Dwight Yoakam: Second Hand Heart
Nyt ei jotenkin puhuttele isosti. Levy soundaa siltä, että biisit kuulostaisivat samalta stadionilla soitettuna. Oisko joku kaikujuttu, varsinkin rummuissa.
Biisit hyvinkin peruskauraa: ihan ok, mutta mikään ei kerralla nouse innostamaan mitenkään.
En hirveästi ole Yoakamia seurannut, mutta aika hyvin pidättelee jodlausmaneerinsa kurissa. Parissa biisissä meinaa mopo karata, vaan ne menee juuri siksi, että ihan koko ajan ei luukuta sitä puoltaan. Ei kyllä oikein täysillä lähde mikään muukaan ei sillä.
Ei syytä palata tähän tämän enempää.
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.
Kuuntelen musiikkia. Mietin levy kerrallaan, että kannattiko.
maanantai 15. helmikuuta 2016
torstai 11. helmikuuta 2016
Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 9
Ryan Bingham: Fear And Saturday Night
Levyn nimi taitaa olla listan paras tähän mennessä. Tai voisi olla; siinä saattaisi olla jotain, jos olisi joku laulu joka sen nostaisi johonkin.
Biisit ovat aikalailla perusamericanaa kantrin, folkin ja rockin seutuvilta. Ihan ok ja voisivat olla mahtavia, jos sanoitukset kantaisivat.
Sanoituksista jää päällimmäiseksi vain tunnelma, että kerrotaan kuinka vaikiaa ja raskasta elämä on ollut ja itsekin on vähän raju tyyppi. Ja sehän on ihan perusjuttua, mutta sitten on toisia, jotka osaavat kaiken vaikean kohottaa koskettavaksi tai kauniiksi. Kielikuvat ovat ankean konkreettisia eivätkä tee oikein mitään. On toisia, jotka vastaavalla konkretialla saavat jotain suurta aikaiseksi.
Binghamin ääni raspia sieltä suuntaa raspikurkkuskaalaa, jossa kai jo jotain diagnoosia kaivataan. Se voisi olla mahtava, jos äänessä kuuluisi jotain, joka tuntuu. Ei lämpöä ja viisautta tai epätoivoa tai raivoa kuulu hetkeäkään.
Siis jotenkin ei mitään. Bingham on suht nuori näihin ympyröihin ja silti jo moneen kertaan palkittu aiemmista jutuistaan. Tämä uuden perusteella en kyllä jaksa niihin enää tutustua.
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.
Levyn nimi taitaa olla listan paras tähän mennessä. Tai voisi olla; siinä saattaisi olla jotain, jos olisi joku laulu joka sen nostaisi johonkin.
Biisit ovat aikalailla perusamericanaa kantrin, folkin ja rockin seutuvilta. Ihan ok ja voisivat olla mahtavia, jos sanoitukset kantaisivat.
Sanoituksista jää päällimmäiseksi vain tunnelma, että kerrotaan kuinka vaikiaa ja raskasta elämä on ollut ja itsekin on vähän raju tyyppi. Ja sehän on ihan perusjuttua, mutta sitten on toisia, jotka osaavat kaiken vaikean kohottaa koskettavaksi tai kauniiksi. Kielikuvat ovat ankean konkreettisia eivätkä tee oikein mitään. On toisia, jotka vastaavalla konkretialla saavat jotain suurta aikaiseksi.
Binghamin ääni raspia sieltä suuntaa raspikurkkuskaalaa, jossa kai jo jotain diagnoosia kaivataan. Se voisi olla mahtava, jos äänessä kuuluisi jotain, joka tuntuu. Ei lämpöä ja viisautta tai epätoivoa tai raivoa kuulu hetkeäkään.
Siis jotenkin ei mitään. Bingham on suht nuori näihin ympyröihin ja silti jo moneen kertaan palkittu aiemmista jutuistaan. Tämä uuden perusteella en kyllä jaksa niihin enää tutustua.
keskiviikko 10. helmikuuta 2016
Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 8
The Mavericks: Mono
Aluksi tuntuu, jotta joo tämä on helppo: retroillen musiikkityylistä toiseen vailla erityistä persoonallisuutta, leikkiautenttisuus jyrää, biisien nimetkin jo kuluneita kliseita ja silleen.
Mutta. Sitten alkaa svengi voittaa. Tuntuu, että olisihan tämä kivaa bilemusaa. Sitten tuntuu vielä paremmalta ja lopulta (Waiting for) the World to End räjäyttää skalla ja yksinkertaisen siistillä sanoituksella.
Joo, bilemusiikkina ihan huippua, mutta voi tätä muutenkin kuunnella oikeasti. Oikeastaan älyttömän hyvä kokonaan.
Robert Earl Keen: Happy Prisoner - The Bluegrass Sessions
Oh, top 10 meni just, tämä on listan numero 11.
REK on ilmeisen pitkään tehnyt levyjä ja biisejä itselleen ja muille. Ja minä en ollut ikinä kuullutkaan koko tyypistä. Tämä levy on sitten enemmän tai vähemmän bluegrassisiä klassikoita ja standardeja, eli ei omia biisejä. Tunnistinkin jokusen, vaan ei ole bg oikein minun juttu.
Jonkin verran hommassa on ideaa ja tyyliä eikä kuunteleminen mitään tuskaa ole, mutta kokonaisuutena tulee samanlainen olo kuin perussetäbluesin kanssa: tietää, että tässä kuuluu nyökytellä hyväksyvästi ja ihaillen, että kuinka hienoja ja tyylikkäitä tyyppejä onkaan taas soittamassa. Ei tarvitse pelätä yllätyksiä.
Keen on tehnyt monenlaista ja voisi olla ihan hyvä kuunnella jotain omaa tuotantoaankin, mutta saa nähdä milloin jaksaa, kun ei tämä mitenkään innosta.
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.
Aluksi tuntuu, jotta joo tämä on helppo: retroillen musiikkityylistä toiseen vailla erityistä persoonallisuutta, leikkiautenttisuus jyrää, biisien nimetkin jo kuluneita kliseita ja silleen.
Mutta. Sitten alkaa svengi voittaa. Tuntuu, että olisihan tämä kivaa bilemusaa. Sitten tuntuu vielä paremmalta ja lopulta (Waiting for) the World to End räjäyttää skalla ja yksinkertaisen siistillä sanoituksella.
Joo, bilemusiikkina ihan huippua, mutta voi tätä muutenkin kuunnella oikeasti. Oikeastaan älyttömän hyvä kokonaan.
Robert Earl Keen: Happy Prisoner - The Bluegrass Sessions
Oh, top 10 meni just, tämä on listan numero 11.
REK on ilmeisen pitkään tehnyt levyjä ja biisejä itselleen ja muille. Ja minä en ollut ikinä kuullutkaan koko tyypistä. Tämä levy on sitten enemmän tai vähemmän bluegrassisiä klassikoita ja standardeja, eli ei omia biisejä. Tunnistinkin jokusen, vaan ei ole bg oikein minun juttu.
Jonkin verran hommassa on ideaa ja tyyliä eikä kuunteleminen mitään tuskaa ole, mutta kokonaisuutena tulee samanlainen olo kuin perussetäbluesin kanssa: tietää, että tässä kuuluu nyökytellä hyväksyvästi ja ihaillen, että kuinka hienoja ja tyylikkäitä tyyppejä onkaan taas soittamassa. Ei tarvitse pelätä yllätyksiä.
Keen on tehnyt monenlaista ja voisi olla ihan hyvä kuunnella jotain omaa tuotantoaankin, mutta saa nähdä milloin jaksaa, kun ei tämä mitenkään innosta.
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.
maanantai 8. helmikuuta 2016
Tin Toy Cars: Falling, Rust & Bones
Jostain tämä tupsahti ja sotki tuon americana-projektin hetkeksi. Oli pakko hommata oikein CD, vaikka kyllä tämä kaikenmaailman striimauksinakin löytyy.
Mutta siis minun pienessä maailmassani Tin Toy Cars asettuu johonkin Chris Thilen ja Andrew Birdin välimaastoon. Ei pelkästään siksi, että mandoliini vetää ja viulisti osaa pizzicaton. Laulumelodiat liikkuvat samanlaisissa merkillisen määrittelemättömissä progahtavissa kansanmusiikkivaikutteisissa popavaruuksissa kuin edellämainituilla ainakin hetkittäin. Mutta ei käy mielessäkään, että varsinaisesti olisi mitään kopioitu, vaan henki on jotenkin samanmoinen. Ja kuuluu sieltä vaikutteita monesta suunnasta. Ihan oma keitos siis.
Sovitukset rakentuvat lopulta yksittäisin soittajan kohdalla aika yksinkertaisista jutuista; ei välttämättä edes teknisesti hurjista suorituksista, vaan järisyttävän kovan yleismusikaalisuuden pohjalle, josta sitten syntyy kokonaisuutena upean monikerroksisia juttuja. Kaikki soittajat ovat mahtavia, mutta rummut ja lyömäsoittimet toimivat niin ovelasti, että minäkin älyän kiinnittää erityistä huomiota.
Niin ja vielä se mandoliini: Fandin tatsi on ja soundi on parasta, mitä tiedän. Ei sillä, ettenkö rakastaisi Thilenkin soittoa ja arvostaisi yleisemminkin muusikkona, mutta Fandia kuunnellessa tajusin, että juuri tuo soundi soi päässäni silloin, kun itse yritän maniskasta jotain irti saada (kuulija ei varmasti huomaisi mitään yhteyttä). Siinä on jotain selvästi eurooppalaisempaa kuin bluegrasspohjalta kasvaneissa soittajissa.
Aivan timattia koko levy. Jopa kitarasoolot ovat mahtavia ja sitä en myönnä kovin helposti.
Mutta siis minun pienessä maailmassani Tin Toy Cars asettuu johonkin Chris Thilen ja Andrew Birdin välimaastoon. Ei pelkästään siksi, että mandoliini vetää ja viulisti osaa pizzicaton. Laulumelodiat liikkuvat samanlaisissa merkillisen määrittelemättömissä progahtavissa kansanmusiikkivaikutteisissa popavaruuksissa kuin edellämainituilla ainakin hetkittäin. Mutta ei käy mielessäkään, että varsinaisesti olisi mitään kopioitu, vaan henki on jotenkin samanmoinen. Ja kuuluu sieltä vaikutteita monesta suunnasta. Ihan oma keitos siis.
Sovitukset rakentuvat lopulta yksittäisin soittajan kohdalla aika yksinkertaisista jutuista; ei välttämättä edes teknisesti hurjista suorituksista, vaan järisyttävän kovan yleismusikaalisuuden pohjalle, josta sitten syntyy kokonaisuutena upean monikerroksisia juttuja. Kaikki soittajat ovat mahtavia, mutta rummut ja lyömäsoittimet toimivat niin ovelasti, että minäkin älyän kiinnittää erityistä huomiota.
Niin ja vielä se mandoliini: Fandin tatsi on ja soundi on parasta, mitä tiedän. Ei sillä, ettenkö rakastaisi Thilenkin soittoa ja arvostaisi yleisemminkin muusikkona, mutta Fandia kuunnellessa tajusin, että juuri tuo soundi soi päässäni silloin, kun itse yritän maniskasta jotain irti saada (kuulija ei varmasti huomaisi mitään yhteyttä). Siinä on jotain selvästi eurooppalaisempaa kuin bluegrasspohjalta kasvaneissa soittajissa.
Aivan timattia koko levy. Jopa kitarasoolot ovat mahtavia ja sitä en myönnä kovin helposti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)