sijalla 22 tämmöinen. Tämäkin tahtoo olla jotenkin painostavaa. Periaatteessa kaikki kohdallaan, mutta pakonomainen vanhanaikainen autenttisuus ja loputon itsetyytyväisyys jäävät pinnalle keskeisinä mielikuvina. Kantria ja rokki kuviteltuun aitoon tyyliin siis.

Dave Alvin & Phil Alvin: Lost Time

Noiden kahden jäljiltä tämä kuulosti tosi raikkaan törkeältä ja hauskalta. Vasta jonkin ajan kuluttua tajusin, että nämä veljekset vastasivat edellisen vuoden listalta karseimpana mieleen jääneestä levystä.

Jotakin on siis tapahtunut minulle tai näille tyypeille. Ei tätä loputtomasti halua kuunnella tai mitään sellaista, mutta monta asiaa on kohdallaan tai sitten oikealla tavalla vinksahtaneena. Jopa kitarasoolot ovat aika hyviä.

Huipentuma on selvästikin gospelimainen World's in a Bad Condition:

Houndmouth: Little Neon Limelight

Tämä on ilmeisesti joissain piireissä aiheuttanut isompaakin liikettä, mutta tuli minulle ihan uutena.

Aika mahtava yhdistelmä dylanilaista folk-perinnettä, poppia, epämääräistä turmeltuneisuutta ja rokkisärmää. Hyviä biisejä ja vahvoja tekstejä, jotka kolahtavat jo kertakuulemalta. 

Ja kaksi hyvää laulajaa, joista toinen, Katie Toupin, on nyt lähtenyt bändistä. Voi olla hyväkin juttu se lähtö ja kiinnostaa kyllä kuulla mitä Toupin saa aikaiseksi omassa jutussaan.

Ainakin tätä tekee mieli kuunnella lisää.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 14

Calexico: Edge Of The Sun

Tavallaan Calexicossa ei oo oikein mitään. Nimikin on aika onneton: hei California ja Mexico, joka jo melkolailla kertoo mistä on kyse. Ja jossain kuuluu se tompettymäinen mitättömyys ja ponnettomuus.

Mutta silti tätä tuli jo vuoden mittaan kuunneltua aika paljon. Ja nyt kun kertailin, ei oikein voinut lopettaa. Calexico käärii johon hassuun kaihoisaan untuvaan, jossa on mahottoman hyvä olla. Päällimmäiseksi jää vain pidätelty, tarkkaan harkitusti soitettu tunnelma, johon puhaltimet tuovat makean lisän. Sanojakaan ei oikein tule kuunneltua, ne vaan on. Niin ja puhaltimien lisäksi se xico kuuluu selvemmin Cumbia de Dondessa, joka voisi olla hassu, mutta se silti istuu kokonaisuuteen luontevasti.

Tykkään siis ihan mahottomasti, vaikka en varsinaisesti haluaisi tunnustaa.

Eilen Jewell: Sundown Over Ghost Town

Jotain samaa on sitten Jewellissa ja voisi melkein räjäyttää potin, jos ei olisi tuota Calexicoa pohjalla.

Jewellin ääni on aika maaginen; hetkittäin kuuluu aavistus samanlaista klangia kuin Anaïs Mitchellillä tai sitten Anna Perssonilla. 

Biisit ovat hyviä ja sovituksetkin toimivat ja niitä on oikeasti mietittykin. Yksittäisien soittajien osuudet eivät hirveästi tartu heti korvaan, mutta selvästi perussinger-songwriter-tylsyydet on vältetty.

Pitäisi jaksaa kuunnella enemmänkin.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 9

Ryan Bingham: Fear And Saturday Night

Levyn nimi taitaa olla listan paras tähän mennessä. Tai voisi olla; siinä saattaisi olla jotain, jos olisi joku laulu joka sen nostaisi johonkin.

Biisit ovat aikalailla perusamericanaa kantrin, folkin ja rockin seutuvilta. Ihan ok ja voisivat olla mahtavia, jos sanoitukset kantaisivat. 

Sanoituksista jää päällimmäiseksi vain tunnelma, että kerrotaan kuinka vaikiaa ja raskasta elämä on ollut ja itsekin on vähän raju tyyppi. Ja sehän on ihan perusjuttua, mutta sitten on toisia, jotka osaavat kaiken vaikean kohottaa koskettavaksi tai kauniiksi. Kielikuvat ovat ankean konkreettisia eivätkä tee oikein mitään. On toisia, jotka vastaavalla konkretialla saavat jotain suurta aikaiseksi.

Binghamin ääni raspia sieltä suuntaa raspikurkkuskaalaa, jossa kai jo jotain diagnoosia kaivataan. Se voisi olla mahtava, jos äänessä kuuluisi jotain, joka tuntuu. Ei lämpöä ja viisautta tai epätoivoa tai raivoa kuulu hetkeäkään.

Siis jotenkin ei mitään. Bingham on suht nuori näihin ympyröihin ja silti jo moneen kertaan palkittu aiemmista jutuistaan. Tämä uuden perusteella en kyllä jaksa niihin enää tutustua.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 5

Steve Earle & The Dukes: Terraplane

Tästä tuli jo puppua suollettua kohtuullisen pian ilmestymisen jälkeen. Nyt muutaman kuukauden tauon jälkeen hohto oli hieman hiipunut. Saattoi kyllä johtua aamun vireystilasta tai sitten levy ei vain oikeasti kestä hirveästi kuuntelua.

Ray Wylie Hubbard: The Ruffian's Misfortune

Tämä siis on listan kuudennella sijalla, vaan ei ole spotifyssa. Vanhempia levyjä sieltä kyllä löytyy, joten voihan tämäkin aikojen kuluessa sinne ilmaantua. Nettisivullaan on jonkinmoinen striimaus, vaan siitä en saanut omalla atk:lla mitään kuulumaan. Pari videota löytyi, mutta ei niiden perusteella uskalla tyrmätä.

Soundcloudin upotusta testaan tähän:


Kacey Musgraves: Pageant Material

Sitten tämä. Eka, josta tulee vähän paha mieli ja meinaa tulla kova houkutus jättää levy kesken. Tosi kiva ja raikas ääni. Hyvin tehtyjä biisejä ja hyvin soitettukin. Ei mitään vikaa, vaan ei mitään omaa eikä oikeaa särmää. Laulujen sanat on niin geneerisiä kivasti uhmakkaita ja kulahtaneita kantrikliseitä, että käy päähän kipiää.

Levyn lopussa piilobiisinä on duetto Willie Nelsonin kanssa, joka oikeastaan vain alleviivaa kaiken sen, mikä levyssä on vikana. Luonnosmaisilla kitarajutuillaan ja suht vähillä hönkäisyillään Nelson tuo vähän aitoutta mukaan, mutta ei tämä hänenkään tähtihetkiään ole.

Meinasin mainita, että tämä olisi juuri jossain Voice of Finlandin amerikkalaisessa versiossa, mutta onneksi tarkistin ensin ja tosiaan oli telkkarikilpailumenestystä taustalla. Onhan tälle varmasti paikkansa ja aikansa, jossain jossa minä en ole.


Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 3

Brandi Carlile: The Firewatcher's Daughter

(Hämäävästi tämä osien numerointi menee vielä listasijoituksen mukaan, mutta ehkä se sekoittuu tässä pian viime vuoden tyyliin.)

Nimi oli tuttu ennestään, mutta muuta havaintoa minulla ei ollut ennen tätä. Kantriväki kai on jossain välissä ollut omimassa Carlilea, mutta on juuri sopivasti hän tällä levyllä pysyttelee pienempien lokeroiden ulkopuolella, joten americana toimii taas hyvin.

Kertakuuntelun kannalta mukana on sopivasti kovemmalla iskulla ja tempolla tulevia biisejä, jotka uppoavat kerralla ja sitten aina välissä rauhallisempaa meininkiä. Mainstream Kid iskee kerralla ja rokkaa juuri oikein, turhan fiksuja ratkaisuja vältellen; ihana. Ja sitten vielä kertakaikkiseksi helmeksi menee kerralla The Stranger at My Door.

Ja mainio ääni Carlilella on. Pelkästään sen varassa homma ei ole, osaa hän myös kirjoittaa upeita biisejä.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn.) Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 42

John Mellencamp: Plain Spoken
Asiat vaikuttavat toisiinsa. Levytkin vaikuttavat toisiinsa. Siis sillä tavalla, että eilen kuuntelin edellisessä blogahduksessa mainittua Peter Mulveyä ja sitten tänään väkisinkin ajauduin vertaamaan Mellencampia Mulveyhin (on hankalasti taipuva sukunimi Peterillä). 

Vertailussa keskeiseksi tuli laulajien empaattisuus. Se on musiikillisena terminä vähän hankala, mutta jostain sanoitusten ja äänensävyjen yhdistelmästä mietittynä se ei kuitenkaan ole ihan niin höpsö kuin äkkiä voi vaikuttaa. Vähän kärjistäen Mellencamp raakkuu kuivasti pitäen itsensä kaiken keskiössä, kun taas Mulveyn lämmin ääni syleilee koko maailmaa ja miettii asioita ennemmin monikon kuin yksikön ensimmäisen persoonan kautta. Mellencamp laulaa itsestään (siis kertojana, ei laulun kertoja ole aina sama kuin todellisen elämän henkilö, kyllä sen tiijän) ja poikkeaa siitä vasta, kun vastaan tulee toinen samanmoinen ulkopuolelle joutunut ja yksikseen pärjäävä (The Brass Ring).

Äkkiseltään tuommoinen vertailu tuntuisi päätyvän siihen, että Mulvey on hieno ja oikeassa, ja Mellencamp itsekeskeinen kakka. Ei se kuitenkaan ihan niin selvä homma ole: molemmat tätä samaa maailmaa ja ihmiskohtaloita setvivät, lähestymistapa, painotukset ja sävy ovat erilaiset, mutta ei kumpikaan ole selvästi hyvä tai huono.

Tai no: Mulvey on hieno. Mellencamp olisi saattanut jonkin toisen levyn jälkeen tuntua rujossa juurevuudessaan mahtavalta, mutta nyt ei sitten lopulta tuntunut paljon miltään.

Ottakaa tästä nyt selvää.


Laura Cantrell: No Way There from Here
Laura Cantrellilla on jotenkin vanhanaikaisen puhtaalla tavalla ihana ääni. Ääni istuu hyvin klassiseen poppiin, kantrihommiin ja old time -juttuihin. Lisäksi hän tuntuu tekevän hyviä biisejä ja saa ne sovitettua levyn mittaan mukavan vaihtelevasti, mutta luontevan kokonaisuuden muodostaen.

Siis hyvä levy, mutta vähän huolettaa, että sain kaiken mieleen tulleen ja jääneen tiivistettyä tuohon edelliseen kappaleeseen. Jää siis vähän kiikkumaan siihen rajoille, että onko syytä kuunnella lisää vai ei.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 34

Mike Farris: Shine For All The People
Gospelia. Eikä edes mitenkään vitsinä. Se on oikeasti hienoa, kun jonkun laulusta kuuluu, että jotakin suurta on elämään löytynyt. Kuuntelusta voi nauttia, vaikka ei heti itse uskoon tulisikaan.

Musiikillisesti pyöritään melkolailla soulin ja bluesin seutuvilla enemmän tai vähemmän funkisti. Heti eka biisi on ihan järkyttävän upeasti isoksi sovitettu. Klassisia soundeja ja tunnelmia, joita on tulut vastaan vaikkapa Herbalizerilla. Ja biitti on tarvittaessa tosi hevi.

Farrisin ääni toimii hyvinkin klassisiin soul-juttuihin. Slovarit eivät varsinaisesti kolise, mutta ehkä olisi liian raskas paketti koko levyllinen tuota jykevämpää puolta.

Tommy Malone: Poor Boy
Tätä tekee mieli kutsua retroiluksi. Se on kuitenkin vähän hassua, kun just edellisen Farrisin kanssa sellaista ei mieti, vaikka periaate kai on sama. Minusta on tavallaan inhottavaa haikailla menneisiin liian tosissaan.

Malonella homma kuitenkin toimii. Soundit ovat kovin 70-lukulaiset. Musiikillisesti pyöritään aika laajasti rokin, bluesin ja kantrinkin seutuvilla, ehkä hieman enemmän koskettimien (hammond, rhodes jne) leedatessa. Bassojutut on aika hauskoja ja soundit kipeitä. Rumpusoundit eivät ihan autenttisen kököt ole, joka on ihan hyvä ratkaisu.

Kokoinaisuutena enemmän bändimäinen juttu kuin solisti + säestäjät -ratkaisu. Ja jotain merkillisesti raikasta ja nuorekasta tässä on. Malonen kuvia katsoessa ei tuommoiset adjektiivit tule mieleen.

Näissä livevideoissa on sitten soundillisesti aika erilainen tunnelma. Korostuu ehkä tarinankertojapuoli Malonesta enemmän.

CMX: Mesmeria

CMX on Suomen rockhistorian tärkein yksittäinen bändi.

Varmaan kaikilla on se jokin kovin keikkakokemus siltä vuodelta, kun pääsi ensimmäisen kerran aikuisten sekaan baariin. Minulla se oli CMX Ilokiven yläkerrassa 1991. Sen jälkeen levyt ja keikatkin paranivat koko ajan, vaikka keikkayleisöä ei enää laskettukaan kymmenissä ja mukana alkoi olla radiohittien houkuttelemia ihmetyyppejä.

Vaan jokin loppui Discopoliksen jälkeen. Vainajala ei enää tuntunut miltään.

Jotkut tarpeeksi viisaan oloiset sanoivat, että niin siinä aina käy: jotkut jäävät kiinni menneeseen ja siihen intiimiin yhteyteen, johon ei enää ole paluuta, kun massat löytävät ja enää ei ollakaan edellä, oikeassa ja rajuja. Jotkut ovat myös kehuneet, että tässä välillä CMX on elänyt huippukauttaan, tehnyt upeita levyjä ja silleen.

Aattelin, että niin kai sen täytyy olla.

Paskat, monta vuotta olen ajatellut ihan väärin. Ehkä jäin kiinni menneeseen, mutta eri tavalla: ennen jokainen bändin uusi levy oli erilainen, jännittävä, rohkea ja haistatteli meille pitempään mukana olleillekin. Sitten se uusiutuminen vain loppui. Oikeasti. Välillä CMX on vain sitä peitellyt verhoutumalla rockin tyyleistä taantumuksellisimpaan eli progeen (minkä muun rock-suuntauksen kanssa on vuodesta toiseen yhtä perusteltua jumittua neljäkymmentä vuotta vanhoihin juttuihin; King Crimson, Jethro Tull, Yes, Pink Floyd, häh?).

Ja nyt sitten Mesmeria. Ihan oikiasti. Heti alun ankeat syntikka-arpeggiot ja siitä loppuun asti: ei mitään uutta. Ei. Haloo Helsinki! on radikaalia ja rajusti kokeilevaa tähän velttoiluun verrattuna. Radiorokki otti bändin kiinni. 

Kotimaiset radion rokkihitit eivät kuulostaisi samalta ilman CMX:n aikaisempaa työtä, siinä kuuluu sen suuri vaikutus. Mutta enää bändi ei ole niiden edellä, vaan seuraa kiltisti mukana. Biisit ovat ihan kivoja lauluja, mutta ennen se ei olisi riittänyt.

Sleater-Kinney: No Cities to Love

Aina olen halunnut tykätä Sleater-Kinneystä, koska kaikki sattumalta kuulemani yksittäiset biisit ovat olleet hienoja ja älykkäitä, ja lehtijutuissa se mainitaan aina fiksuissa yhteyksissä. Jotenkin en vain ole saanut aikaiseksi levyjen kuuntelua tai sitten niitä ei ole ollut oikealla hetkellä saatavilla. Nyt sitten testissä oleva Tidal älysi muistuttaa, että tämä levy on vasta ilmestynyt.

Tavallaan tämä on comeback-levy, vaikka eivät mistään hajoamisesta ole kai päättäneetkään. Vähän surullisia ysäribändien comebackit ovat olleet kulta-aikoihin verrattuna, mutta tässä tapauksessa en pysty siis aikaisempaan kunnolla vertailemaan, koska vain yksittäisiä biisejä on tullut silloin joskus kuunneltua.

Kyllä 90-luku levyllä kuuluu. Sen ajan indie-alternative-punk-jne juttu tässä on pohjalla. Mukavia enemmän tai vähemmän vahvoja häivähdyksiä Pixiesin, Sonic Youthin ja ehkä Shellacin tai jonkun math rock ja punk-jutun suuntaan ehtii levyn aikana olla. Hommassa on kuitenkin mahtava ajatuksen ja musiikin kirkkaus, jonka takia ei tarvitse millään nostalgialla asioita perustella. Ja tietenkin bändin oma sävy jyrää nuo hetket, jolloin joku muukin voisi tulla mieleen.

Sitä omaa sävyä määrittävät eniten dramaattisen intensiivinen laulutyyli ja välillä jopa popahtavat melodiat, mukavasti rujo ja tarkka soittotyyli kokobändillä ja ehkä vielä melodiakitaroiden ajoittaisesti kipeät soundit. Niistä kaikista minä tykkään. Ja tämä on oikeasti hyvä rokkilevy.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 26

Sharon Jones & The Dap-Kings: Give The People What They Want 
Tää on helppo. En varsinaisesti näitä soul/funk-juttuja hirveästi harrasta, mutta Sharon Jonesin eka levy jo aikanaan sattui kohdalle ja kolahti. Nyt on vain paketti timanttisen tiukassa kuosissa: bändi iskee ja lujaa, halutessaan, ja on tosi tiukka ja tyylikäs koko ajan. Sharon Jones on vaan mahtava.

Turha kirjoitella, pari videota riittää:

Taas temppuilee youtube-upotus, joten linkin kanssa järeimmin iskevä People Don't Get What They Deserve.


Black Prairie: Fortune
Tämä on sitten oikeasti jännä levy. Ei oikein vertaudu mihinkään tällä soittolistalla aikaisemmin vastaan tulleeseen ja erottuu vain hyvässä. Tämä on myös poikkeus siinä, että kuulostaa oikeasti bändilevyltä, jossa ei edes solisti(t) tai yksittäiset soitinvirtuoosit varsinaisesti jyrää muita (kohta googlaan ja huomaan taas olleeni väärässä, mutta mennään hetki tällä ajatuksella). Laulajat ovat hyviä, mutta eivät mitenkään ainoa kiinnostava juttu, eivätkä kyllä ihan sellaisena pärjäisikään.

Yhteys perinteisiin on selvä, mutta samalla tulevat biisistä riippuen vahvat mielleyhtymät vaihtoehtopopin ja -rockin suuntaan, ja jopa metallijuttuihin. Nuokin onnistutaan tekemään omilla ehdoilla; raskaammat jutut onnistuvat ilman särökitaroita ja haitari+viulu soivat haluttaessa oikeasti rokisti. Sitä rokkimeininkiä tosin helpottaa rumpali, joka osaa oikeasti antaumuksella takoa rumpujaan; niitä ei ole tässä americanan seassa juuri tullut vastaan. Selkeiden americana-vaikutteiden lisäksi mukana on jotain mukavan epämääräisesti ja vaihtelevasti itä- tai etelä-eurooppalaisen oloisia juttuja.

Nyt se googlausvaihe... Portland, Oregon. Siellä minä haluaisin oikeasti käydä. Sieltä tulee monta suosikkibändiä ja ehkä maailman ihanin levykauppa (joka oli tosi tärkeä aikaan ennen spotifyta).

Ihana video ja ihana biisi:

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 21

Aina välillä tulee pohjustettua näitä höpinöitä internetin avustuksella. Siinä pääsee jotenkin osoittamaan perehtyneensä asiaan hiukan tai antamaan edes vaikutelman hienoisesta panostamisesta asiaan. Kokeilen tällä kertaa guuglausta vasta levyn kommenttien lopuksi.

Hurray For The Riff Raff: Small Town Heroes
Mulla on hämärä mielikuva, että tämä on pidempään toiminut bändi ja jossain piireissä arvostettukin. Aika tyhmä nimi bändillä, mutta sehän taas ei ole ihan poikkeuksellista.

Ihan eka biisi meinasi viedä voimat; oli aika kuivakan kuuloista old timeen vivahtavaa hommaa ilman, että mihinkään olisi jaksanut tarttua. Kokonaisuutena biiseissä on sentään vaihtelua. Bluesahtavaa folkia ja sellaista jää tyylillisesti päällimmäisenä mieleen.

Huomion vie kuitenkin kokonaisuuden kannalta laulaja. Äkkiseltään ylettömän tavallisen nätisti, mutta hämmentävän ilmeentöntä laulua. Sitten hiljalleen se rupeaa kolisemaan ennemminkin hienostuneen vähäeleisenä ja harkitun lakonisena. Jotain tässä on. Pitäisi jaksaa joskus myöhemmin kuunnella uudemman kerran, että tiedän onko tässä jotain oikeaa ihastumisen arvoista.

Ok, pitää kurkata sinne internettiin... Wikipedia sanoo, että vasta 2007 alkanut bändi, ja nimenomaan laulajan ympärille. Noin seitsemän levyä. Ei siis näissä piireissä hirveän vanha bändi. American, folk, indie, countrykin siellä lueteltiin. Seuraavalla kerralla voisi koittaa kuunnellessä miettiä vaikka sukupuolisen suuntautumisensa kannalta, kun sitä tuntuvat pitävän merkittävänä, ja ehkä se tässä kontekstissa onkin.

Chuck Prophet: Night Surfer
Tähän nimeen törmäsin vasta Kris Delmhorstin hehkuttaessa saaneensa Chuckin tuottamaan uusimman levynsä. Sanoi jonkinlaiseksi neroksi tai legendaksi. Odotukset siis olivat epämääräisen positiiviset.

Levy svengaa hyvin rockin, etelän rockin ja melkein popin seutuvilla. Hienoinen soul-sävy on myös taustalla puhaltimien ja ajoittaisten jousijuttujen takia. Hirveästi yksittäiset soittajat eivät kiinnitä huomiota. Tai basistilla on välillä upeat hetkensä, mutta ei hänkään ole liika itseään puskemassa esiin.

Tässäkin huomio kiinnittyy laulajaan. Huomaan kuunnelleeni tämän projektin kanssa tolkuttoman monia hyviä laulaja. Prophet (jos hän siis itse laulaa) osaa laulaa aika huonosti ja hänellä on typeriä maneereja. Tiedä sitten, onko kyse punk-vaikutteista vai mistä Lou Reed -imitointitaustasta, mutta joka tapauksessa se kuulostaa ilahduttavalta ja kotoisalta. Myös ärsyttävältä, joka sekään ei ole yksiselitteisesti paha asia. Tai no Tom Petty tulee mieleen välillä liikaa ja se on paha asia. Koitan kestää.

Tämäkin siis asettuu selvästi lisäkuuntelua vaativien levyjen joukkoon. Ei ne kaikki parhaat jutut kuitenkaan kerralla kolise hullun lujaa.

Ja taas taidan tyytyä vain wikipediaan: aika monta levyä julkaissut itsekseen ja bändien kanssa 30 vuoden aikana ja tuottanutkin monta. Ei nyt mitään tajuntaa räjäyttäviä yhteyksiä heti näkyvissä, mutta kai ihan ok tyyppi. Rokkipuolelta alkujaan kotoisin.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 16

Drive-By Truckers: English Oceans
Tätäkin muistelen joskus aikaisemmin tsekkailleeni, mutta ei ole kolahtanut. Nyt sitten heti eka biisi on semmoinen, että kaiken menneen ja tulevan voi antaa anteeksi. Siinä ollaan syvällä rokin perusjutuissa, joissa junnaavuus ja pöljyys ovat hyviä ja tärkeitä juttuja. Sanoitus ei ihan pöljä taida olla.

Toimii levy muutenkin ja kahden tyypin vääntäminä lauluissa on vaihtelua. (Tuommoisen hienon kaksijakoisuuden hoitaa vielä paremmin The Good Luck Thrift Store Outfit, mutta siitä ehkä joskus erikseen.) Jossain ihmeen wikipediassa taidettiin puhua Southern Rockista, mutta ei se ihan koko totuus ole. Yksittäisten biisien dynamiikka tahtoo olla aika vähäistä, mutta biisien kesken kyllä vaihtelua riittää. Tuo tasainen jyräys häivähtää hetkittäin kauaskin etelän rokista, melkein johonkin Sonic Youthin suuntaan.

Pitänee näiden vanhempiakin levyjä jossain välissä koittaa kuunnella sillä silmällä.

Sitten vielä live-versio tuosta aloituksesta:

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 7

Chuck Mead: Free State Serenade
Mead pyörii jotenkin makeasti 50- ja 60-luvun kantri- ja protorockkuvioissa. Välillä tosi kiltisti ja välillä hienon tylysti. Osaa hän kertoa tarinoitakin ja kaivaa jotain uusia kulmia perusjuttuihin.

Jotenkin kuitenkin ollaan liikaa kiinni perinteessä ja kaiken tekemisessä silleen kuin se on aina tehty tai kuten se on parasta tehdä. Ei jää hirveän syviä jälkiä muistiin.

Video vielä matkaan, ettei liian olemattomaksi nämä havainnot:

Jukka Nousiainen: Huonoa seuraa

Jukka Nousiaisen soololevyä on hehkutettu lehdissä ja yksi kaverikin on kehunut. Yleensä se on huono merkki. Niin nytkin.

Levyllä on tiivistetty Suomi-rockin 70-luvusta kaikki se, mikä siinä oli vikana, ja vielä ilman erityisempiä oivalluksia tai suurempaa omaa panosta. Tunkkaista, tylsää, tyhmää.

Kannatti ehkä kuunnella siksi, että oppi jotain uutta ihmisistä (ainakin musiikkitoimittajista ja siitä yhdestä kaverista). Mutta kirjoittaa ei oikeastaan kannata tämän enempää.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 1

Americana Music Association julkaisi tänäkin vuonna Top 100 albumilistansa (tuolla onkin vain top 10, loput täällä). Sitä on tullut katseltua monena vuotena. Tosiaan vain katseltua: siellä on muutama todella hyvä tuttu nimi, mutta lista on sen verran pitkä, että siihen se on sitten jäänytkin.

Americana on mukavasti epämääräinen nimitys ja tuntuu tarpeen mukaan kattavan kaikenlaista, joka ei suoraan ole puhdasta country, folkia, bluesia, soulia tai rockia, kunhan jonkinlaisen Amerikan mantereen vaikutuksen niistä haluaa kuulla. Tai ei näytä aina haittaavan, vaikka johonkin noista lokeroista hyvinkin menisivät. Sopii siis hyvin minulle: oikeasti osaa noita lokeroita mielekkäästi käyttää kuitenkaan (tuolta voi katsella kontekstia, jossa pyöritään).

Nyt tuntui, että tuolla listalla täytyy olla niin monta loistavaa levyä, että sitä ei voi sivuuttaa vanhaan tapaan. Melkein kaikki löytyivätkin sitten Spotifystä ja piti tehdä niistä soittolista.
Minulla on Spotifyhin kertynyt moneen listaan hirveä määrä musiikkia, joka sinne unohtuu. Rupesi huvittamaan ajatus koko listan kuuntelemisesta ja heti siihen ryhdyinkin. Muutaman levyn jälkeen jo huomasin, että uusia nimiä ja tunnelmia kertyy ihan liian kanssa päässä pidettäviksi. Aloin keräämään pikaisia huomioita levyistä facebookiin, mutta se muuttui hiljalleen hankalaksi ja turhan oloiseksi hommaksi.

Siksi siis tämä blogi. Nyt on kohta parikymmentä levyä kuunneltuna, ne tässä ja muut seuraavat perästä. Alustavasti tavoitteena on kuunnella lista ennen seuraavan ilmestymistä, saa nähädä. Ei ole tarkoitus rajoittaa blogia pelkästään tuohon yhteen top 100 -listaan, mutta se on kiva kehys aloitukselle.

Rosanne Cash: The River & the Thread

Kauttaaltaan timanttia, hunajaa ja kaikkea semmoista mahtavaa; kaikki mahdollinen kohdallaan. Liian bluesia kantriksi ja liian kantria bluesiksi.

Nickel Creek: A Dotted Line

Tämä oli mulla jo ennestään CD:nä ja tullut kuunneltua huolella. Ei siis tarvitse merkitä muistiin, että mahtava ja neroja ja semmoista.

Rodney Crowell: Tarpaper Sky

Merkillisen sekalainen eikä vetoa oikein millään tasolla. Tai pari pientä pilkahdusta oli mukana, mutta ei tarpeeksi, että tuntuisi tarpeelliseltä tähän enää palata.

Hard Working Americans: s/t

Mahtava nimi bändillä. Aikalailla etelän rokkia (skynyrd + allman + jotain). Osaavat hienosti vetää junttihölmöilyä ja nätimpiäkin juttuja silleen, että ei liikaa pelkästään nolota. Straight to Hell on jotenkin mahtava.

Old Crow Medicine Show: Remedy

Ei ole aikaisemmin uponnut, mutta nyt on jo tosi lähellä potin räjäyttämistä. Mahtava bilealoitus parin ekan biisin verran ja sitten väliin vaihtelua ja sitten taas kohkaamista. Kantria jotenkin oldtime-pohjalta rokkihengessä. Mutta ainakin ekalla kerralla ehtii puuduttaa jo ennen kuin loppuu.

Nikki Lane: All or Nothin’

Jotakin kasaristadionkantrirockankeutta jää päällimmäisenä mieleen ja pahalta tuntuu. Keveimmillään ihan kohtuullista sheryl crow-henkistä svengailua. Mutta ei oikein tunnu.

Lake Street Dive: Bad Self Portraits

Ennestään tuttu tämäkin. Ihanan vaivattomasti svengaavaa soulia. Muistelen, että oli vähän jazzimpi aikaisemmin, mutta ketä kiinnostaa. (Niin ja että tämäkin on americanaa on just hieno juttu. Kantria, folkia, bluesia, rockia, soulia jne: kaikki mukaan vaan.)

Bändi on soulin kannalta pieni: rummut, basso, kitara ja vähän koskettimia. Pienellä porukalla on laulutehoja enemmän kuin monella isolla. Upeita stemmahommia, joilla homma kasvaa ison kuuloiseksi.

Ja tietenkin Rachael Price on ihan upea koko ajan.

Shovels & Rope: Swimmin’ Time

Tämähän on oikeasti duo ja se kuuluu, vaikka muitakin on levyllä mukana. Pieni ydin on hetkittäin aavistuksen kuiva, mutta välillä tosi raikas. Laulavat välillä turhankin pitkästi yhtä aikaa ja se tahtoo tehokeinona levyn mittaan kulua loppuun, varsinkaan kun se ei koko ajan ole sanoitustenkaan perusteella perusteltua. Ja koko ajan on rouva vasemmassa korvassa ja mies oikeassa. Välillä pitäisi päästä youtubeen muistuttamaan itselleen kuinka sympaattista ja lämmintä meininki oikeasti on.

John Hiatt: Terms of My Surrender

Komea ääni, hyviä biisejä. Makeasti liikkuu rokin, bluesin, folkin ja kantrin laidoilla ja keskellä. Tunnelmat vaihtelevat aika synkeistä lopun huumorihommiin ja siinä välissä ehtii olla aika rietasta svengiäkin. Voimille ottaa ajatella, että tyypillä on jo reilusti toistakymmentä levyä tätä ennen; jaksaisiko ruveta muihin perehtymään...

Sturgill Simpson: Metamodern Sounds in Coutry Music

Ihme levy. Psykedeelistä kantria 70-lukulaisemman kuuloisesti ja hetkittäin psykedeelisemmin kuin 70-luvulla ikinä (aavistus liioittelua tuohon saattoi sisältyä, mutta heti seuraavana tuleva levy (Alvinin veljekset siis) on musiikillisesti parikymmentä vuotta vanhempaa, mutta äänen laadun puolesta paljon raikkaampi ja modernimpi kuin tämä metamoderni). Heti ekassa biisissä käydään läpi monenlaiset huumeet ja on vaikea päättää, että oisko tämä kuitenkin vitsi. Ei se taida olla. Laulusoundi kaikuineen on niin autenttisesti minun ikäinen, että pahalta tuntuu pitkän aikaa, mutta jotain merkillistä vetoa viimeisessä varsinaisessa biisissä on kaikkine sekoiluineen. Hämmentää sen verran, että pitänee joskus toistekin kuunnella.

Dave Alvin & Phil Alvin: Common Ground

Ok, siis Big Bill Broonzyn biisejä. Laulamassa ja soittamassa veljekset, jotka on kasvaneet bluesin, kantrin ja rockabillyn keskellä (wikipedia väittää siis semmoista). Kuulostaa just siltä. Ei yllätä missään välissä, mutta sehän ei taida tähän hommaan kuuluakaan. Periaatteessa oikein hienoa ja tyylikästä ja svengaa hyvin, mutta ei oikein mun juttu. Yksi biisi kerrallaan kuunneltuna vielä toimii jotenkin, mutta levyllinen puuduttaa pahan kerran.

St. Paul & The Broken Bones: Half the City

Soulia joo. Tällaiselle asiaan syvästi perehtymättömälle tämä kuulostaa geneeriseltä hyvältä baby I love you -soulilta: hyvin soitettu, makeet soundit ja laulaja kuulostaa upealta. Pariin kertaan levyn aikana on mainiosti jatsahtavia tuokioita. Eniten kiinnitti huomiota basisti: ei kovinkaan rytmistä soittoa vaan pehmeää ja melodista; jättää terävimmät iskut rumpalille ja kitaristille. Hyvin toimii.

Parker Millsap: Parker Millsap

Pari ekaa biisiä kuulostivat päällepäin gospelilta. Mutta mikäpä siinä: onhan tässä naisenrakastamislauluja tullut kuultua aika monta, joten eiköhän nuo Jeesuksen rakastamiset mene vaihteluna. Mutta ei tässä sitten kokonaisuutena siitä ollutkaan kysymys.
Musiikillisesti pyörii akustisissa perinnemeiningeissä ja vaihtuu luontevasti rokin puolelle hetkeksi. Soitto on tiukkaa, toimii aika pienillä jutuilla ja on aina silti jotain koukun tapaista johon tarttua.
Laulaja alkuun vähän kuulostaa hankalalta, mutta loppua kohti juuri se rupeaa viemään kaiken huomion. Jotain mahtavaa Parkerissa taitaa olla. Pitää kuunnella toistekin.

Willie Nelson: Band of Brothers

Tätäkin ehdin jo ennestään kuunnella moneen kertaan. Nelson on jotenkin niin mahtava tyyppi, että olen aina halunnut tykätä hänen levyistään, mutta tämä on ensimmäinen, jonka kanssa se on onnistunut. Monta loistavaa biisiä.

Paul Thorn: Too Blessed to Be Stressed

Vau. Näissä tämän listan levyissä kierrätetään paljon vanhoja ja muualta tuttuja juttuja, musiikillisesti ja sanoituksissakin. Se on ok ja kuuluu asiaan. Sitten on tämä Thorn. Rockia, Blues Rocki, etelän rockia ja vähän kantrin sävyjä. Mutta että ei mitään omaa. Ei. Sanoituksia myöten kliseitä toisensa perään. Ei meinaa kestää pää. Vasta Old Stray Dogs & Jesus alkaa jotenkin tuoreesti, kun kaveri on huumediileri ja meksikolaiset katkas sen kaulan ja harmittaa, kun siltä sai hyvää pilveä. Mutta siihen se aikalailla jää. Ei ikinä enää.

Trampled by Turtles: Wild Animals

Näillä on joku oma juttu. Soitannollisesti banjot sun muut nojaa katrin ja muiden perinnejuttujen suuntaan, mutta laulussa ja laulumelodioissa on jotain älykköpoppimaista. Ja komeita stemmahommia. Mutta ei mitään villiä ja/tai eläimellistä tästä minun korvaan irtoa. Eikä oikein tunnu missään, mutta ainakin parempi kuin Paul Thorn.

Looking Into You: Tribute to Jackson Browne

Tästä löytyi vain neljä biisiä. Ihan kohtuullista tai jopa loistavaa osa, mutta ei oikein voi mitään tuomiota saada aikaiseksi kokonaisuudelle.

Keb’ Mo’: Bluesamericana

Huh. Just nyt olen melko varma, että Keb’ Mo’ on maailman mahtavin ihminen. Levyllä ainakin kaikki on niin kohdallaan, ettei siihen ihan peruskuolevainen pysty. Tai ehkä sillä on noita muitakin soittajia apuna, mutta silti. Blues on pohjalla koko ajan, mutta pysyy kaukana mistään jämähtämistä muistuttavasta. Joskus olen ehtinyt ajatella, että blues on jo kuultu, mutta näköjään siitäkin riittää vielä vaikka mihin.