Kantrirokkia tai jotain sinne päin. Joku vika tässä on, vaikka biisit on ihan ok ja soittavatkin asiallisesti. Tai se kai se vika on: ihan ok ja asiallisuus. Se vaan ei tämän soittolistan tässä vaiheessa tunnu oikein miltään.
Ekalla kuuntelulla hermostuin rumpaliin: soittaa tolkuttoman tarkasti ja eleettömästi eikä päästä hommaa svengaamaan oikein mihinkään suuntaan. Saattoi kyllä olla nappikuulokkeiden syytä, että tarkka tikitys korostui liikaa. Tai sitten vaan maanantaiaamuna ei kestä liikaa hyvyyttä. Tai sitten vaan siitä tarkkuudesta tulee steriili vaikutelma. Tai itse asiassa tarkka tikutus toimi puhtaan kepeissä kantrijutuissa, mutta muissa vaivasi. Kunnes viimeisissä hissutteluissa vispilät pelasti; niiden suhinaa ei saa liian tarkalta kuulostamaan.
Mutta joo, ei tunnu oikein missään.
Dolly Parton: Blue Smoke
Tarpeeksi pitkän uran jälkeen monesta laulajasta jää olo, että enää ei hirveästi tarvitse tehdä. Neil Youngin pitää vain olla itsensä ja joku tykkää ja kuuntelee joka tapauksessa. Lucinda Williamsista en ole varma, että tekeekö hän oikeasti hyviä juttuja vai tykkäänkö vain äänensä kuuntelemisesta niin kovasti, että kriittisyys unohtuu. Ja on niitä muitakin.
Sitten on Dolly. Äänikin riittäisi, mutta silti mukana on hyväntuulinen tekemisen meininki. Meiningissä on paljon samaa kuin Willie Nelsonilla edelleen (tai viimeinkin). En osaa sanoa, että onko Blue Smoke Dollya parhaimmillaan, mutta hyvä levy se joka tapauksessa on.
Iloista junan äänillä hölmöilyä heti aluksi, syvällisempää välillä, perinnemeininkiä ja Bon Joviakin sekaan. Ei tämmöiseen kokonaisuuteen kukaan muu taida pystyäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti