Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 15

Hiukan meni taas aikaa edellisesti blogahduksesta, mutta ei tämä urakka vielä ole kuollut. Muutto ja asettuminen uuteen paikkaan ovat muuttaneet myös musiikkisysteemeitä jonkin verran. Työmatka lyheni ja sen aikana ehtii vähemmän kuunnella musiikkia ja aina ei edes niin vähäisen takia jaksa. Ja nyt tämä kone sijaitsee sillä tavalla, että aina ei jaksa häiritä muiden unia tässä naputtelemalla (josta juuri tuli mieleen laittaa pyyhe näppiksen alle, niin ei kolise pöydän pintaan enää juuri ollenkaan). Ja sellaista.

Muuton yhteydessä piti käydä läpi myös suhdettani levyihin, mutta siitä kirjottelen erikseen. Nyt takaisin tähän aiheeseen.

Amy Helm: Didn't It Rain

Amy Helmissä ei oikeastaan ole mitään vikaa. Silti tämä oli tämän vuoden levyistä ensimmäinen, joka tuntui ihan liian pitkältä ja oli moneen kertaan tosi lähellä, että olisin skipannut loput biisit.

Nytkään en uskalla kertauksen vuoksi ryhtyä kuuntelemaan, vaan muistelen parin viikon takaista silleen, että jotain soulin, gospelin ja bluesin henkeä hommassa kovasti oli. Päällimmäiseksi ahdistajaksi jäi mieleen basisti. Ei sinänsä soittanut huonosti hänkään, mutta jotain tosi painostavaa oli pirteän ryhdikkäässä ja puhtaassa soitossa.

Dale Watson: Call Me Insane

Listan sijalla 22 tämmöinen. Tämäkin tahtoo olla jotenkin painostavaa. Periaatteessa kaikki kohdallaan, mutta pakonomainen vanhanaikainen autenttisuus ja loputon itsetyytyväisyys jäävät pinnalle keskeisinä mielikuvina. Kantria ja rokki kuviteltuun aitoon tyyliin siis.

Dave Alvin & Phil Alvin: Lost Time

Noiden kahden jäljiltä tämä kuulosti tosi raikkaan törkeältä ja hauskalta. Vasta jonkin ajan kuluttua tajusin, että nämä veljekset vastasivat edellisen vuoden listalta karseimpana mieleen jääneestä levystä.

Jotakin on siis tapahtunut minulle tai näille tyypeille. Ei tätä loputtomasti halua kuunnella tai mitään sellaista, mutta monta asiaa on kohdallaan tai sitten oikealla tavalla vinksahtaneena. Jopa kitarasoolot ovat aika hyviä.

Huipentuma on selvästikin gospelimainen World's in a Bad Condition:

Houndmouth: Little Neon Limelight

Tämä on ilmeisesti joissain piireissä aiheuttanut isompaakin liikettä, mutta tuli minulle ihan uutena.

Aika mahtava yhdistelmä dylanilaista folk-perinnettä, poppia, epämääräistä turmeltuneisuutta ja rokkisärmää. Hyviä biisejä ja vahvoja tekstejä, jotka kolahtavat jo kertakuulemalta. 

Ja kaksi hyvää laulajaa, joista toinen, Katie Toupin, on nyt lähtenyt bändistä. Voi olla hyväkin juttu se lähtö ja kiinnostaa kyllä kuulla mitä Toupin saa aikaiseksi omassa jutussaan.

Ainakin tätä tekee mieli kuunnella lisää.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 14

Calexico: Edge Of The Sun

Tavallaan Calexicossa ei oo oikein mitään. Nimikin on aika onneton: hei California ja Mexico, joka jo melkolailla kertoo mistä on kyse. Ja jossain kuuluu se tompettymäinen mitättömyys ja ponnettomuus.

Mutta silti tätä tuli jo vuoden mittaan kuunneltua aika paljon. Ja nyt kun kertailin, ei oikein voinut lopettaa. Calexico käärii johon hassuun kaihoisaan untuvaan, jossa on mahottoman hyvä olla. Päällimmäiseksi jää vain pidätelty, tarkkaan harkitusti soitettu tunnelma, johon puhaltimet tuovat makean lisän. Sanojakaan ei oikein tule kuunneltua, ne vaan on. Niin ja puhaltimien lisäksi se xico kuuluu selvemmin Cumbia de Dondessa, joka voisi olla hassu, mutta se silti istuu kokonaisuuteen luontevasti.

Tykkään siis ihan mahottomasti, vaikka en varsinaisesti haluaisi tunnustaa.

Eilen Jewell: Sundown Over Ghost Town

Jotain samaa on sitten Jewellissa ja voisi melkein räjäyttää potin, jos ei olisi tuota Calexicoa pohjalla.

Jewellin ääni on aika maaginen; hetkittäin kuuluu aavistus samanlaista klangia kuin Anaïs Mitchellillä tai sitten Anna Perssonilla. 

Biisit ovat hyviä ja sovituksetkin toimivat ja niitä on oikeasti mietittykin. Yksittäisien soittajien osuudet eivät hirveästi tartu heti korvaan, mutta selvästi perussinger-songwriter-tylsyydet on vältetty.

Pitäisi jaksaa kuunnella enemmänkin.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 13

Asleep at the Wheel: Still The King, Celebrating The Music of Bob Wills and His Texas Playboys

Ray Benson tuli soololevyllä tutuksi viime vuonna. Ihan kiva, mutta ei se räjähdyttänyt mitään. Sitten tämä on se bändi, jossa hän on tullut tunnetuksi, ja tällä levyllä on Bob Willsin biisejä.

AatW on hyvä bändi. Soitto on luontevaa ja svengaa hyvin. Hirveän erikoista meininki ei minun korviini ole, mutta mukavaa kuunneltavaa.

Bob Wills on selvästikin tehnyt paljon hyviä biisejä: sopivan poppia, että kertakuulemalta jäävät mieleen, mutta kestävät toistoa.

Levyllä on ihan mahtavia laulajia vieraana ja he hoitavat osuutensa oikeasti tosi hyvin ja kuulostaa siltä, että tykkäävät biiseistä ja mukavaa on ollut studiossakin. Willie Nelsonilta on tullut vastaan parikin puolivillaista vierailua, mutta tästä jää ihan hyvä mieli.

Levyä on siis kiva kuunnella. Mutta ei tämä silti saa hirveää innostusta aikaiseksi; jonkin kipinän olisin vielä halunnut hommassa kuulla.

Tai no: Kat Edmonsoniin pitää tutustua ja Pokey LaFargen omien hommien tila tulee kohta tällä listalla kerrattua. Kannatti siis ehdottomasti kuunnella tämäkin (huolimatta aika tehokkaasti latistavasta viimeisestä biisistä, joka ei sitten olekaan Willsin tekemä).

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 12

Richard Thompson: Still

Brittiaksentti ainakin on vaihtelua tällä listalla. Thompson on selvästi brittifolkin jättiläisiä, mutta just sellaisilla jutuilla joiden valtava hohto ei ole mulle vielä auennut.

Jotain sympaattista tässäkin on ja rokkihetket ovat suorastaan hulvattomia, vaikka en tiedä onko niitä tarkoitettu sellaisiksi. All Buttoned Up naurattaa väkisinkin.

Mutta ei oikein lähde kunnolla lentoon missään välissä. Ja lopun Guitar Heroes on jotenkin väsynyttä nostalgiaa.

Rhiannon Giddens: Tomorrow Is My Turn

Ihme homma, etten tästä mitään maininnut aikaisemmin, vaikka on tullut kuunneltua välillä paljonkin.

Tai vaikea on kyllä nytkin kirjoittaa: Giddens on niin vahva, älykäs ja upea, että jotenkin juttu latistuu väkisinkin. Itsellenihän minä näitä varsinaisesti muistiin kirjoitan, joten ehkä ei tarvitse isompia yrittääkään.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 11

Willie Nelson & Merle Haggard: Django and Jimmie

Tämä oli jo kuunneltuna, mutta nyt taas ajankohtainen: Merle Haggard kuoli eilen. Nelson elää.

Kaksi legendaa samalla levyllä. Toissavuotinen Band of Borthers oli ensimmäinen Nelsonin levy, jota tykkäsin oikeasti kuunnella. Haggardia on ollut kiva kuunnella enemmänkin, mutta ei mitenkään ykkössuosikkejani ole ikinä ollut.

Levy jakaantuu selkeästi Nelsonin tylsiin balladeihin ja Haggardin perussvengailuun. Haggard vie selvästi voiton, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävästi. Hurjasti herttaista setäkarismaa ja perushyviä biisejä. Tai on molemmissa tyypeissä särmää sen verran, että ei hävetä kuunnella.


James McMurtry: Complicated Game

Ihan uusi tyyppi minulle. Lauluäänestä tulee vähän mieleen Dylan ja se yleensä tarkoittaa tylsyyttä ja loputonta mukasyvällistä jorinaa (Dylaniin en siis ota kantaa, vaan näihin seuraajiin).

Mutta: McMurtry on oikeasti hyvä kirjoittaja. Edustaa sitä porukkaa, joka on soittanut ihmisten ilmoilla sen verran, että osaa aina koukuttaa biisien ensimmäisellä lauseella. Ja osaa myös pitää koukussa ja tarjota käänteitä matkan varrella. Laatu on vielä tasainen levyn loppuun asti. Upea kirjoittaja oikeastaan.

Mutta: musiikillisesti aika tylsä ja kuivakka. Lauluäänestä ei huikeita sävyjä irtoa eikä kyllä bändistäkään. Kuulostaa aika tyypillisesti kuviolta, jossa yksi tekee biisit ja sitten muut tulevat ne soittamaan levylle. Ei siis oikein syvällistä bändiyhteyttä tunnu syntyvän. Kohtuullisen hyvin soitettua, mutta siihen se tahtoo jäädä.

Näin kova kirjoittaja tarvitsisi kaverikseen yhtä kovan säveltäjän ja sovittajan.

Tämä oli siis listan 15. Aika paljon on vielä kuunneltavaa.


Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 10

Dwight Yoakam: Second Hand Heart

Nyt ei jotenkin puhuttele isosti. Levy soundaa siltä, että biisit kuulostaisivat samalta stadionilla soitettuna. Oisko joku kaikujuttu, varsinkin rummuissa.

Biisit hyvinkin peruskauraa: ihan ok, mutta mikään ei kerralla nouse innostamaan mitenkään.

En hirveästi ole Yoakamia seurannut, mutta aika hyvin pidättelee jodlausmaneerinsa kurissa. Parissa biisissä meinaa mopo karata, vaan ne menee juuri siksi, että ihan koko ajan ei luukuta sitä puoltaan. Ei kyllä oikein täysillä lähde mikään muukaan ei sillä.

Ei syytä palata tähän tämän enempää.


Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 9

Ryan Bingham: Fear And Saturday Night

Levyn nimi taitaa olla listan paras tähän mennessä. Tai voisi olla; siinä saattaisi olla jotain, jos olisi joku laulu joka sen nostaisi johonkin.

Biisit ovat aikalailla perusamericanaa kantrin, folkin ja rockin seutuvilta. Ihan ok ja voisivat olla mahtavia, jos sanoitukset kantaisivat. 

Sanoituksista jää päällimmäiseksi vain tunnelma, että kerrotaan kuinka vaikiaa ja raskasta elämä on ollut ja itsekin on vähän raju tyyppi. Ja sehän on ihan perusjuttua, mutta sitten on toisia, jotka osaavat kaiken vaikean kohottaa koskettavaksi tai kauniiksi. Kielikuvat ovat ankean konkreettisia eivätkä tee oikein mitään. On toisia, jotka vastaavalla konkretialla saavat jotain suurta aikaiseksi.

Binghamin ääni raspia sieltä suuntaa raspikurkkuskaalaa, jossa kai jo jotain diagnoosia kaivataan. Se voisi olla mahtava, jos äänessä kuuluisi jotain, joka tuntuu. Ei lämpöä ja viisautta tai epätoivoa tai raivoa kuulu hetkeäkään.

Siis jotenkin ei mitään. Bingham on suht nuori näihin ympyröihin ja silti jo moneen kertaan palkittu aiemmista jutuistaan. Tämä uuden perusteella en kyllä jaksa niihin enää tutustua.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 8

The Mavericks: Mono

Aluksi tuntuu, jotta joo tämä on helppo: retroillen musiikkityylistä toiseen vailla erityistä persoonallisuutta, leikkiautenttisuus jyrää, biisien nimetkin jo kuluneita kliseita ja silleen.

Mutta. Sitten alkaa svengi voittaa. Tuntuu, että olisihan tämä kivaa bilemusaa. Sitten tuntuu vielä paremmalta ja lopulta (Waiting for) the World to End räjäyttää skalla ja yksinkertaisen siistillä sanoituksella.

Joo, bilemusiikkina ihan huippua, mutta voi tätä muutenkin kuunnella oikeasti. Oikeastaan älyttömän hyvä kokonaan.

Robert Earl Keen: Happy Prisoner - The Bluegrass Sessions

Oh, top 10 meni just, tämä on listan numero 11.

REK on ilmeisen pitkään tehnyt levyjä ja biisejä itselleen ja muille. Ja minä en ollut ikinä kuullutkaan koko tyypistä. Tämä levy on sitten enemmän tai vähemmän bluegrassisiä klassikoita ja standardeja, eli ei omia biisejä. Tunnistinkin jokusen, vaan ei ole bg oikein minun juttu.

Jonkin verran hommassa on ideaa ja tyyliä eikä kuunteleminen mitään tuskaa ole, mutta kokonaisuutena tulee samanlainen olo kuin perussetäbluesin kanssa: tietää, että tässä kuuluu nyökytellä hyväksyvästi ja ihaillen, että kuinka hienoja ja tyylikkäitä tyyppejä onkaan taas soittamassa. Ei tarvitse pelätä yllätyksiä.

Keen on tehnyt monenlaista ja voisi olla ihan hyvä kuunnella jotain omaa tuotantoaankin, mutta saa nähdä milloin jaksaa, kun ei tämä mitenkään innosta.


Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Tin Toy Cars: Falling, Rust & Bones

Jostain tämä tupsahti ja sotki tuon americana-projektin hetkeksi. Oli pakko hommata oikein CD, vaikka kyllä tämä kaikenmaailman striimauksinakin löytyy.

Mutta siis minun pienessä maailmassani Tin Toy Cars asettuu johonkin Chris Thilen ja Andrew Birdin välimaastoon. Ei pelkästään siksi, että mandoliini vetää ja viulisti osaa pizzicaton. Laulumelodiat liikkuvat samanlaisissa merkillisen määrittelemättömissä progahtavissa kansanmusiikkivaikutteisissa popavaruuksissa kuin edellämainituilla ainakin hetkittäin. Mutta ei käy mielessäkään, että varsinaisesti olisi mitään kopioitu, vaan henki on jotenkin samanmoinen. Ja kuuluu sieltä vaikutteita monesta suunnasta. Ihan oma keitos siis.

Sovitukset rakentuvat lopulta yksittäisin soittajan kohdalla aika yksinkertaisista jutuista; ei välttämättä edes teknisesti hurjista suorituksista, vaan järisyttävän kovan yleismusikaalisuuden pohjalle, josta sitten syntyy kokonaisuutena upean monikerroksisia juttuja. Kaikki soittajat ovat mahtavia, mutta rummut ja lyömäsoittimet toimivat niin ovelasti, että minäkin älyän kiinnittää erityistä huomiota.

Niin ja vielä se mandoliini: Fandin tatsi on ja soundi on parasta, mitä tiedän. Ei sillä, ettenkö rakastaisi Thilenkin soittoa ja arvostaisi yleisemminkin muusikkona, mutta Fandia kuunnellessa tajusin, että juuri tuo soundi soi päässäni silloin, kun itse yritän maniskasta jotain irti saada (kuulija ei varmasti huomaisi mitään yhteyttä). Siinä on jotain selvästi eurooppalaisempaa kuin bluegrasspohjalta kasvaneissa soittajissa.

Aivan timattia koko levy. Jopa kitarasoolot ovat mahtavia ja sitä en myönnä kovin helposti.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 7

Chris Stapleton: Traveller

Yhdeksäs sija listalla. Stapletonissa on jotain sympaattista ja olisi kiva tykätä ja kehua. Vaan jää vielä vain lupaavaksi: omaa ääntä on, se on hyvä ääni ja Stapleton osaa tehdä sillä mahtavia asioita. Biisit ovat vähän liian tavallisia, kierommat koukut jäävät puuttumaan ja ratkaisut sanoituksissakin ovat välillä ihan liian ilmeisiä.

Siis taas hyvä levy, jonka ainoa vika on se, että on turhan monta muutakin samanmoista hyvää levyä. Seuraava voi olla jo mahtava.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 6

Emmylou Harris & Rodney Crowell: The Traveling Kind

Viime vuoden kärkikymmenikössä oli Crowellin levy eikä se silloin uponnut. Tämä on sitten monta pykälää vaikeampi tapaus, koska mukana on Emmylou Harris. Harris on ihan uskomattoman mahtava, yleensä. Mitään vastaavaa mahtavuutta en osaa Crowellissa kuulla. Kai se on vain minussa vika, koska Crowell on kuitenkin pitkään tehnyt töitä monien huippujen kanssa; jotain hänessä täytyy olla. Mutta ei siis avaudu.

Hyvin tehty levy ja on mukana muutama oikeasti maaginen hetki Harrisin laulamana, mutta hänenkin osuutensa jotenkin latistuvat Crowellin mukana. Hieman rikkinäinen kokonaisuus levy kuitenkin on: perinnekantrifolkkailut ja stadionrokit eivät asetu samaan maailmaan, ja sanoituksissakin elellään välillä teinirakkaustunnelmissa, jotka eivät oikein toimi yhteen tyyppien äänien kanssa.


Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 5

Steve Earle & The Dukes: Terraplane

Tästä tuli jo puppua suollettua kohtuullisen pian ilmestymisen jälkeen. Nyt muutaman kuukauden tauon jälkeen hohto oli hieman hiipunut. Saattoi kyllä johtua aamun vireystilasta tai sitten levy ei vain oikeasti kestä hirveästi kuuntelua.

Ray Wylie Hubbard: The Ruffian's Misfortune

Tämä siis on listan kuudennella sijalla, vaan ei ole spotifyssa. Vanhempia levyjä sieltä kyllä löytyy, joten voihan tämäkin aikojen kuluessa sinne ilmaantua. Nettisivullaan on jonkinmoinen striimaus, vaan siitä en saanut omalla atk:lla mitään kuulumaan. Pari videota löytyi, mutta ei niiden perusteella uskalla tyrmätä.

Soundcloudin upotusta testaan tähän:


Kacey Musgraves: Pageant Material

Sitten tämä. Eka, josta tulee vähän paha mieli ja meinaa tulla kova houkutus jättää levy kesken. Tosi kiva ja raikas ääni. Hyvin tehtyjä biisejä ja hyvin soitettukin. Ei mitään vikaa, vaan ei mitään omaa eikä oikeaa särmää. Laulujen sanat on niin geneerisiä kivasti uhmakkaita ja kulahtaneita kantrikliseitä, että käy päähän kipiää.

Levyn lopussa piilobiisinä on duetto Willie Nelsonin kanssa, joka oikeastaan vain alleviivaa kaiken sen, mikä levyssä on vikana. Luonnosmaisilla kitarajutuillaan ja suht vähillä hönkäisyillään Nelson tuo vähän aitoutta mukaan, mutta ei tämä hänenkään tähtihetkiään ole.

Meinasin mainita, että tämä olisi juuri jossain Voice of Finlandin amerikkalaisessa versiossa, mutta onneksi tarkistin ensin ja tosiaan oli telkkarikilpailumenestystä taustalla. Onhan tälle varmasti paikkansa ja aikansa, jossain jossa minä en ole.


Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 4

Niin ja joskus tämä listan kanssa värkkäily ihmetyttää itseäni. Ikäni olen uskonut siihen, että musiikin hyvyydestä eivät kerro myyntiluvut, radiosoitot ja listasijoitukset mitään. Nyttemmin olen kyllä joutunut tunnustamaan, etteivät ne huonoudestakaan aina todista. Varsinkin tuo Americana-radiohomma tuntuu olevan yllättävän terveellä musiikillisella pohjalla ja se onkin kai irrallaan Nashvillen muovisimmasta tehotuotannosta.

(Suomen radioiden soitetuimmat levyt eivät kyllä kiinnosta, ehkä osittain Radio Helsinkiä ja Bassoa lukuunottamatta. Muilla kanavilla musiikkitoimitus on hävitetty mahtavan tehokkaasti.)

Mutta miksi tämmöisiä juuri nyt piti? No tämä levy, listan nelosena:

Alabama Shakes: Sound & Color

Joo, ei jää mitään selittelyn tai puolustelun tarvetta. Kummallisen nyrjähtänyttä ja omalaatuista meininkiä on mukana sen verran, että sellaista ei kaupallisuusmittareilla saada aikaiseksi.

Retroilusta oli jotain puhutta aikaisemmin. Alabama Shakesin soundit ovat aika puhdasta 60- ja 70-luvun soulia, mutta kokonaisuudessa ei mitään autenttisuuden harhaa pyritäkään luomaan. Kyllä, levyllä soivat nuo mainitut vuosikymmenet soulista, avaruusfunkista ja etelän boogieen (tai melkoista souliahan ainakin skynyrd on), mutta myös sen jälkeiset rokit, punkit ja hiphopit luontevana pakettina.

Bändi eka levy oli niin hyvä, ettei sitä ymmärtänyt pitää lupaavana aloituksena, vaan jo sellaisenaan kypsänä ja kivana. Mutta se siis olikin vain lupaava aloitus ja Sound & Colorilla bändi alkaa oikeasti elää. Howard on ihan tolkuttoman kova laulaja ja osaa vetää juuri oikealla tavalla överiksi. Ja juuri sillä tavalla upean androgyynisti, että minä tykkään. Siinä on ihmisen ääni.

(Aika ankeasti tämä urakka kyllä etenee, kun tätäkin piti pariksi päiväksi jämähtää kuuntelemaan.)

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä (vielä jää hämäräksi, että miksi se löytyy vain tuollaisena kökkönä ihmeosoitteesta). Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn.) Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 3

Brandi Carlile: The Firewatcher's Daughter

(Hämäävästi tämä osien numerointi menee vielä listasijoituksen mukaan, mutta ehkä se sekoittuu tässä pian viime vuoden tyyliin.)

Nimi oli tuttu ennestään, mutta muuta havaintoa minulla ei ollut ennen tätä. Kantriväki kai on jossain välissä ollut omimassa Carlilea, mutta on juuri sopivasti hän tällä levyllä pysyttelee pienempien lokeroiden ulkopuolella, joten americana toimii taas hyvin.

Kertakuuntelun kannalta mukana on sopivasti kovemmalla iskulla ja tempolla tulevia biisejä, jotka uppoavat kerralla ja sitten aina välissä rauhallisempaa meininkiä. Mainstream Kid iskee kerralla ja rokkaa juuri oikein, turhan fiksuja ratkaisuja vältellen; ihana. Ja sitten vielä kertakaikkiseksi helmeksi menee kerralla The Stranger at My Door.

Ja mainio ääni Carlilella on. Pelkästään sen varassa homma ei ole, osaa hän myös kirjoittaa upeita biisejä.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn.) Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 2

J.D. McPherson: Let The Good Times Roll

Oikeastaan vihaan just kaikkea tämmöistä: tehdään homma viimeisen päälle retroillen ja epäomaperäisesti lähtien heti levyn nimestä ja biisien sanoituksista. Hyi helv.

Ja sitten voi miettiä kuinka omaperäisiä soundeiltaan tai sanoituksiltaan monet kantri-, folk-, bluegrass-, rock-, punk- ja pop-suosikit ovatkaan. Saati sitten metallibändit.

Ja sitten voi miettiä, että J.D. McPhersonia on tosi kiva kuunnella: homma svengaa komeasti, joka biisiin on joku koukku saatu aikaiseksi ja tyypin äänikin on makeen kuuloinen. Plus hetkittäin on mukana melkein punkmaista särmää. Ja popimmilla hetkillä aika makeita souljuttuja.

Joo, ei pääse mihinkään siitä, että tämäkin on oikeasti hyvä levy. Ei tätä välttämättä kaiken paljouden keskeltä tule toiste kaivettua kuunneltavaksi, mutta hyvä silti.

Tai no: parilla kuuntelulla tämä nimibiisi alkaa kyllä jo kuulostaa aivan älyttömän hyvältä:

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn.) Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 1

Jason Isbell: Something More Than Free

Isbellin nimi ehti vuoden mittaan tulla vastaan sen verran monta kertaa, että levykin tuli kuunneltua oikeasti. Kaiken huomion ja ykköstilan listalla Isbell kyllä ansaitsee.

Kantri leimaa levyä aika pitkälle, mutta on mukana muutakin, selvästi folkahtavia tunnelmia, retroilua ja loistokkaasti poppiin vivahtavaa melodisuutta. Bändi pysyy selvästi taustalla ja hoitaa hommat tyylikkäästi. Ihan yleisesti levyn tuotannossa on monenlaisia koukkuja, mutta kokonaisuus on kuitenkin johdonmukainen.

Laulajana Isbell ei kovin kummoiselta äkkiseltään kuulosta, mutta nopeasti puskee vastustamattomasti ihon alle. Se ei tapahdu pelkästään äänellä vaan on siinä sanojakin mukana, mutta on tulkinnan vähäeleisessä aitoudessakin taikaa. 

Sanoittajana ja säveltäjänä Isbell on selvästi kantrisuuruuksien joukkoon menossa. Sanoitukset pysyvät näennäisen konkreettisina ja selkeinä, mutta tahtovat aina jättää jotain ovelasti auki tulkitsemiselle.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 johdanto

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). 

Viime vuonna kokosin spotifyhyn soittolistan kaikista, jotka siitä sattuivat löytymään. Sitten kuuntelin ne vähintäänkin kertaalleen läpi ja kirjoitin havainnot muistiin tähän blogiin.
(Ja totta kai on pinnallista kuunnella levyä vain kertaalleen, mutta sellaista elämä on. Joskus päätän jo yhden biisin perusteella, että jotain levyä ei huvita kuunnella. Joskus katson jopa elokuvankin vain kertaalleen ja hyvin harvoja romaaneita olen lukenut useampaan kertaan. Silti kehtaan olla niistäkin jotain mieltä joskus. Tässä urakassa sentään kuuntelin levyt kokonaan.)

Tuli kirjoiteltua muutamasta muustakin levystä. Tarkoituksena oli jatkaa kirjoittelemista ja raportoida kesän festareilta. Festareilta kertyi yksi hirveässä humalassa näpytelty lause Pekko Käpin keikasta, onneksi en siinä tilassa löytänyt Julkaise-nappia.

Nyt on sitten ihan uusi vuosi ja välillä on mietityttänyt, jotta jaksaako samaa pelleilyä uudestaan. Just nyt tuntuu, että voisi jaksaakin. Soittolista vuoden 2015 levyistä on jo valmiina, joten ehkä tämä tästä lähtee. Yhdeksän levyä jäi puuttumaan ihan kokonaan ja viidestä löytyi vain yksi tai muutama sinkkubiisi. Silti siis 1026 biisiä, 65 ja puoli tuntia...

Tuotaa listaa kasatessa soi Tin Toy Carsin pian ilmestyvä levy. On soinut parikin kertaa ja se levy on aika älyttömän hyvä. Lisäksi tätä listaurakkaa saattaa hidastaa pari viime päivien kolumbialaista löytöä. Niin ja sitten spotifyn viikon suosituksistakin on hiljalleen alkanut helmiä tipahtelemaan.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 45

Tarkistuskierros

Melkein unohtui kertoa, että nyt tarkistelin tuon listan ja bloggaukset. Spotifysta puuttuvat edelleen seuraavat levyt:

• Lucinda Williams – Down Where The Spirit Meets The Bone
• Will Hoge – Never Give In
• Billy Joe Shaver – Long In The Tooth
• Whiskey Myers – Early Morning Shakes
• Charlie Robison – High Life
• Marty Stuart – Saturday Night/Sunday Morning
• Chris Smither – Still On The Levee
• Steve Martin And The Steep Canyon Rangers – LIVE featuring Edie Brickell

Noista Lucinda Williamsin olen ostanut CD:nä ja humalassa siitä jotain blogannutkin. Sitten on kaksi, joilta löytyy pari biisiä, mutta ei niiden perusteella uskalla paljon sanoa:

• Various – A Tribute To Jackson Browne – Looking Into You
• Various – Inside Llewyn Davis – Inside Llewyn Davis

Inside Llewyn Davis -elokuvan olen katsonut. Se on hyvä ja suosittelen katsomaan, mutta ei siinä valtavasti räjäyttävää kuunneltavaa ollut ja nekin vähät toimivat hyvin kuvan kanssa. Tuolla levyllä pitäisi kai olla perusteellisemmin jotain kiinnostavaa. En taida silti ostaa sitä.

Mutta: löytyi vielä Spotifysta yksi levy, joka sinne ilmaantui soittolistan tekemisen jälkeen tai sitten vaan oli jäänyt välistä. Tässä siis alla se ja ehkä ensi kerraksi sitten koottuna ne suurimmat suosikit tai ehdokkaat toiselle kierrokselle, pitää miettiä.

Brandy Clark: 12 Stories

Meinasi käydä huonosti tämän kanssa: olin juuri kuunnellut listan ykköstä, Rosanne Cashiä, joka siis on kertakaikkisen upea kokonaisuus ja sillä kertaa meditoin sovitusten upeutta ja kekseliäisyyttä sekä Cashin ihanaa ääntä. Siltä pohjalta rupesin jo mielessä luettelemaan Clarkin levyn ongelmiksi ankean vähäeleiset sovitukset ja samoin vähäeleiset laulusuoritukset keskinkertaisista aiheista. Siihen se melkein jäikin, mutta muutaman biisin jälkeen alkoikin tuntumaan jossain ja vaikka missä.

Ne sovitukset eivät ole mitään säkenöiviä ja soittajatkaan eivät varsinaisesti säväytä. Tai siis kaikki on tietenkin tehty ja soitettu todella hyvin, mutta vaatimustaso on noussut aika kovasti tätä listaa kahlatessa. Mutta ehkä tuo pidätelty toteutus onkin ihan tarkoituksellinen, ettei vahingossakaan haudattaisi hyviä biisejä.

Clark kirjoittaa mahtavia tekstejä. Arkisista asioista ja tavallisista ihmisistä todella helpon ja luontevan kuuloisesti, mutta aina jotenkin oivaltavasti ja lempeästi. Tekstejä on helppo kuunnella; jotakuinkin kerralla tajuaa mistä kerrotaan ja miten. 

Lauluakin on helppo kuunella: Clark saa onnistuu laulamaan lämpimän lempeästi ihmisten hankalista ja tyhmistä ratkaisuista; monessakin kohtaa olisi tilaa ja aihetta tuomitsemiselle, mutta Clark ei sellaista tee (tai Stripesissa kertoja kyllä tappaisi yhden miehen, mutta jättää sen tekemättä, koska vankilassa on niin ankeat vaatteet). Laulajana hän on myös parhaaseen kantrityyliin hyvä kertoja; koukuttaa jollain pienellä asialla nopeasti, pakottaa kuuntelemaan ja jättää välillä myös yllättäviä käänteitä myöhemmäksi. 

Piti varmistaa, ettei sentään ole Guy Clarkin lapsi, koska monessa kohtaa tuli mieleen kuvailla samalla tavalla ja yhtä ylistävästi. Ei ole.

Kertaalleen piti kuunnella, mutta viitisen kertaa ehti jo soida ennen kuin kerkesin kirjoittamaan.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 44

Kaksi viimeistä levyä tällä kertaa! Sen kunniaksi vielä kertaus:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Mary Gauthier: Trouble & Love
Gauthierin lauluääni resonoi jotenkin sillä tavalla, että mieleen tulevat Neil Young ja Patti Smith + vähän ehkä Bob Dylan. Ääni on jännästi tukkoinen, paksu ja hidas. Sellaisia ovat folk-rockahtavaan tyyliin biisitkin. 

Yleisvaikutelma on vahvasti syvällinen ja sanoitukset ovat varmasti sellaisia. Minä vaan en selvästikään ole tarpeeksi syvällinen; pitäisi olla helpompia koukkuja sanoituksissa, vähän edes välillä vauhtia ja jotain musiikillisia nyrjähdyksiä edes välillä. Jää vain olo, että säkeistössä sanotaan jotain tärkeää ja sitten kertosäkeessä toistetaan jotain sanaa tai lauseenpätkää, joka saa asiayhteydessä valtavan järisyttävän merkityksen. Mutta kun ei jaksa hitauden keskellä semmoiseen keskittyä. Tai no Walking Each Other Homen kertosäkeen toistelut hetken viehättivät, mutta kaikki muu meni ohi.

Ei taaskaan mitään varsinaista vikaa, mutta ei oikein minun juttuni tämäkään.


Hannah Aldridge: Razor Wire
Aldridge on vähän pirteämpi. Kantrirokiksi kutsuisin tämmöistä ja hetkittäin sen kantrinkin voi jättää syrjään; hetkittäin meno on semmoista, että 80-luvulla olisi mennyt hevistä.

Pohjimmiltaan biisit ovat kohtuullisia kantrijuttuja, mutta eivät mitenkään upeasti säkenöi. Hyvä meininki.

Aldridgen ääni on miellyttävä ja rokahtavammillakin hetkillä ihan uskottavasti toimiva. Mutta ei siinäkään erityistä säkenöintiä ole.

Välillä on tosi hyviä kitarajuttuja, jotka jo vähän säkenöivät. On hyvinkin perinnetietoista ja tyylikästä soittoa, mutta hetkittäin käväistään särön kanssa melkein vaihtoehtorokin suunnalla, enemmän maalaillen kuin kikkaillen soittotaidolla. Tykkäsin siis ja kovin herkästi en kitaroista innostu, varsinkaan särön kanssa.

Mutta kokonaisuus on siis perushyvä ja -mukava ilman mitään erityisesti mieleen jäävää.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 43

Alkavat levyt käydä vähiin tällä listalla: sijat 97 ja 98 tässä.

Band of Heathens: Sunday Morning Record
Bändin nimen perusteella voisi jotain räväkkää odottaa, mutta taitavat pakanatkin olla enimmäkseen ihan tavallisia ihmisiä. 

Jostain syystä tulee California mieleen, vaikka Texasilaisia ovatkin. Ihan sama: ei tällä nyt saatu kovin suurta jälkeä sieluun aikaiseksi. Kilttiä ja turvallista.


Jim Lauderdale: Black Roses
Tämä setä tulikin vastaan jo listan sijalla 58. Sitä toista kuvailin geneeriseksi Rölli Peikko -kantriksi. Tämä sitten on vähän bluesimpi ja rosoisempi. Lauderdale on sen verran hyvä tekemään lauluja, että nousevat kyllä geneerisien blues-kantrihommien yläpuolelle. Ei nyt hirveän korkealla, mutta ok meininki, parhaimmillaan ihan mahtava, mutta ei siis koko levyn ajan.

Ja sama olo tulee tässä kuin sen toisenkin levyn kanssa: tosi sympaattisen ja mukavan kuuloinen laulaja, mutta jokin särmä jää puuttumaan. Kivaa kuunneltavaa silti.