Kaksi viimeistä levyä tällä kertaa! Sen kunniaksi vielä kertaus:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio.
Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.
Mary Gauthier: Trouble & Love
Gauthierin lauluääni resonoi jotenkin sillä tavalla, että mieleen tulevat Neil Young ja Patti Smith + vähän ehkä Bob Dylan. Ääni on jännästi tukkoinen, paksu ja hidas. Sellaisia ovat folk-rockahtavaan tyyliin biisitkin.
Yleisvaikutelma on vahvasti syvällinen ja sanoitukset ovat varmasti sellaisia. Minä vaan en selvästikään ole tarpeeksi syvällinen; pitäisi olla helpompia koukkuja sanoituksissa, vähän edes välillä vauhtia ja jotain musiikillisia nyrjähdyksiä edes välillä. Jää vain olo, että säkeistössä sanotaan jotain tärkeää ja sitten kertosäkeessä toistetaan jotain sanaa tai lauseenpätkää, joka saa asiayhteydessä valtavan järisyttävän merkityksen. Mutta kun ei jaksa hitauden keskellä semmoiseen keskittyä. Tai no Walking Each Other Homen kertosäkeen toistelut hetken viehättivät, mutta kaikki muu meni ohi.
Ei taaskaan mitään varsinaista vikaa, mutta ei oikein minun juttuni tämäkään.
Hannah Aldridge: Razor Wire
Aldridge on vähän pirteämpi. Kantrirokiksi kutsuisin tämmöistä ja hetkittäin sen kantrinkin voi jättää syrjään; hetkittäin meno on semmoista, että 80-luvulla olisi mennyt hevistä.
Pohjimmiltaan biisit ovat kohtuullisia kantrijuttuja, mutta eivät mitenkään upeasti säkenöi. Hyvä meininki.
Aldridgen ääni on miellyttävä ja rokahtavammillakin hetkillä ihan uskottavasti toimiva. Mutta ei siinäkään erityistä säkenöintiä ole.
Välillä on tosi hyviä kitarajuttuja, jotka jo vähän säkenöivät. On hyvinkin perinnetietoista ja tyylikästä soittoa, mutta hetkittäin käväistään särön kanssa melkein vaihtoehtorokin suunnalla, enemmän maalaillen kuin kikkaillen soittotaidolla. Tykkäsin siis ja kovin herkästi en kitaroista innostu, varsinkaan särön kanssa.
Mutta kokonaisuus on siis perushyvä ja -mukava ilman mitään erityisesti mieleen jäävää.
Vaan mitä nyt? Pitää hetki hengähtää, tarkistella, että kaikki ulottuvilla olevat todella tulivat kuunnelluiksi, ja sitten kai saada aikaiseksi jonkinlainen koonti urakasta, niin kuin kuinka upea ja opettavainen matka tämä on ollut ja joo.
Kyllä vielä houkuttaisi ottaa suosikkeina mieleen jääneiden kanssa uusi kierros. Se voisi olla hyvä siksikin, että tuntuu vähän arviointikriteerit homman edetessä muuttuneen. Ja sitten taas voisi koota jonkin tiukan kärjen niistä, joita suosittelen erityisesti.
Pieni tauko houkuttaa silläkin, että tulisi kuunneltua enemmän jotain muutakin kuin näitä Amerikan ihmeitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti