Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 42

John Mellencamp: Plain Spoken
Asiat vaikuttavat toisiinsa. Levytkin vaikuttavat toisiinsa. Siis sillä tavalla, että eilen kuuntelin edellisessä blogahduksessa mainittua Peter Mulveyä ja sitten tänään väkisinkin ajauduin vertaamaan Mellencampia Mulveyhin (on hankalasti taipuva sukunimi Peterillä). 

Vertailussa keskeiseksi tuli laulajien empaattisuus. Se on musiikillisena terminä vähän hankala, mutta jostain sanoitusten ja äänensävyjen yhdistelmästä mietittynä se ei kuitenkaan ole ihan niin höpsö kuin äkkiä voi vaikuttaa. Vähän kärjistäen Mellencamp raakkuu kuivasti pitäen itsensä kaiken keskiössä, kun taas Mulveyn lämmin ääni syleilee koko maailmaa ja miettii asioita ennemmin monikon kuin yksikön ensimmäisen persoonan kautta. Mellencamp laulaa itsestään (siis kertojana, ei laulun kertoja ole aina sama kuin todellisen elämän henkilö, kyllä sen tiijän) ja poikkeaa siitä vasta, kun vastaan tulee toinen samanmoinen ulkopuolelle joutunut ja yksikseen pärjäävä (The Brass Ring).

Äkkiseltään tuommoinen vertailu tuntuisi päätyvän siihen, että Mulvey on hieno ja oikeassa, ja Mellencamp itsekeskeinen kakka. Ei se kuitenkaan ihan niin selvä homma ole: molemmat tätä samaa maailmaa ja ihmiskohtaloita setvivät, lähestymistapa, painotukset ja sävy ovat erilaiset, mutta ei kumpikaan ole selvästi hyvä tai huono.

Tai no: Mulvey on hieno. Mellencamp olisi saattanut jonkin toisen levyn jälkeen tuntua rujossa juurevuudessaan mahtavalta, mutta nyt ei sitten lopulta tuntunut paljon miltään.

Ottakaa tästä nyt selvää.


Laura Cantrell: No Way There from Here
Laura Cantrellilla on jotenkin vanhanaikaisen puhtaalla tavalla ihana ääni. Ääni istuu hyvin klassiseen poppiin, kantrihommiin ja old time -juttuihin. Lisäksi hän tuntuu tekevän hyviä biisejä ja saa ne sovitettua levyn mittaan mukavan vaihtelevasti, mutta luontevan kokonaisuuden muodostaen.

Siis hyvä levy, mutta vähän huolettaa, että sain kaiken mieleen tulleen ja jääneen tiivistettyä tuohon edelliseen kappaleeseen. Jää siis vähän kiikkumaan siihen rajoille, että onko syytä kuunnella lisää vai ei.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 37

The Deep Dark Woods: Jubilee
Internetti sanoo, että tämä on kanadalainen neo-folk rock alternative country bändi. Kuvaa ehkä jotain, mutta saattaa saada kuvittelemaan, että tässä on jotain jännittävää tapahtumaisillaan. Ei ole.

Yleistunnelma on tosi apaattinen ja energiataso tosi alhaalla. Suurimmiksi syyllisiksi sanoisin laulun prosessoinnin ja kosketinsoittajan. Liian monessa biisissä laulu piilotetaan julmien kaikujen tai muiden efektien sekaan. Ehkä siinä jotain eteeristä hippitunnelmaa tavoitellaan, mutta ei toimi minulle. Kosketinsoittajan hammondeista tuntuu ihan liian säännöllisesti irtoavan vain pitkiä sointuja vailla kokonaista tahtia lyhyempiä rytmisiä elementtejä. Se on ok joskus, mutta liiasta tulee pää kipiäksi.

Yksittäin kuunneltuna biisit ovat vielä ihan ok, mutta jo pari peräkkäin on liikaa. Tai viimeisenä oleva kymmenminuuttinen The Same Thing on jo yksinään raskas kokonaisuus; yrittää kasvaa joksikin, mutta ei sittenkään etene mihinkään. 

Ihan oikeasti levyn mittaan välillä väläytellään suorastaan mahtavia lauluntekotaitoja, mutta toteutus kusee.


Rod Picott: Hang Your Hopes on a Crooked Nail
Tämä on just tämmöistä keski-ikäisen oloista kantrirokkia, joka aiheuttaa yökkäyksiä. Turvallisia ratkaisuja ja laulaja, jolta puuttuu juuri ripaus rosoa ja karismaa, ja sokeria ja nostalgiaa onkin sitten liian kanssa.

Mutta silti useampaan otteeseen huomaan keskittyväni biiseihin oikeasti. Mieluummin myönnän, että Picott osaa vääntää hyviäkin biisejä kuin, että olen valmis jatkuvaan setämusiikin kuunteluun. Siis: Picott osaa ihan hyviäkin biisejä vääntää. Tai mistä minä tiedän vääntääkö niitä itse, pitäisi jaksaa katsoa netistä, mutta ei nämä niin upeita teoksia ole, että jaksaisin.

Jossain muussa yhteydessä saattaisi aiheuttaa jopa vakavaa diggailua, mutta tässä americana-listan kontekstissa nousee vain hyvään keskisarjaan.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 35

Hei mutta: kolme neljännestä urakasta on takana! Tämän kerran levyn sijoilla 76 ja 77.

Zoe Muth: World of Strangers
Kantria ja folk-rockia. Musiikillisesti ei mitenkään erikoista tai räjäyttävää, vaan ei mitään ole häiritsevästi viallakaan. Huomio kohdistuu aikalailla kokonaan lauluihin ja laulajaan.

Laulajana Muth ei mitenkään kerralla kolahda: esityksissä ei ole erityistä säkenöintiä ja soundikin on vähän peruskäheä ja puolitukkoinen. Jotenkin Muth kuitenkin osaa tulla lähelle vähäeleisen hyvänä kertojana, jota on vaikea jättää vain taustamusiikiksi.

Laulut ovat vähän samanlaisia: eivät tunge päälle tai pakota melodisilla koukuilla kiinni. Homma toimii tekstin ja kerrontatyylin varassa. Sovituksetkin ovat sen verran vähäeleisiä, että tukevat huomion ohjautumista tarinoihin. Tarinat tai tunnelmat toimivat kovin arkisenoloisten tarinoiden varassa ja ilman hienostelua.

Hyvä levy, voi olla loistavakin, mutta vaatii varmasti aikansa, että näkee kuinka biiseissä on kasvuvaraa.


Greg Trooper: Incident on Willow Street
Ehkä tämäkin enimmäkseen tipahtaa folk-rockin puolelle, hitusen kantria ja muutakin mukana.

Trooper on selvästi hyvä biisintekijä, mutta jotenkin vaisu ja ulkokultainen olo näistä lauluista jää. Liian kevyttä ja sujuvaa. Laulutyylikin vaihtelee sen verran paljon, että on vaikea saada selvää kuvaa, jotta minkälainen tämä tyyppi oikeasti on.

Bändi vetää hyvin ja mukana on tosi makeitakin juttuja.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 30

Taas tauon jälkeen tämän homman esittely:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 


Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Ja jos et jaksa klikkailla noita linkkejä niin kerron, että Benson on sijalla 67 ja Miller sitten 68.


Ray Benson: A Little Piece
Nyt kerkesin vahingossa kurkkaamaan wikipediaa: tämä on kuuluisa laulaja ja värkännyt jotain western swingiä Asleep at the Wheelin kanssa monta kymmentä vuotta. Sitten pitää tehdä soololevy (itse asiassa toinen), jolla tekee jotain ihan muuta.

Ihan perussympaattinenhan tämä levy on. Oikeasti hyvä bändi, makeita mandoliinijuttuja, ihan kelvollisia biisejä ja Benson laulaa lempeän lämpimästi ja silleen.

Aika monesti vaan tulee sellainen olo, että on liiankin selkeästi kuultavissa minkälainen juttu kustakin biisistä on haluttu tehdä. No esim. eka on hämmentävän tyhjentävästi kuvattuna Tom T. Hall tapaa Guy Clarkin. Muista samanlainen tunne tulee epämääräisemmin, koska olen näissä jutuissa aika heikosti sivistynyt.

Mutta joo siis: kohtuullisen hyvä levy, vaan ei räjäytä. Tai Willien Nelson tietenkin räjäyttää.


Scott Miller: Big Big World
Hämmentävä kansi: aurinko nousee valaisemaan maapalloa täältä meidän paikkeilta ja näkymään hallitsee valtava valkea kartano jossain Siperian paikkeilla.

Vähän hämmentävä on levykin alkuun. Mukavan kuivakka kokonaisilmaisu antaa odottaa jotain täyttymystä jostain freak folkin ja gospelin välimaastosta. Kivasti myös käytetään aikamoisia soundivalleja yksittäisten soittajien sooloilun sijaan, joskin viulisti sieltä edukseen puskee itsensä pintaan vähän väliä.

Mutta odotukset jäävät täyttymättä. Cold War Veteran on jotenkin ankea mukanokkeluus ja B-luokan kantri-springsteen-yritelmä. Joo. Ei jaksa.

Sitten se googlausvaihe: neljäs soololevy, alt-kantria ja folkia. Omakustanteita enimmäkseen näköjään. Huh, en sentään mitään ihan jättiläistä tullut haukkuneeksi.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 15

Taas kertauksena, että Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta parhaasta levystä. Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin. Ei ole tavoitteenakaan mikään syväluotaus, vaan ennemmin ensireaktio siitä, jotta kannattaako kuunnella toistekin.

On ollut oikeastaan aika kovaa settiä tähän asti, vaikka kaikesta en ole tykännytkään.

Mutta joo: väistämättä oli tulossa tämä hetki, täti- ja setämusiikin syvä keskinkertaisuus kaikessa komeudessaan. Sympaattisia bändejä ja ihmisiä, mutta persoonaa ja kykyjä vain välttävästi edes maakuntasarjassa pärjäämiseen. Koitetaan kestää.

The Mastersons: Good Luck Charm
Jossain sanottiin, että alternative countryä. Ihan äärettömän tavalliselta ja mieleenpainumattomalta tämä pariskunta kuulostaa.

Blackie and the Rodeo Kings: South
Ja sama jatkuu. Ehkä aavistuksen rokimmalla otteella, mutta ei auta. Sanoitukset parhaimmillaan huonojen t-paitasloganien tasoa.

Puss N Boots: No Fools, No Fun
Laskuhumala leirinuotiolla. Laahaamisen ja rytmisen falskiuden täytyy olla näillä joku tavoiteltava juttu: ei voi vahingossa jatkua näin johdonmukainen ideantynkien tuhoaminen liian hitaalla ja horjuvalla temmolla. 

(Ja tässä kohtaa googlasin.)

Ei helev... Siis Norah Jones opettelemassa kitaran soittoa kavereiden kanssa. Ja Blue Note julkaisee. Minä oikeasti jossain välissä jo suunnittelin Jonesin julistamista neroksi. Ja nyt sitten jo toinen turha pelleilylevy samalla listalla.