Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 15

Hiukan meni taas aikaa edellisesti blogahduksesta, mutta ei tämä urakka vielä ole kuollut. Muutto ja asettuminen uuteen paikkaan ovat muuttaneet myös musiikkisysteemeitä jonkin verran. Työmatka lyheni ja sen aikana ehtii vähemmän kuunnella musiikkia ja aina ei edes niin vähäisen takia jaksa. Ja nyt tämä kone sijaitsee sillä tavalla, että aina ei jaksa häiritä muiden unia tässä naputtelemalla (josta juuri tuli mieleen laittaa pyyhe näppiksen alle, niin ei kolise pöydän pintaan enää juuri ollenkaan). Ja sellaista.

Muuton yhteydessä piti käydä läpi myös suhdettani levyihin, mutta siitä kirjottelen erikseen. Nyt takaisin tähän aiheeseen.

Amy Helm: Didn't It Rain

Amy Helmissä ei oikeastaan ole mitään vikaa. Silti tämä oli tämän vuoden levyistä ensimmäinen, joka tuntui ihan liian pitkältä ja oli moneen kertaan tosi lähellä, että olisin skipannut loput biisit.

Nytkään en uskalla kertauksen vuoksi ryhtyä kuuntelemaan, vaan muistelen parin viikon takaista silleen, että jotain soulin, gospelin ja bluesin henkeä hommassa kovasti oli. Päällimmäiseksi ahdistajaksi jäi mieleen basisti. Ei sinänsä soittanut huonosti hänkään, mutta jotain tosi painostavaa oli pirteän ryhdikkäässä ja puhtaassa soitossa.

Dale Watson: Call Me Insane

Listan sijalla 22 tämmöinen. Tämäkin tahtoo olla jotenkin painostavaa. Periaatteessa kaikki kohdallaan, mutta pakonomainen vanhanaikainen autenttisuus ja loputon itsetyytyväisyys jäävät pinnalle keskeisinä mielikuvina. Kantria ja rokki kuviteltuun aitoon tyyliin siis.

Dave Alvin & Phil Alvin: Lost Time

Noiden kahden jäljiltä tämä kuulosti tosi raikkaan törkeältä ja hauskalta. Vasta jonkin ajan kuluttua tajusin, että nämä veljekset vastasivat edellisen vuoden listalta karseimpana mieleen jääneestä levystä.

Jotakin on siis tapahtunut minulle tai näille tyypeille. Ei tätä loputtomasti halua kuunnella tai mitään sellaista, mutta monta asiaa on kohdallaan tai sitten oikealla tavalla vinksahtaneena. Jopa kitarasoolot ovat aika hyviä.

Huipentuma on selvästikin gospelimainen World's in a Bad Condition:

Houndmouth: Little Neon Limelight

Tämä on ilmeisesti joissain piireissä aiheuttanut isompaakin liikettä, mutta tuli minulle ihan uutena.

Aika mahtava yhdistelmä dylanilaista folk-perinnettä, poppia, epämääräistä turmeltuneisuutta ja rokkisärmää. Hyviä biisejä ja vahvoja tekstejä, jotka kolahtavat jo kertakuulemalta. 

Ja kaksi hyvää laulajaa, joista toinen, Katie Toupin, on nyt lähtenyt bändistä. Voi olla hyväkin juttu se lähtö ja kiinnostaa kyllä kuulla mitä Toupin saa aikaiseksi omassa jutussaan.

Ainakin tätä tekee mieli kuunnella lisää.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.