Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 15

Hiukan meni taas aikaa edellisesti blogahduksesta, mutta ei tämä urakka vielä ole kuollut. Muutto ja asettuminen uuteen paikkaan ovat muuttaneet myös musiikkisysteemeitä jonkin verran. Työmatka lyheni ja sen aikana ehtii vähemmän kuunnella musiikkia ja aina ei edes niin vähäisen takia jaksa. Ja nyt tämä kone sijaitsee sillä tavalla, että aina ei jaksa häiritä muiden unia tässä naputtelemalla (josta juuri tuli mieleen laittaa pyyhe näppiksen alle, niin ei kolise pöydän pintaan enää juuri ollenkaan). Ja sellaista.

Muuton yhteydessä piti käydä läpi myös suhdettani levyihin, mutta siitä kirjottelen erikseen. Nyt takaisin tähän aiheeseen.

Amy Helm: Didn't It Rain

Amy Helmissä ei oikeastaan ole mitään vikaa. Silti tämä oli tämän vuoden levyistä ensimmäinen, joka tuntui ihan liian pitkältä ja oli moneen kertaan tosi lähellä, että olisin skipannut loput biisit.

Nytkään en uskalla kertauksen vuoksi ryhtyä kuuntelemaan, vaan muistelen parin viikon takaista silleen, että jotain soulin, gospelin ja bluesin henkeä hommassa kovasti oli. Päällimmäiseksi ahdistajaksi jäi mieleen basisti. Ei sinänsä soittanut huonosti hänkään, mutta jotain tosi painostavaa oli pirteän ryhdikkäässä ja puhtaassa soitossa.

Dale Watson: Call Me Insane

Listan sijalla 22 tämmöinen. Tämäkin tahtoo olla jotenkin painostavaa. Periaatteessa kaikki kohdallaan, mutta pakonomainen vanhanaikainen autenttisuus ja loputon itsetyytyväisyys jäävät pinnalle keskeisinä mielikuvina. Kantria ja rokki kuviteltuun aitoon tyyliin siis.

Dave Alvin & Phil Alvin: Lost Time

Noiden kahden jäljiltä tämä kuulosti tosi raikkaan törkeältä ja hauskalta. Vasta jonkin ajan kuluttua tajusin, että nämä veljekset vastasivat edellisen vuoden listalta karseimpana mieleen jääneestä levystä.

Jotakin on siis tapahtunut minulle tai näille tyypeille. Ei tätä loputtomasti halua kuunnella tai mitään sellaista, mutta monta asiaa on kohdallaan tai sitten oikealla tavalla vinksahtaneena. Jopa kitarasoolot ovat aika hyviä.

Huipentuma on selvästikin gospelimainen World's in a Bad Condition:

Houndmouth: Little Neon Limelight

Tämä on ilmeisesti joissain piireissä aiheuttanut isompaakin liikettä, mutta tuli minulle ihan uutena.

Aika mahtava yhdistelmä dylanilaista folk-perinnettä, poppia, epämääräistä turmeltuneisuutta ja rokkisärmää. Hyviä biisejä ja vahvoja tekstejä, jotka kolahtavat jo kertakuulemalta. 

Ja kaksi hyvää laulajaa, joista toinen, Katie Toupin, on nyt lähtenyt bändistä. Voi olla hyväkin juttu se lähtö ja kiinnostaa kyllä kuulla mitä Toupin saa aikaiseksi omassa jutussaan.

Ainakin tätä tekee mieli kuunnella lisää.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 12

Richard Thompson: Still

Brittiaksentti ainakin on vaihtelua tällä listalla. Thompson on selvästi brittifolkin jättiläisiä, mutta just sellaisilla jutuilla joiden valtava hohto ei ole mulle vielä auennut.

Jotain sympaattista tässäkin on ja rokkihetket ovat suorastaan hulvattomia, vaikka en tiedä onko niitä tarkoitettu sellaisiksi. All Buttoned Up naurattaa väkisinkin.

Mutta ei oikein lähde kunnolla lentoon missään välissä. Ja lopun Guitar Heroes on jotenkin väsynyttä nostalgiaa.

Rhiannon Giddens: Tomorrow Is My Turn

Ihme homma, etten tästä mitään maininnut aikaisemmin, vaikka on tullut kuunneltua välillä paljonkin.

Tai vaikea on kyllä nytkin kirjoittaa: Giddens on niin vahva, älykäs ja upea, että jotenkin juttu latistuu väkisinkin. Itsellenihän minä näitä varsinaisesti muistiin kirjoitan, joten ehkä ei tarvitse isompia yrittääkään.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 11

Willie Nelson & Merle Haggard: Django and Jimmie

Tämä oli jo kuunneltuna, mutta nyt taas ajankohtainen: Merle Haggard kuoli eilen. Nelson elää.

Kaksi legendaa samalla levyllä. Toissavuotinen Band of Borthers oli ensimmäinen Nelsonin levy, jota tykkäsin oikeasti kuunnella. Haggardia on ollut kiva kuunnella enemmänkin, mutta ei mitenkään ykkössuosikkejani ole ikinä ollut.

Levy jakaantuu selkeästi Nelsonin tylsiin balladeihin ja Haggardin perussvengailuun. Haggard vie selvästi voiton, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävästi. Hurjasti herttaista setäkarismaa ja perushyviä biisejä. Tai on molemmissa tyypeissä särmää sen verran, että ei hävetä kuunnella.


James McMurtry: Complicated Game

Ihan uusi tyyppi minulle. Lauluäänestä tulee vähän mieleen Dylan ja se yleensä tarkoittaa tylsyyttä ja loputonta mukasyvällistä jorinaa (Dylaniin en siis ota kantaa, vaan näihin seuraajiin).

Mutta: McMurtry on oikeasti hyvä kirjoittaja. Edustaa sitä porukkaa, joka on soittanut ihmisten ilmoilla sen verran, että osaa aina koukuttaa biisien ensimmäisellä lauseella. Ja osaa myös pitää koukussa ja tarjota käänteitä matkan varrella. Laatu on vielä tasainen levyn loppuun asti. Upea kirjoittaja oikeastaan.

Mutta: musiikillisesti aika tylsä ja kuivakka. Lauluäänestä ei huikeita sävyjä irtoa eikä kyllä bändistäkään. Kuulostaa aika tyypillisesti kuviolta, jossa yksi tekee biisit ja sitten muut tulevat ne soittamaan levylle. Ei siis oikein syvällistä bändiyhteyttä tunnu syntyvän. Kohtuullisen hyvin soitettua, mutta siihen se tahtoo jäädä.

Näin kova kirjoittaja tarvitsisi kaverikseen yhtä kovan säveltäjän ja sovittajan.

Tämä oli siis listan 15. Aika paljon on vielä kuunneltavaa.


Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Tin Toy Cars: Falling, Rust & Bones

Jostain tämä tupsahti ja sotki tuon americana-projektin hetkeksi. Oli pakko hommata oikein CD, vaikka kyllä tämä kaikenmaailman striimauksinakin löytyy.

Mutta siis minun pienessä maailmassani Tin Toy Cars asettuu johonkin Chris Thilen ja Andrew Birdin välimaastoon. Ei pelkästään siksi, että mandoliini vetää ja viulisti osaa pizzicaton. Laulumelodiat liikkuvat samanlaisissa merkillisen määrittelemättömissä progahtavissa kansanmusiikkivaikutteisissa popavaruuksissa kuin edellämainituilla ainakin hetkittäin. Mutta ei käy mielessäkään, että varsinaisesti olisi mitään kopioitu, vaan henki on jotenkin samanmoinen. Ja kuuluu sieltä vaikutteita monesta suunnasta. Ihan oma keitos siis.

Sovitukset rakentuvat lopulta yksittäisin soittajan kohdalla aika yksinkertaisista jutuista; ei välttämättä edes teknisesti hurjista suorituksista, vaan järisyttävän kovan yleismusikaalisuuden pohjalle, josta sitten syntyy kokonaisuutena upean monikerroksisia juttuja. Kaikki soittajat ovat mahtavia, mutta rummut ja lyömäsoittimet toimivat niin ovelasti, että minäkin älyän kiinnittää erityistä huomiota.

Niin ja vielä se mandoliini: Fandin tatsi on ja soundi on parasta, mitä tiedän. Ei sillä, ettenkö rakastaisi Thilenkin soittoa ja arvostaisi yleisemminkin muusikkona, mutta Fandia kuunnellessa tajusin, että juuri tuo soundi soi päässäni silloin, kun itse yritän maniskasta jotain irti saada (kuulija ei varmasti huomaisi mitään yhteyttä). Siinä on jotain selvästi eurooppalaisempaa kuin bluegrasspohjalta kasvaneissa soittajissa.

Aivan timattia koko levy. Jopa kitarasoolot ovat mahtavia ja sitä en myönnä kovin helposti.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 5

Steve Earle & The Dukes: Terraplane

Tästä tuli jo puppua suollettua kohtuullisen pian ilmestymisen jälkeen. Nyt muutaman kuukauden tauon jälkeen hohto oli hieman hiipunut. Saattoi kyllä johtua aamun vireystilasta tai sitten levy ei vain oikeasti kestä hirveästi kuuntelua.

Ray Wylie Hubbard: The Ruffian's Misfortune

Tämä siis on listan kuudennella sijalla, vaan ei ole spotifyssa. Vanhempia levyjä sieltä kyllä löytyy, joten voihan tämäkin aikojen kuluessa sinne ilmaantua. Nettisivullaan on jonkinmoinen striimaus, vaan siitä en saanut omalla atk:lla mitään kuulumaan. Pari videota löytyi, mutta ei niiden perusteella uskalla tyrmätä.

Soundcloudin upotusta testaan tähän:


Kacey Musgraves: Pageant Material

Sitten tämä. Eka, josta tulee vähän paha mieli ja meinaa tulla kova houkutus jättää levy kesken. Tosi kiva ja raikas ääni. Hyvin tehtyjä biisejä ja hyvin soitettukin. Ei mitään vikaa, vaan ei mitään omaa eikä oikeaa särmää. Laulujen sanat on niin geneerisiä kivasti uhmakkaita ja kulahtaneita kantrikliseitä, että käy päähän kipiää.

Levyn lopussa piilobiisinä on duetto Willie Nelsonin kanssa, joka oikeastaan vain alleviivaa kaiken sen, mikä levyssä on vikana. Luonnosmaisilla kitarajutuillaan ja suht vähillä hönkäisyillään Nelson tuo vähän aitoutta mukaan, mutta ei tämä hänenkään tähtihetkiään ole.

Meinasin mainita, että tämä olisi juuri jossain Voice of Finlandin amerikkalaisessa versiossa, mutta onneksi tarkistin ensin ja tosiaan oli telkkarikilpailumenestystä taustalla. Onhan tälle varmasti paikkansa ja aikansa, jossain jossa minä en ole.


Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 44

Kaksi viimeistä levyä tällä kertaa! Sen kunniaksi vielä kertaus:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Mary Gauthier: Trouble & Love
Gauthierin lauluääni resonoi jotenkin sillä tavalla, että mieleen tulevat Neil Young ja Patti Smith + vähän ehkä Bob Dylan. Ääni on jännästi tukkoinen, paksu ja hidas. Sellaisia ovat folk-rockahtavaan tyyliin biisitkin. 

Yleisvaikutelma on vahvasti syvällinen ja sanoitukset ovat varmasti sellaisia. Minä vaan en selvästikään ole tarpeeksi syvällinen; pitäisi olla helpompia koukkuja sanoituksissa, vähän edes välillä vauhtia ja jotain musiikillisia nyrjähdyksiä edes välillä. Jää vain olo, että säkeistössä sanotaan jotain tärkeää ja sitten kertosäkeessä toistetaan jotain sanaa tai lauseenpätkää, joka saa asiayhteydessä valtavan järisyttävän merkityksen. Mutta kun ei jaksa hitauden keskellä semmoiseen keskittyä. Tai no Walking Each Other Homen kertosäkeen toistelut hetken viehättivät, mutta kaikki muu meni ohi.

Ei taaskaan mitään varsinaista vikaa, mutta ei oikein minun juttuni tämäkään.


Hannah Aldridge: Razor Wire
Aldridge on vähän pirteämpi. Kantrirokiksi kutsuisin tämmöistä ja hetkittäin sen kantrinkin voi jättää syrjään; hetkittäin meno on semmoista, että 80-luvulla olisi mennyt hevistä.

Pohjimmiltaan biisit ovat kohtuullisia kantrijuttuja, mutta eivät mitenkään upeasti säkenöi. Hyvä meininki.

Aldridgen ääni on miellyttävä ja rokahtavammillakin hetkillä ihan uskottavasti toimiva. Mutta ei siinäkään erityistä säkenöintiä ole.

Välillä on tosi hyviä kitarajuttuja, jotka jo vähän säkenöivät. On hyvinkin perinnetietoista ja tyylikästä soittoa, mutta hetkittäin käväistään särön kanssa melkein vaihtoehtorokin suunnalla, enemmän maalaillen kuin kikkaillen soittotaidolla. Tykkäsin siis ja kovin herkästi en kitaroista innostu, varsinkaan särön kanssa.

Mutta kokonaisuus on siis perushyvä ja -mukava ilman mitään erityisesti mieleen jäävää.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 39

Taas aluksi kertaus:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Klikkausrajoitteisille tiedoksi, että seuraavana oleva Avettin veljesten levy on sijalla 89. Kai tätä voi jo urakan loppusuoraksi sanoa.

The Avett Brothers: Magpie and The Dandelion
Sanoisin tätä pop/rock folkiksi. Folkin suuntaan vetävät eniten laulutyyli ja soittimista varsinkin banjo+vähemmän kuuluva viulu. Muuten biisit menisivät ihan pop-rock-bändin levyllä. 

Tai siis semmoisen bändin levyllä, joka osaa tehdä hyviä biisejä, jotka kunnianhimoisesti pyrkivät paisumaan suuriksi. Siis suuriksi ja kestäviksi Simonin ja Garfunkelin tyyliin. Tai hetkittäin vaikkapa Oasiksen tyyliin, sillä erotuksella, että Oasis ei ole yhtään näin hyvää biisiä saanut aikaiseksi.

Tunnelmallisesti on sitten jännää miten saavatkin yhdistettyä tuon taidon ja musiikillisen suuruuden tavoittelun jotenkin terveesti nöyrään ja rehelliseen tunnelmaan.

Joo siis kaikki hyvin ja hienosti, mutta ei silti mun juttu. Vähän turhan vahva tuo pop-pohjavire, että pystyisin innostumaan tarpeeksi.

Tai pitää ehkä miettiä; nämä videot ainakin nyt kolisevat yllättävän kovasti.

Candi Staton: Life Happens
Tämä taas on jotain soulahtavaa ja hetkittäin funkahtavaa viihdebluesia. Siistiä, tanssittavaa ja tyylikästä, mutta ei tule oikein lähelle minua musiikillisesti; räkä puuttuu. Staton on hyvä laulaja ja biisit oikein hyviä lajissaan, ei sillä.

Sanoitukset ovat jännittävät. Aiheet painottuvat parisuhteisiin ja niiden erilaisiin vaiheisiin: rakastumisen huumasta, suhteen arkipäiväistymiseen ja syrjähyppyjen houkutusten kautta eroamisiin + sitten lasten aikuistumiseen ja kasvatukseen. 

Aiheiden käsittelytapa on mielenkiintoinen: tavallaan tilanne tai tunnelma pysäytetään ja sitä tarkastellaan hivenen erilaisista kulmista tai ainakin eri sanoin aina samaan kertosäkeeseen päätyen. Sävy on vahvasti pedagoginen: elämänkokemusta on kertynyt ja sitä jaetaan kuulijoille, jotta he oppisivat siitä kokemuksesta. Vahvimmin tämä puskee esiin Beware, She's After Your Manissä.

On toki mukana parissa viimeisessä biisissä yhteiskunnallista kannanottoa ja uskoa parempaan tulevaisuuteen. Mutta samalla sävyllä ja tyylillä nekin tehdään.

Tuo kerronnallinen jännittävyys ja mielenkiintoisuus voisivat kääntää levyn voiton puolelle minunkin korviin, mutta biisejä on ihan liikaa ja saarnaaminen ottaa voimille raskaasti. Harvoin levyn kuunteleminen kokonaan tuntuu näin merkittävältä saavutukselta.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 38

Janiva Magness: Original
Souliksi kai minä enimmäkseen tätä sanoisin. Hetkittäin funkahtavaa rytmiikkaa ja välillä vähän folkin suuntaan vivahtavia sovituksellisia juttuja, mutta mun puolesta soul riittää kuvailemaan.

Hetken aikaa piti opetella kuuntelemaan, mutta sitten rupesi huomaamaan, että on tässä hienoinen särmä ja tunnelataus, joka toimii. Ja jotenkin perusluomupohjavire: silleen hyvin ja siististi tuotettu, mutta elävyyden tuntua on saatu säilytettyä.

Magness on hyvä laulaja ja biisitkin ovat enimmäkseen hyviä. Ei nyt kuitenkaan kovin syvälle kolahda.

Otis Gibbs: Souvenirs of a Misspent Youth
Ei ihan suoraan kantria tai folkkiakaan. Oisko siis jotain appalakkien juttuja vaikutteina, minen taaskaan oo ihan varma. Banjoa ja muuta kyllä kuuluu.

Ja hyvin kulkee soitto. Ilmavasti, ilmeikkäästi ja särmikkäästi. Hienoja juttuja.

Gibbsin laulutyyli tökki pahasti alkuun. Vähän pelottavan lähellä tuntui olevan perusäijäuhoääntä ja kaikentietävää perusarvojen kannattamista. Mutta on äänessä muunlaisia sävyjä ja ne lopulta nousevat päällimmäisiksi.

Ja tuon äänenkin antaa anteeksi, kun Gibbs alkaa kertoa tarinoita. Homma toimii: tarinoita unohtuu kuuntelemaan tai jos alkaa vasta kesken kuunnella, joutuu ottamaan alusta, jotta miten tähän päädyttiin. Ja tarinat jättävät hauskasti aukkoja kaiken konkreettisuuden seassa. Tehokkaimmin kolahtavat alkuun murhaballadimainen The Darker Side of Me ja sitten viimeinen lapsuusmuistelo With a Gun In My Hand. Siinä kovin herkästi kuvaillaan sitä, että ei tykkää elukoiden tappamisesta metsästämällä; jännä homma noin niinkuin karskin kuuloiselta takametsien mieheltä. Tai ei se niin karski lopulta ole muutenkaan, kai.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 35

Hei mutta: kolme neljännestä urakasta on takana! Tämän kerran levyn sijoilla 76 ja 77.

Zoe Muth: World of Strangers
Kantria ja folk-rockia. Musiikillisesti ei mitenkään erikoista tai räjäyttävää, vaan ei mitään ole häiritsevästi viallakaan. Huomio kohdistuu aikalailla kokonaan lauluihin ja laulajaan.

Laulajana Muth ei mitenkään kerralla kolahda: esityksissä ei ole erityistä säkenöintiä ja soundikin on vähän peruskäheä ja puolitukkoinen. Jotenkin Muth kuitenkin osaa tulla lähelle vähäeleisen hyvänä kertojana, jota on vaikea jättää vain taustamusiikiksi.

Laulut ovat vähän samanlaisia: eivät tunge päälle tai pakota melodisilla koukuilla kiinni. Homma toimii tekstin ja kerrontatyylin varassa. Sovituksetkin ovat sen verran vähäeleisiä, että tukevat huomion ohjautumista tarinoihin. Tarinat tai tunnelmat toimivat kovin arkisenoloisten tarinoiden varassa ja ilman hienostelua.

Hyvä levy, voi olla loistavakin, mutta vaatii varmasti aikansa, että näkee kuinka biiseissä on kasvuvaraa.


Greg Trooper: Incident on Willow Street
Ehkä tämäkin enimmäkseen tipahtaa folk-rockin puolelle, hitusen kantria ja muutakin mukana.

Trooper on selvästi hyvä biisintekijä, mutta jotenkin vaisu ja ulkokultainen olo näistä lauluista jää. Liian kevyttä ja sujuvaa. Laulutyylikin vaihtelee sen verran paljon, että on vaikea saada selvää kuvaa, jotta minkälainen tämä tyyppi oikeasti on.

Bändi vetää hyvin ja mukana on tosi makeitakin juttuja.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 30

Taas tauon jälkeen tämän homman esittely:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 


Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Ja jos et jaksa klikkailla noita linkkejä niin kerron, että Benson on sijalla 67 ja Miller sitten 68.


Ray Benson: A Little Piece
Nyt kerkesin vahingossa kurkkaamaan wikipediaa: tämä on kuuluisa laulaja ja värkännyt jotain western swingiä Asleep at the Wheelin kanssa monta kymmentä vuotta. Sitten pitää tehdä soololevy (itse asiassa toinen), jolla tekee jotain ihan muuta.

Ihan perussympaattinenhan tämä levy on. Oikeasti hyvä bändi, makeita mandoliinijuttuja, ihan kelvollisia biisejä ja Benson laulaa lempeän lämpimästi ja silleen.

Aika monesti vaan tulee sellainen olo, että on liiankin selkeästi kuultavissa minkälainen juttu kustakin biisistä on haluttu tehdä. No esim. eka on hämmentävän tyhjentävästi kuvattuna Tom T. Hall tapaa Guy Clarkin. Muista samanlainen tunne tulee epämääräisemmin, koska olen näissä jutuissa aika heikosti sivistynyt.

Mutta joo siis: kohtuullisen hyvä levy, vaan ei räjäytä. Tai Willien Nelson tietenkin räjäyttää.


Scott Miller: Big Big World
Hämmentävä kansi: aurinko nousee valaisemaan maapalloa täältä meidän paikkeilta ja näkymään hallitsee valtava valkea kartano jossain Siperian paikkeilla.

Vähän hämmentävä on levykin alkuun. Mukavan kuivakka kokonaisilmaisu antaa odottaa jotain täyttymystä jostain freak folkin ja gospelin välimaastosta. Kivasti myös käytetään aikamoisia soundivalleja yksittäisten soittajien sooloilun sijaan, joskin viulisti sieltä edukseen puskee itsensä pintaan vähän väliä.

Mutta odotukset jäävät täyttymättä. Cold War Veteran on jotenkin ankea mukanokkeluus ja B-luokan kantri-springsteen-yritelmä. Joo. Ei jaksa.

Sitten se googlausvaihe: neljäs soololevy, alt-kantria ja folkia. Omakustanteita enimmäkseen näköjään. Huh, en sentään mitään ihan jättiläistä tullut haukkuneeksi.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 29

Taas vaihteeksi se kertaus homman ideasta:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio.

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Nyt näköjään pääsen jo sijaan 66 (Felice Brothers siis). Tarkoittaa, että kaksi kolmannesta on jo kuunneltuna!

Seth Walker: Sky Still Blue

Setäbluesia. Siistiä, tyylikästä, svengaavaa, letkeää, kohtuullisen hyviä biisejä, hienoa kitaransoittoa ja vielä hyvin laulettu.

Ehkä minustakin joskus tulee niin vanha, että tykkään tämmöisestä. Vielä ei tunnu missään. Edes hienoista särmää saisi olla. Tai jotain muuta, johon tarttuisi.

Felice Brothers: Favorite Waitress

Tämä on aika perusjenkkifolkkia, mutta oikeasti ilahduttava kokonaisuus.

Bändi osaa soittaa kiltin kuuloisesti, mutta myös iskeä vähän lujempaa. Soitto ei ole liian siloiteltua ja hiottua. Luontevan kuuloista ja haitari ja viulu tekevät oman sävynsä hommaan.

Sen homman hoitaa sitten kotiin laulaja. Hauskasti tulevat mieleen nuori Dylan ja Shane MacGowan sekä äänestä että laulutyylistä. Asennetta juuri oikealla tavalla.

Frazey Ford: Indian Ocean

Tämä levy ei ole mukana blogia toistaiseksi hallinneella AMAn top 100 -listalla, varmaankin siksi, että ilmestyi vasta ihan loppuvuodesta. Tai mistä minä tiedän olisiko muutenkaan, mutta helposti kuvittelisin, että seuraavalla listalla voi jo ollakin.

Frazey Fordin uusi levy on minulle oikeasti iso juttu. Edellinen ilmestyi 2010 ja siitä lähtien seuraavaa olen odotellut. 

Ford on ehdottomasti suosikkilaulajiani. Oli jo The Be Good Tanyasin alkuaikoina (bändi on kai vielä pystyssä, vaikka edellisestä levystä on jo kohta kahdeksan vuotta), mutta soolona on löytänyt soulahtavan folkin tai folkahtavan soulin omaksi tyylikseen. Ääni on semmoinen, että minulle kelpaisi vaikka millä tyylillä, kunhan laulaa.

Levyllä mukana olevan bändi on ihan järkyttävän kova. Alkuun meni useampi kuuntelukerta pelkästään nautinnosta kiemurrellessa. Basisti soittaa todella yksinkertaisesti, mutta ihanan lämpimästi. Jo senkin varaan on kiva jäädä kellumaan. Rumpali kuulostaa myös nautiskelevan; joissain biiseissä tekee mieli kehua jokaista haikan iskua harkitun ja eletyn kuuloiseksi ja rennosti tarkaksi. Sitten, kun yrittää miettiä minkälaisia ylisanoja rytmiryhmästä voisi keksiä, niin huomaa, että ei rumpalia ja basistia voi oikeastaan erottaa erilliseksi osaksi: yksilösuoritukset ovat mahtavia, mutta se oikea taika on siinä kuinka hyvin bändin puuha toimii yhteen; kaikki ovat rytmiryhmää.

Biisit ovat hyviä. Se tahtoo alkuun jäädä melkein huomaamatta, kun laulajan ja bändin soundit ovat niin hienosti kohdallaan. 

Ford ilmeisesti tekee biisit itse kitaran kanssa. Se kuuluu lopputuloksessakin ja pitkän miettimisenkään jälkeen en ole varma, että onko se hyvä asia. Fordin kitara kuuluu, vaikka enimmäkseen vähemmän kuin edellisellä levyllä. Siitä tulee se folk-henki levylle aika vahvasti ja voi olla, että juuri sitä on haettukin. 

Toisaalta hetkittäin tulee sellainen olo, että juuri se akustinen kitara on myös rasite: bändin väki, varsinkin sähkökitaran soittaja, käyttäytyvät turhan kohteliaasti Fordin komppausta kohtaan. Pidättelystä syntyvä voima on bändin vahvimpia puolia, mutta varsinkin sähkökitaristi joutuu pidättelemään ehkä liikaakin. Tässä mielessä suosikeiksi nousevat Done ja Natural Law, joissa bändi kuljettaa hommaa vahvemmin eteenpäin. Akustisen komppauksen pois jättäminen olisi voinut vapauttaa bändin olemaan oma itsensä ja sovituksiinkin olisi voinut tulla aavistuksen iskevämpiä ja soulmaisempia rytmisiä juttuja.

Itse asiassa olisin halunnut kuulla kosketin- ja kitarasooloja enemmän. Nyt ne jäävät pieniksi väläytyksiksi, joista jää olo, että näillä tyypeillä olisi oikeasti sanottavaakin.

Mutta nämä valitukset ovat pientä: oikeasti levy toimii juuri tällaisenäkin niin upeasti, että vähän väkisin noita ininöitä joutuu kaivamaan. Just nyt tämä kuitenkin tuntuu viime vuonna ilmestyneistä levyistä parhaalta.

 

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 27

Taas vaihteeksi tämä Americana-kertaus. Ajatuksena siis ois tulla enempi noita muitakin juttuja joskus sitten ja siksi tätä esittelyä viitsi koko blogin esittelyksi laittaa.

Siis:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Tämmöisten lukemista voi helpottaa, jos tietää mitä muuta tämmöisen kirjoittelija on kuunnellut. Semmoista voi lukea last.fm:stä. Selittää ehkä tämän seuraavan levyn arvioinnin.

Ruthie Foster: Promise of a Brand New Day
Tämä ei tunnu oikein kovasti missään. Ei huono levy, mutta ei ole minun juttu. Enimmäkseen aika siloista bluesia gospel-vaikutteisilla laulujutuilla. Välillä vähän folkahtavampaa ja jopa pikkuisen synkkää, mutta ei tarpeeksi. Rakkauslauluja ja yhteiskunnallisesti valveutunutta, mutta ei mene kumpikaan kunnolla minun pinnan alle. Siinäpä se näiden minun silmälasien läpi kuunneltuna.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 21

Aina välillä tulee pohjustettua näitä höpinöitä internetin avustuksella. Siinä pääsee jotenkin osoittamaan perehtyneensä asiaan hiukan tai antamaan edes vaikutelman hienoisesta panostamisesta asiaan. Kokeilen tällä kertaa guuglausta vasta levyn kommenttien lopuksi.

Hurray For The Riff Raff: Small Town Heroes
Mulla on hämärä mielikuva, että tämä on pidempään toiminut bändi ja jossain piireissä arvostettukin. Aika tyhmä nimi bändillä, mutta sehän taas ei ole ihan poikkeuksellista.

Ihan eka biisi meinasi viedä voimat; oli aika kuivakan kuuloista old timeen vivahtavaa hommaa ilman, että mihinkään olisi jaksanut tarttua. Kokonaisuutena biiseissä on sentään vaihtelua. Bluesahtavaa folkia ja sellaista jää tyylillisesti päällimmäisenä mieleen.

Huomion vie kuitenkin kokonaisuuden kannalta laulaja. Äkkiseltään ylettömän tavallisen nätisti, mutta hämmentävän ilmeentöntä laulua. Sitten hiljalleen se rupeaa kolisemaan ennemminkin hienostuneen vähäeleisenä ja harkitun lakonisena. Jotain tässä on. Pitäisi jaksaa joskus myöhemmin kuunnella uudemman kerran, että tiedän onko tässä jotain oikeaa ihastumisen arvoista.

Ok, pitää kurkata sinne internettiin... Wikipedia sanoo, että vasta 2007 alkanut bändi, ja nimenomaan laulajan ympärille. Noin seitsemän levyä. Ei siis näissä piireissä hirveän vanha bändi. American, folk, indie, countrykin siellä lueteltiin. Seuraavalla kerralla voisi koittaa kuunnellessä miettiä vaikka sukupuolisen suuntautumisensa kannalta, kun sitä tuntuvat pitävän merkittävänä, ja ehkä se tässä kontekstissa onkin.

Chuck Prophet: Night Surfer
Tähän nimeen törmäsin vasta Kris Delmhorstin hehkuttaessa saaneensa Chuckin tuottamaan uusimman levynsä. Sanoi jonkinlaiseksi neroksi tai legendaksi. Odotukset siis olivat epämääräisen positiiviset.

Levy svengaa hyvin rockin, etelän rockin ja melkein popin seutuvilla. Hienoinen soul-sävy on myös taustalla puhaltimien ja ajoittaisten jousijuttujen takia. Hirveästi yksittäiset soittajat eivät kiinnitä huomiota. Tai basistilla on välillä upeat hetkensä, mutta ei hänkään ole liika itseään puskemassa esiin.

Tässäkin huomio kiinnittyy laulajaan. Huomaan kuunnelleeni tämän projektin kanssa tolkuttoman monia hyviä laulaja. Prophet (jos hän siis itse laulaa) osaa laulaa aika huonosti ja hänellä on typeriä maneereja. Tiedä sitten, onko kyse punk-vaikutteista vai mistä Lou Reed -imitointitaustasta, mutta joka tapauksessa se kuulostaa ilahduttavalta ja kotoisalta. Myös ärsyttävältä, joka sekään ei ole yksiselitteisesti paha asia. Tai no Tom Petty tulee mieleen välillä liikaa ja se on paha asia. Koitan kestää.

Tämäkin siis asettuu selvästi lisäkuuntelua vaativien levyjen joukkoon. Ei ne kaikki parhaat jutut kuitenkaan kerralla kolise hullun lujaa.

Ja taas taidan tyytyä vain wikipediaan: aika monta levyä julkaissut itsekseen ja bändien kanssa 30 vuoden aikana ja tuottanutkin monta. Ei nyt mitään tajuntaa räjäyttäviä yhteyksiä heti näkyvissä, mutta kai ihan ok tyyppi. Rokkipuolelta alkujaan kotoisin.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 11

Johnny Cash: Out Among the Stars
Niin. Cash on kuollut. Tämä on siis 30 vuotta vanha levy, joka jäi julkaisematta levy-yhtiön laskettua, ettei kannata. Siinä mielessä varmaan oikea ratkaisu, ettei 80-luvulla olisi välttämättä päätynyt minkään listan sadan parhaan joukkoon ajan henkeen sopimattomana.

Ihan originaalikunnossa ei taida julkaisu olla; jotain on äänitetty lisää ja varmaan nappeja väännelty nykykorvaan mukavamman kuuloiseksi. Heti ensimmäisen biisin alku on kyllä säästynyt kammottavan 80-lukulaisena, mutta senkin pelastaa Cash alkaessaan kertoa tarinaa.

Tarinoiden kertominen taitaakin olla tässä Cashin vahvuus: on tosi vaikea yrittää tehdä ohessa mitään muuta, koska on vaan pakko kuunnella kerrontaa. Cash ei ole juuri näitä sanoittanut eikä ole laulajana vaikuttavimmillaan, mutta silti homma toimii. Niin ja onneksi musiikillisestikin liikutaan enimmäkseen aika ajattomissa ratkaisuissa.

Lisukkeena oleva Elvis Costellon remix puolustaa paikkaansa kyllä, mutta onneksi se alkuperäinenkin on mukana. Ensikuulemalta levyn suosikeiksi nousevat levyn nimibiisi ja Waylon Jenningsin kanssa vedetty I'm Movin' On, joka svengaa vetävästi ja Jennings tuo hitusen räkää.

First Aid Kit: Stay Gold
Jotenkin epäilevä olo jäi FAK:n ekasta levystä: aavistuksen teennäistä ja liian nättiä. En hirveän perusteellisesti sitä kuunnellut, kun jokin siinä vastusti. Ehkä joku sellainen monissa ruotsalaisissa englannin kielisissä levyissä kuuluva överiksi menevä amerikkalaisuus, siis sellainen, johon edes amerikkalaiset itse eivät ikinä pystyisi. Plus sitten jotain löysää hippimäisyyttä, yäk.

Mutta nyt ilahduttaa aikalailla. Isoja, hetkittäin euroviisusuuruuteenkin yltäviä sovituksia, joissa mukana myös paljon pientä kivaa. Kantrin ja folkin perinteisiin nojaillaan tarvittaessa, mutta niistä osataan myös olla välittämättä. Laulu on hyvin pinnassa ja suurin dramatiikka ja asenne tulevat laulun kautta. Hyviä biisejä ja hyviä koukkuja; juuri oikeassa suhteessa Abbaa ja Johnny Cashia.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 4

Jamestown Revival: Utah
Oisko jotain pop-folkkia. Kaksi laulajaa laulamassa paljon stemmoja toisilleen, intervallit soivat jotenkin kovasti Simon & Garfunkel -tyyliin. Kovalle tasolle siis menee vertailu heti, mutta kun kumpikaan vaan ei ole Simon eikä Garfunkel, ei lauluääneltään eikä biisintekijänä.

Mutta ei mitenkään kelvotonta kampetta kuitenkaan. Biisit ovat ihan kohtuullisia ja onnistuvat välillä kasvamaan oikein komeasti. Sovitukset ovat hieman mielikuvituksettomia ja ennalta-arvattavia. Tulee olo, että aika nopeasti nuo sovitukset on kasattu sen päälle, miten ovat laulajat kahdestaan kitaran kanssa vetäneet. Hetkittäin hommassa on kyllä aavistus särmääkin. 

Oikeasti kuitenkin haluaisin kuulla enemmän selvää laulullista tulkintaa leadien laulajalta; jotakuinkin jatkuvat stemmat pakottavat tarpeettoman tarkkaan ja neutraaliin laulamiseen, ja sellaisella on etäännyttävä vaikutus. Saattaa se olla ihan harkittukin juttu, mutta koko levyn mitassa se rupeaa jo vaivaamaan minua.

California alkaa kyllä parilla kuuntelulla vähän tuntumaan hyvältä:

Kuuluuko tapoihin aina vielä muistuttaa, että tämä liittyy Americana Music Associationin top 100 2014 -listaan, josta askartelin oman soittolistan spotikkaan, ja jonka olen uhonnut kuuntelevani kokonaan?

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 1

Americana Music Association julkaisi tänäkin vuonna Top 100 albumilistansa (tuolla onkin vain top 10, loput täällä). Sitä on tullut katseltua monena vuotena. Tosiaan vain katseltua: siellä on muutama todella hyvä tuttu nimi, mutta lista on sen verran pitkä, että siihen se on sitten jäänytkin.

Americana on mukavasti epämääräinen nimitys ja tuntuu tarpeen mukaan kattavan kaikenlaista, joka ei suoraan ole puhdasta country, folkia, bluesia, soulia tai rockia, kunhan jonkinlaisen Amerikan mantereen vaikutuksen niistä haluaa kuulla. Tai ei näytä aina haittaavan, vaikka johonkin noista lokeroista hyvinkin menisivät. Sopii siis hyvin minulle: oikeasti osaa noita lokeroita mielekkäästi käyttää kuitenkaan (tuolta voi katsella kontekstia, jossa pyöritään).

Nyt tuntui, että tuolla listalla täytyy olla niin monta loistavaa levyä, että sitä ei voi sivuuttaa vanhaan tapaan. Melkein kaikki löytyivätkin sitten Spotifystä ja piti tehdä niistä soittolista.
Minulla on Spotifyhin kertynyt moneen listaan hirveä määrä musiikkia, joka sinne unohtuu. Rupesi huvittamaan ajatus koko listan kuuntelemisesta ja heti siihen ryhdyinkin. Muutaman levyn jälkeen jo huomasin, että uusia nimiä ja tunnelmia kertyy ihan liian kanssa päässä pidettäviksi. Aloin keräämään pikaisia huomioita levyistä facebookiin, mutta se muuttui hiljalleen hankalaksi ja turhan oloiseksi hommaksi.

Siksi siis tämä blogi. Nyt on kohta parikymmentä levyä kuunneltuna, ne tässä ja muut seuraavat perästä. Alustavasti tavoitteena on kuunnella lista ennen seuraavan ilmestymistä, saa nähädä. Ei ole tarkoitus rajoittaa blogia pelkästään tuohon yhteen top 100 -listaan, mutta se on kiva kehys aloitukselle.

Rosanne Cash: The River & the Thread

Kauttaaltaan timanttia, hunajaa ja kaikkea semmoista mahtavaa; kaikki mahdollinen kohdallaan. Liian bluesia kantriksi ja liian kantria bluesiksi.

Nickel Creek: A Dotted Line

Tämä oli mulla jo ennestään CD:nä ja tullut kuunneltua huolella. Ei siis tarvitse merkitä muistiin, että mahtava ja neroja ja semmoista.

Rodney Crowell: Tarpaper Sky

Merkillisen sekalainen eikä vetoa oikein millään tasolla. Tai pari pientä pilkahdusta oli mukana, mutta ei tarpeeksi, että tuntuisi tarpeelliseltä tähän enää palata.

Hard Working Americans: s/t

Mahtava nimi bändillä. Aikalailla etelän rokkia (skynyrd + allman + jotain). Osaavat hienosti vetää junttihölmöilyä ja nätimpiäkin juttuja silleen, että ei liikaa pelkästään nolota. Straight to Hell on jotenkin mahtava.

Old Crow Medicine Show: Remedy

Ei ole aikaisemmin uponnut, mutta nyt on jo tosi lähellä potin räjäyttämistä. Mahtava bilealoitus parin ekan biisin verran ja sitten väliin vaihtelua ja sitten taas kohkaamista. Kantria jotenkin oldtime-pohjalta rokkihengessä. Mutta ainakin ekalla kerralla ehtii puuduttaa jo ennen kuin loppuu.

Nikki Lane: All or Nothin’

Jotakin kasaristadionkantrirockankeutta jää päällimmäisenä mieleen ja pahalta tuntuu. Keveimmillään ihan kohtuullista sheryl crow-henkistä svengailua. Mutta ei oikein tunnu.

Lake Street Dive: Bad Self Portraits

Ennestään tuttu tämäkin. Ihanan vaivattomasti svengaavaa soulia. Muistelen, että oli vähän jazzimpi aikaisemmin, mutta ketä kiinnostaa. (Niin ja että tämäkin on americanaa on just hieno juttu. Kantria, folkia, bluesia, rockia, soulia jne: kaikki mukaan vaan.)

Bändi on soulin kannalta pieni: rummut, basso, kitara ja vähän koskettimia. Pienellä porukalla on laulutehoja enemmän kuin monella isolla. Upeita stemmahommia, joilla homma kasvaa ison kuuloiseksi.

Ja tietenkin Rachael Price on ihan upea koko ajan.

Shovels & Rope: Swimmin’ Time

Tämähän on oikeasti duo ja se kuuluu, vaikka muitakin on levyllä mukana. Pieni ydin on hetkittäin aavistuksen kuiva, mutta välillä tosi raikas. Laulavat välillä turhankin pitkästi yhtä aikaa ja se tahtoo tehokeinona levyn mittaan kulua loppuun, varsinkaan kun se ei koko ajan ole sanoitustenkaan perusteella perusteltua. Ja koko ajan on rouva vasemmassa korvassa ja mies oikeassa. Välillä pitäisi päästä youtubeen muistuttamaan itselleen kuinka sympaattista ja lämmintä meininki oikeasti on.

John Hiatt: Terms of My Surrender

Komea ääni, hyviä biisejä. Makeasti liikkuu rokin, bluesin, folkin ja kantrin laidoilla ja keskellä. Tunnelmat vaihtelevat aika synkeistä lopun huumorihommiin ja siinä välissä ehtii olla aika rietasta svengiäkin. Voimille ottaa ajatella, että tyypillä on jo reilusti toistakymmentä levyä tätä ennen; jaksaisiko ruveta muihin perehtymään...

Sturgill Simpson: Metamodern Sounds in Coutry Music

Ihme levy. Psykedeelistä kantria 70-lukulaisemman kuuloisesti ja hetkittäin psykedeelisemmin kuin 70-luvulla ikinä (aavistus liioittelua tuohon saattoi sisältyä, mutta heti seuraavana tuleva levy (Alvinin veljekset siis) on musiikillisesti parikymmentä vuotta vanhempaa, mutta äänen laadun puolesta paljon raikkaampi ja modernimpi kuin tämä metamoderni). Heti ekassa biisissä käydään läpi monenlaiset huumeet ja on vaikea päättää, että oisko tämä kuitenkin vitsi. Ei se taida olla. Laulusoundi kaikuineen on niin autenttisesti minun ikäinen, että pahalta tuntuu pitkän aikaa, mutta jotain merkillistä vetoa viimeisessä varsinaisessa biisissä on kaikkine sekoiluineen. Hämmentää sen verran, että pitänee joskus toistekin kuunnella.

Dave Alvin & Phil Alvin: Common Ground

Ok, siis Big Bill Broonzyn biisejä. Laulamassa ja soittamassa veljekset, jotka on kasvaneet bluesin, kantrin ja rockabillyn keskellä (wikipedia väittää siis semmoista). Kuulostaa just siltä. Ei yllätä missään välissä, mutta sehän ei taida tähän hommaan kuuluakaan. Periaatteessa oikein hienoa ja tyylikästä ja svengaa hyvin, mutta ei oikein mun juttu. Yksi biisi kerrallaan kuunneltuna vielä toimii jotenkin, mutta levyllinen puuduttaa pahan kerran.

St. Paul & The Broken Bones: Half the City

Soulia joo. Tällaiselle asiaan syvästi perehtymättömälle tämä kuulostaa geneeriseltä hyvältä baby I love you -soulilta: hyvin soitettu, makeet soundit ja laulaja kuulostaa upealta. Pariin kertaan levyn aikana on mainiosti jatsahtavia tuokioita. Eniten kiinnitti huomiota basisti: ei kovinkaan rytmistä soittoa vaan pehmeää ja melodista; jättää terävimmät iskut rumpalille ja kitaristille. Hyvin toimii.

Parker Millsap: Parker Millsap

Pari ekaa biisiä kuulostivat päällepäin gospelilta. Mutta mikäpä siinä: onhan tässä naisenrakastamislauluja tullut kuultua aika monta, joten eiköhän nuo Jeesuksen rakastamiset mene vaihteluna. Mutta ei tässä sitten kokonaisuutena siitä ollutkaan kysymys.
Musiikillisesti pyörii akustisissa perinnemeiningeissä ja vaihtuu luontevasti rokin puolelle hetkeksi. Soitto on tiukkaa, toimii aika pienillä jutuilla ja on aina silti jotain koukun tapaista johon tarttua.
Laulaja alkuun vähän kuulostaa hankalalta, mutta loppua kohti juuri se rupeaa viemään kaiken huomion. Jotain mahtavaa Parkerissa taitaa olla. Pitää kuunnella toistekin.

Willie Nelson: Band of Brothers

Tätäkin ehdin jo ennestään kuunnella moneen kertaan. Nelson on jotenkin niin mahtava tyyppi, että olen aina halunnut tykätä hänen levyistään, mutta tämä on ensimmäinen, jonka kanssa se on onnistunut. Monta loistavaa biisiä.

Paul Thorn: Too Blessed to Be Stressed

Vau. Näissä tämän listan levyissä kierrätetään paljon vanhoja ja muualta tuttuja juttuja, musiikillisesti ja sanoituksissakin. Se on ok ja kuuluu asiaan. Sitten on tämä Thorn. Rockia, Blues Rocki, etelän rockia ja vähän kantrin sävyjä. Mutta että ei mitään omaa. Ei. Sanoituksia myöten kliseitä toisensa perään. Ei meinaa kestää pää. Vasta Old Stray Dogs & Jesus alkaa jotenkin tuoreesti, kun kaveri on huumediileri ja meksikolaiset katkas sen kaulan ja harmittaa, kun siltä sai hyvää pilveä. Mutta siihen se aikalailla jää. Ei ikinä enää.

Trampled by Turtles: Wild Animals

Näillä on joku oma juttu. Soitannollisesti banjot sun muut nojaa katrin ja muiden perinnejuttujen suuntaan, mutta laulussa ja laulumelodioissa on jotain älykköpoppimaista. Ja komeita stemmahommia. Mutta ei mitään villiä ja/tai eläimellistä tästä minun korvaan irtoa. Eikä oikein tunnu missään, mutta ainakin parempi kuin Paul Thorn.

Looking Into You: Tribute to Jackson Browne

Tästä löytyi vain neljä biisiä. Ihan kohtuullista tai jopa loistavaa osa, mutta ei oikein voi mitään tuomiota saada aikaiseksi kokonaisuudelle.

Keb’ Mo’: Bluesamericana

Huh. Just nyt olen melko varma, että Keb’ Mo’ on maailman mahtavin ihminen. Levyllä ainakin kaikki on niin kohdallaan, ettei siihen ihan peruskuolevainen pysty. Tai ehkä sillä on noita muitakin soittajia apuna, mutta silti. Blues on pohjalla koko ajan, mutta pysyy kaukana mistään jämähtämistä muistuttavasta. Joskus olen ehtinyt ajatella, että blues on jo kuultu, mutta näköjään siitäkin riittää vielä vaikka mihin.