CMX: Mesmeria

CMX on Suomen rockhistorian tärkein yksittäinen bändi.

Varmaan kaikilla on se jokin kovin keikkakokemus siltä vuodelta, kun pääsi ensimmäisen kerran aikuisten sekaan baariin. Minulla se oli CMX Ilokiven yläkerrassa 1991. Sen jälkeen levyt ja keikatkin paranivat koko ajan, vaikka keikkayleisöä ei enää laskettukaan kymmenissä ja mukana alkoi olla radiohittien houkuttelemia ihmetyyppejä.

Vaan jokin loppui Discopoliksen jälkeen. Vainajala ei enää tuntunut miltään.

Jotkut tarpeeksi viisaan oloiset sanoivat, että niin siinä aina käy: jotkut jäävät kiinni menneeseen ja siihen intiimiin yhteyteen, johon ei enää ole paluuta, kun massat löytävät ja enää ei ollakaan edellä, oikeassa ja rajuja. Jotkut ovat myös kehuneet, että tässä välillä CMX on elänyt huippukauttaan, tehnyt upeita levyjä ja silleen.

Aattelin, että niin kai sen täytyy olla.

Paskat, monta vuotta olen ajatellut ihan väärin. Ehkä jäin kiinni menneeseen, mutta eri tavalla: ennen jokainen bändin uusi levy oli erilainen, jännittävä, rohkea ja haistatteli meille pitempään mukana olleillekin. Sitten se uusiutuminen vain loppui. Oikeasti. Välillä CMX on vain sitä peitellyt verhoutumalla rockin tyyleistä taantumuksellisimpaan eli progeen (minkä muun rock-suuntauksen kanssa on vuodesta toiseen yhtä perusteltua jumittua neljäkymmentä vuotta vanhoihin juttuihin; King Crimson, Jethro Tull, Yes, Pink Floyd, häh?).

Ja nyt sitten Mesmeria. Ihan oikiasti. Heti alun ankeat syntikka-arpeggiot ja siitä loppuun asti: ei mitään uutta. Ei. Haloo Helsinki! on radikaalia ja rajusti kokeilevaa tähän velttoiluun verrattuna. Radiorokki otti bändin kiinni. 

Kotimaiset radion rokkihitit eivät kuulostaisi samalta ilman CMX:n aikaisempaa työtä, siinä kuuluu sen suuri vaikutus. Mutta enää bändi ei ole niiden edellä, vaan seuraa kiltisti mukana. Biisit ovat ihan kivoja lauluja, mutta ennen se ei olisi riittänyt.

Jukka Nousiainen: Huonoa seuraa

Jukka Nousiaisen soololevyä on hehkutettu lehdissä ja yksi kaverikin on kehunut. Yleensä se on huono merkki. Niin nytkin.

Levyllä on tiivistetty Suomi-rockin 70-luvusta kaikki se, mikä siinä oli vikana, ja vielä ilman erityisempiä oivalluksia tai suurempaa omaa panosta. Tunkkaista, tylsää, tyhmää.

Kannatti ehkä kuunnella siksi, että oppi jotain uutta ihmisistä (ainakin musiikkitoimittajista ja siitä yhdestä kaverista). Mutta kirjoittaa ei oikeastaan kannata tämän enempää.