Jostain tämä tupsahti ja sotki tuon americana-projektin hetkeksi. Oli pakko hommata oikein CD, vaikka kyllä tämä kaikenmaailman striimauksinakin löytyy.
Mutta siis minun pienessä maailmassani Tin Toy Cars asettuu johonkin Chris Thilen ja Andrew Birdin välimaastoon. Ei pelkästään siksi, että mandoliini vetää ja viulisti osaa pizzicaton. Laulumelodiat liikkuvat samanlaisissa merkillisen määrittelemättömissä progahtavissa kansanmusiikkivaikutteisissa popavaruuksissa kuin edellämainituilla ainakin hetkittäin. Mutta ei käy mielessäkään, että varsinaisesti olisi mitään kopioitu, vaan henki on jotenkin samanmoinen. Ja kuuluu sieltä vaikutteita monesta suunnasta. Ihan oma keitos siis.
Sovitukset rakentuvat lopulta yksittäisin soittajan kohdalla aika yksinkertaisista jutuista; ei välttämättä edes teknisesti hurjista suorituksista, vaan järisyttävän kovan yleismusikaalisuuden pohjalle, josta sitten syntyy kokonaisuutena upean monikerroksisia juttuja. Kaikki soittajat ovat mahtavia, mutta rummut ja lyömäsoittimet toimivat niin ovelasti, että minäkin älyän kiinnittää erityistä huomiota.
Niin ja vielä se mandoliini: Fandin tatsi on ja soundi on parasta, mitä tiedän. Ei sillä, ettenkö rakastaisi Thilenkin soittoa ja arvostaisi yleisemminkin muusikkona, mutta Fandia kuunnellessa tajusin, että juuri tuo soundi soi päässäni silloin, kun itse yritän maniskasta jotain irti saada (kuulija ei varmasti huomaisi mitään yhteyttä). Siinä on jotain selvästi eurooppalaisempaa kuin bluegrasspohjalta kasvaneissa soittajissa.
Aivan timattia koko levy. Jopa kitarasoolot ovat mahtavia ja sitä en myönnä kovin helposti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti