Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 42

John Mellencamp: Plain Spoken
Asiat vaikuttavat toisiinsa. Levytkin vaikuttavat toisiinsa. Siis sillä tavalla, että eilen kuuntelin edellisessä blogahduksessa mainittua Peter Mulveyä ja sitten tänään väkisinkin ajauduin vertaamaan Mellencampia Mulveyhin (on hankalasti taipuva sukunimi Peterillä). 

Vertailussa keskeiseksi tuli laulajien empaattisuus. Se on musiikillisena terminä vähän hankala, mutta jostain sanoitusten ja äänensävyjen yhdistelmästä mietittynä se ei kuitenkaan ole ihan niin höpsö kuin äkkiä voi vaikuttaa. Vähän kärjistäen Mellencamp raakkuu kuivasti pitäen itsensä kaiken keskiössä, kun taas Mulveyn lämmin ääni syleilee koko maailmaa ja miettii asioita ennemmin monikon kuin yksikön ensimmäisen persoonan kautta. Mellencamp laulaa itsestään (siis kertojana, ei laulun kertoja ole aina sama kuin todellisen elämän henkilö, kyllä sen tiijän) ja poikkeaa siitä vasta, kun vastaan tulee toinen samanmoinen ulkopuolelle joutunut ja yksikseen pärjäävä (The Brass Ring).

Äkkiseltään tuommoinen vertailu tuntuisi päätyvän siihen, että Mulvey on hieno ja oikeassa, ja Mellencamp itsekeskeinen kakka. Ei se kuitenkaan ihan niin selvä homma ole: molemmat tätä samaa maailmaa ja ihmiskohtaloita setvivät, lähestymistapa, painotukset ja sävy ovat erilaiset, mutta ei kumpikaan ole selvästi hyvä tai huono.

Tai no: Mulvey on hieno. Mellencamp olisi saattanut jonkin toisen levyn jälkeen tuntua rujossa juurevuudessaan mahtavalta, mutta nyt ei sitten lopulta tuntunut paljon miltään.

Ottakaa tästä nyt selvää.


Laura Cantrell: No Way There from Here
Laura Cantrellilla on jotenkin vanhanaikaisen puhtaalla tavalla ihana ääni. Ääni istuu hyvin klassiseen poppiin, kantrihommiin ja old time -juttuihin. Lisäksi hän tuntuu tekevän hyviä biisejä ja saa ne sovitettua levyn mittaan mukavan vaihtelevasti, mutta luontevan kokonaisuuden muodostaen.

Siis hyvä levy, mutta vähän huolettaa, että sain kaiken mieleen tulleen ja jääneen tiivistettyä tuohon edelliseen kappaleeseen. Jää siis vähän kiikkumaan siihen rajoille, että onko syytä kuunnella lisää vai ei.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 41

Oli tässä talvilomaa ja pari kirjoitusta välissä, joten kertaus tästä hässäkästä:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Ja jos joku hassu haluaa tietää, että mitä muuta näistä höpisevä kuuntelee, niin last.fm:stä saa suuntaa antavan kuvan. (Ei siellä koko totuus näy, vain koneen äärellä ja puhelimen kanssa kuunnellut hommat.)

Tällä kertaa sijat 93 ja 94. Ei enää hirveän monta siis.


The Head and The Heart: Let's Be Still
Tämä tiiviistyy ehkä parhaiten sanomalla indiepoprockfolkiksi tai semmoiseksi. Yleisvaikutelma tosi fiksu, pohdiskeleva ja kekseliäs; melkein kuin ruotsalaiset olisivat olleet asialla. Jotain yhteistä melodiakuluissakin voisi olla First Aid Kitin kanssa. Tai sitten Andrew Birdin kanssa. Se ei ole paha asia.

Soundit retrohtavat ja sovituksien eteen on tehty töitä kovasti. Biisit pääsevät välillä kasvamaan mahtavan isoiksi. 

Älyttömän kiva kuunnella ja jokainen biisi toimii ihan itsekseen hienosti. Levyn lopussa ei kuitenkaan ekan kuuntelun jälkeen mieleen ole jäänyt juuri muuta kuin hyvä tunnelma. Mutta se varmaankin riittää siihen, että pitää kuunnella uudestaan.


Peter Mulvey: Silver Ladder
Tämä on sitten ihan selvä tapaus. Jotain kautta päädyin tämän kickstarterin kautta hankkimaan ja paljon on tullut kuunneltua. Mulvey osaa olla myös mainio somepersoona: facebookissa syntyy kuva sympaattisesta, ahkerasta ja lahjakkaasta tyypistä ja concertwindowssa piti vast'ikään kahdentoista tunnin konsertin, josta ihan huomaamatta tuli puolet seuranneeksi. Makeita juttuja joita kantaa maanläheinen karisma.

Levyjäkin on tehnyt yli kahdenkymmenen vuoden aikana toistakymmentä. Vielä en ole saanut aikaiseksi niihin perehtymistä. Ahistaa tuommoiset levymäärät; tulee korkea ryhtymiskynnys.

Musiikki on rouheasti svengaavaa vaihtelevan bluesahtavasti kantrahtavaa folkrockia. Tai ehkä aika perusamericanaa siis. Biisit ovat hyviä, juuri oikealla tavalla helpon ja luontevan kuuloisia, mutta joissa on fiksuja sanoituksellisia ja/tai musiikillisia koukkuja sekä upeasti luotuja tunnelmia.

Parasta voisi kuitenkin olla Mulveyn ääni. Käheä ja ilmeikäs, herkästi ilmeikäs. Fraseeraa ovelasti. Mukavaa kuunneltavaa. Niin ja soittaa hän myös kitaraa perkuleen makeasti, mutta ei ikinä kikkaile kikkailun vuoksi, vaikka taidot riittäisivätkin monenlaiseen.

Niin ja tässä oli tuottajana joskus aikaisemmin mainittu Chuck Prophet, jonka oma levy oli kovasti pettymys. Upeaa tuotantojälkeä on kyllä tähän saanut aikaiseksi.

Tämä kyllä menee listan kärkipäähän minulla. Tai on siellä jo.

Videokin taisi syntyä kickstartista kerätyillä rahoilla, jos en ihan väärin muista.