Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 15

Hiukan meni taas aikaa edellisesti blogahduksesta, mutta ei tämä urakka vielä ole kuollut. Muutto ja asettuminen uuteen paikkaan ovat muuttaneet myös musiikkisysteemeitä jonkin verran. Työmatka lyheni ja sen aikana ehtii vähemmän kuunnella musiikkia ja aina ei edes niin vähäisen takia jaksa. Ja nyt tämä kone sijaitsee sillä tavalla, että aina ei jaksa häiritä muiden unia tässä naputtelemalla (josta juuri tuli mieleen laittaa pyyhe näppiksen alle, niin ei kolise pöydän pintaan enää juuri ollenkaan). Ja sellaista.

Muuton yhteydessä piti käydä läpi myös suhdettani levyihin, mutta siitä kirjottelen erikseen. Nyt takaisin tähän aiheeseen.

Amy Helm: Didn't It Rain

Amy Helmissä ei oikeastaan ole mitään vikaa. Silti tämä oli tämän vuoden levyistä ensimmäinen, joka tuntui ihan liian pitkältä ja oli moneen kertaan tosi lähellä, että olisin skipannut loput biisit.

Nytkään en uskalla kertauksen vuoksi ryhtyä kuuntelemaan, vaan muistelen parin viikon takaista silleen, että jotain soulin, gospelin ja bluesin henkeä hommassa kovasti oli. Päällimmäiseksi ahdistajaksi jäi mieleen basisti. Ei sinänsä soittanut huonosti hänkään, mutta jotain tosi painostavaa oli pirteän ryhdikkäässä ja puhtaassa soitossa.

Dale Watson: Call Me Insane

Listan sijalla 22 tämmöinen. Tämäkin tahtoo olla jotenkin painostavaa. Periaatteessa kaikki kohdallaan, mutta pakonomainen vanhanaikainen autenttisuus ja loputon itsetyytyväisyys jäävät pinnalle keskeisinä mielikuvina. Kantria ja rokki kuviteltuun aitoon tyyliin siis.

Dave Alvin & Phil Alvin: Lost Time

Noiden kahden jäljiltä tämä kuulosti tosi raikkaan törkeältä ja hauskalta. Vasta jonkin ajan kuluttua tajusin, että nämä veljekset vastasivat edellisen vuoden listalta karseimpana mieleen jääneestä levystä.

Jotakin on siis tapahtunut minulle tai näille tyypeille. Ei tätä loputtomasti halua kuunnella tai mitään sellaista, mutta monta asiaa on kohdallaan tai sitten oikealla tavalla vinksahtaneena. Jopa kitarasoolot ovat aika hyviä.

Huipentuma on selvästikin gospelimainen World's in a Bad Condition:

Houndmouth: Little Neon Limelight

Tämä on ilmeisesti joissain piireissä aiheuttanut isompaakin liikettä, mutta tuli minulle ihan uutena.

Aika mahtava yhdistelmä dylanilaista folk-perinnettä, poppia, epämääräistä turmeltuneisuutta ja rokkisärmää. Hyviä biisejä ja vahvoja tekstejä, jotka kolahtavat jo kertakuulemalta. 

Ja kaksi hyvää laulajaa, joista toinen, Katie Toupin, on nyt lähtenyt bändistä. Voi olla hyväkin juttu se lähtö ja kiinnostaa kyllä kuulla mitä Toupin saa aikaiseksi omassa jutussaan.

Ainakin tätä tekee mieli kuunnella lisää.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Tin Toy Cars: Falling, Rust & Bones

Jostain tämä tupsahti ja sotki tuon americana-projektin hetkeksi. Oli pakko hommata oikein CD, vaikka kyllä tämä kaikenmaailman striimauksinakin löytyy.

Mutta siis minun pienessä maailmassani Tin Toy Cars asettuu johonkin Chris Thilen ja Andrew Birdin välimaastoon. Ei pelkästään siksi, että mandoliini vetää ja viulisti osaa pizzicaton. Laulumelodiat liikkuvat samanlaisissa merkillisen määrittelemättömissä progahtavissa kansanmusiikkivaikutteisissa popavaruuksissa kuin edellämainituilla ainakin hetkittäin. Mutta ei käy mielessäkään, että varsinaisesti olisi mitään kopioitu, vaan henki on jotenkin samanmoinen. Ja kuuluu sieltä vaikutteita monesta suunnasta. Ihan oma keitos siis.

Sovitukset rakentuvat lopulta yksittäisin soittajan kohdalla aika yksinkertaisista jutuista; ei välttämättä edes teknisesti hurjista suorituksista, vaan järisyttävän kovan yleismusikaalisuuden pohjalle, josta sitten syntyy kokonaisuutena upean monikerroksisia juttuja. Kaikki soittajat ovat mahtavia, mutta rummut ja lyömäsoittimet toimivat niin ovelasti, että minäkin älyän kiinnittää erityistä huomiota.

Niin ja vielä se mandoliini: Fandin tatsi on ja soundi on parasta, mitä tiedän. Ei sillä, ettenkö rakastaisi Thilenkin soittoa ja arvostaisi yleisemminkin muusikkona, mutta Fandia kuunnellessa tajusin, että juuri tuo soundi soi päässäni silloin, kun itse yritän maniskasta jotain irti saada (kuulija ei varmasti huomaisi mitään yhteyttä). Siinä on jotain selvästi eurooppalaisempaa kuin bluegrasspohjalta kasvaneissa soittajissa.

Aivan timattia koko levy. Jopa kitarasoolot ovat mahtavia ja sitä en myönnä kovin helposti.

Anya Marina: Paper Plane

Tähän väliin tällainen, jota olen oikeasti odottanut.

Anya Marinaan tutustuin keikkatallenteiden kautta ja vieläkin niitä löytyy ihan luvan kanssa archive.orgista. En ole kaikkia niitä kuunnellut, mutta vanhemmat ainakin toimivat upeasti ihan soolona kitaran säestyksellä. Ääni pääsee riisutussa säestyksessä hyvin esiin ja samoin kuin Marinan kyky tehdä upeita popbiisejä.

Noiden folkahtavien poppiaikojen jäljiltä oli välillä hankala kuunnella bändille sovitettuja studiolevyjä; joko ne tuntuivat siltä, että muu porukka oli vain liimattu päälle tai sitten bändihomma muuten hukutti äänen ja biisit. 

Nyt sitten tasapaino on löytynyt tai minä olen oppinut kuuntelemaan. Bändi soi orgaanisesti svengaten, mutta jättää laululle tilaa. Tilan jättäminen ei tarkoita, että soitettaisiin mitättömästi, vaan tässä se on todella harkittua vähäeleisyyttä ja tyyliä.

Levyllinen fiksusti höpsönkuuloisia poptimantteja. Ei voi juuri enempää vaatia. 

Tai oikeasti Power of Lovin olisi voinut jättää pois. Ekalla kertaa ehdin kuunnella biisin melkein kokonaan ja ihmetellä, että minkälaisella koukulla ankeat sanoitukset saa perusteltua. Sitä koukkua ei vain tullut ja sitten tajusin, että lainaahan se olikin. Se on varmasti kiva keikkasetissä, mutta levyllä se ei tuo oikein mitään lisää. Tai ehkä se korostaa omien biisien hyvyyttä.

Vierailevat laulajat ovat minulle ihan uusia tuttavuuksia, mutta toimivat upeasti.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 42

John Mellencamp: Plain Spoken
Asiat vaikuttavat toisiinsa. Levytkin vaikuttavat toisiinsa. Siis sillä tavalla, että eilen kuuntelin edellisessä blogahduksessa mainittua Peter Mulveyä ja sitten tänään väkisinkin ajauduin vertaamaan Mellencampia Mulveyhin (on hankalasti taipuva sukunimi Peterillä). 

Vertailussa keskeiseksi tuli laulajien empaattisuus. Se on musiikillisena terminä vähän hankala, mutta jostain sanoitusten ja äänensävyjen yhdistelmästä mietittynä se ei kuitenkaan ole ihan niin höpsö kuin äkkiä voi vaikuttaa. Vähän kärjistäen Mellencamp raakkuu kuivasti pitäen itsensä kaiken keskiössä, kun taas Mulveyn lämmin ääni syleilee koko maailmaa ja miettii asioita ennemmin monikon kuin yksikön ensimmäisen persoonan kautta. Mellencamp laulaa itsestään (siis kertojana, ei laulun kertoja ole aina sama kuin todellisen elämän henkilö, kyllä sen tiijän) ja poikkeaa siitä vasta, kun vastaan tulee toinen samanmoinen ulkopuolelle joutunut ja yksikseen pärjäävä (The Brass Ring).

Äkkiseltään tuommoinen vertailu tuntuisi päätyvän siihen, että Mulvey on hieno ja oikeassa, ja Mellencamp itsekeskeinen kakka. Ei se kuitenkaan ihan niin selvä homma ole: molemmat tätä samaa maailmaa ja ihmiskohtaloita setvivät, lähestymistapa, painotukset ja sävy ovat erilaiset, mutta ei kumpikaan ole selvästi hyvä tai huono.

Tai no: Mulvey on hieno. Mellencamp olisi saattanut jonkin toisen levyn jälkeen tuntua rujossa juurevuudessaan mahtavalta, mutta nyt ei sitten lopulta tuntunut paljon miltään.

Ottakaa tästä nyt selvää.


Laura Cantrell: No Way There from Here
Laura Cantrellilla on jotenkin vanhanaikaisen puhtaalla tavalla ihana ääni. Ääni istuu hyvin klassiseen poppiin, kantrihommiin ja old time -juttuihin. Lisäksi hän tuntuu tekevän hyviä biisejä ja saa ne sovitettua levyn mittaan mukavan vaihtelevasti, mutta luontevan kokonaisuuden muodostaen.

Siis hyvä levy, mutta vähän huolettaa, että sain kaiken mieleen tulleen ja jääneen tiivistettyä tuohon edelliseen kappaleeseen. Jää siis vähän kiikkumaan siihen rajoille, että onko syytä kuunnella lisää vai ei.

DeQn Sue: Zeitgeist

Taas poikkeus americana-urakasta. Tai ei ehkä taas, koska edellinen oli musiikillisesti aika samoilla linjoilla.

DeQn Suen nettisivuilla sanotaan, jotta Alternative Theatrical Pop. Kuvaa hommaa aika hyvin. Biossa taidetaan puhua myös yhteiskunnallisesti tiedostavasta. Sekin pitää paikkansa, varsinkin tuossa pop-kontekstissa (viittaan siis siihen, että vaikkapa jossain punkkiporukoissa sama tiedostaminen näkyisi suorasukaisemmin ja silleen). Pohjimmiltaan tässä on selvästi kyseessä laulaja-lauluntekijäkuvio, vaikka sitä akustista kitaraa ei rämpytetäkään. Ja hyvä lauluntekijä onkin. Ja laulajana oikeasti kova, vaikka se hetkittäin saattaakin hävitä poppikuorrutukseen. Mutta sekin kuuluu asiaan. Tai ainakin se, että ei päästä teknistä suoritusta itseisarvoksi.

Teatraalisuutta kai on se, että kaikenlaista rönsyilyä tapahtuu biiseissä useinkin. Rönsyily ei kuitenkaan karkaa pelleilyksi, vaan ne tuovat oikeasti jotain lisää, kehittävät jännitteitä tai jotain sellaista. Rajallisesta kokemuspiiristäni tulevat mieleen Fishbone ja Amanda Palmer. Ensimmäinen kai tuosta rönsyilystä ja Amanda teatraalisuudesta. Zeitgeistia kuunnellessa nuo molemmat mainitut vaikuttavat vähän vanhanaikaisilta. Näin tämä siis kuuluukin tehdä.

Tuotanto on ihan huippuluokkaa, samalla tasolla biisien kanssa. Älykästä ja leikkisää. Ainoa vähän vaivaava juttu on bassopään ohkaisuus ja mekaanisuus. Sinne kun saisi yhtä fiksua ja leikkisää menoa + hitusen rietasta lihallisuutta, niin tämä olisi ihan järisyttävää tavaraa.

Levy löytyy spotikastakin.

Videoita näyttää löytyvän montakin, mutta tämä ensimmäisenä kolahti, vaikka tai ehkä juuri siksi, että on herttaisesti livenoloinen ja toteutukseltaan levyn versiota riisutumpi: