Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 45

Tarkistuskierros

Melkein unohtui kertoa, että nyt tarkistelin tuon listan ja bloggaukset. Spotifysta puuttuvat edelleen seuraavat levyt:

• Lucinda Williams – Down Where The Spirit Meets The Bone
• Will Hoge – Never Give In
• Billy Joe Shaver – Long In The Tooth
• Whiskey Myers – Early Morning Shakes
• Charlie Robison – High Life
• Marty Stuart – Saturday Night/Sunday Morning
• Chris Smither – Still On The Levee
• Steve Martin And The Steep Canyon Rangers – LIVE featuring Edie Brickell

Noista Lucinda Williamsin olen ostanut CD:nä ja humalassa siitä jotain blogannutkin. Sitten on kaksi, joilta löytyy pari biisiä, mutta ei niiden perusteella uskalla paljon sanoa:

• Various – A Tribute To Jackson Browne – Looking Into You
• Various – Inside Llewyn Davis – Inside Llewyn Davis

Inside Llewyn Davis -elokuvan olen katsonut. Se on hyvä ja suosittelen katsomaan, mutta ei siinä valtavasti räjäyttävää kuunneltavaa ollut ja nekin vähät toimivat hyvin kuvan kanssa. Tuolla levyllä pitäisi kai olla perusteellisemmin jotain kiinnostavaa. En taida silti ostaa sitä.

Mutta: löytyi vielä Spotifysta yksi levy, joka sinne ilmaantui soittolistan tekemisen jälkeen tai sitten vaan oli jäänyt välistä. Tässä siis alla se ja ehkä ensi kerraksi sitten koottuna ne suurimmat suosikit tai ehdokkaat toiselle kierrokselle, pitää miettiä.

Brandy Clark: 12 Stories

Meinasi käydä huonosti tämän kanssa: olin juuri kuunnellut listan ykköstä, Rosanne Cashiä, joka siis on kertakaikkisen upea kokonaisuus ja sillä kertaa meditoin sovitusten upeutta ja kekseliäisyyttä sekä Cashin ihanaa ääntä. Siltä pohjalta rupesin jo mielessä luettelemaan Clarkin levyn ongelmiksi ankean vähäeleiset sovitukset ja samoin vähäeleiset laulusuoritukset keskinkertaisista aiheista. Siihen se melkein jäikin, mutta muutaman biisin jälkeen alkoikin tuntumaan jossain ja vaikka missä.

Ne sovitukset eivät ole mitään säkenöiviä ja soittajatkaan eivät varsinaisesti säväytä. Tai siis kaikki on tietenkin tehty ja soitettu todella hyvin, mutta vaatimustaso on noussut aika kovasti tätä listaa kahlatessa. Mutta ehkä tuo pidätelty toteutus onkin ihan tarkoituksellinen, ettei vahingossakaan haudattaisi hyviä biisejä.

Clark kirjoittaa mahtavia tekstejä. Arkisista asioista ja tavallisista ihmisistä todella helpon ja luontevan kuuloisesti, mutta aina jotenkin oivaltavasti ja lempeästi. Tekstejä on helppo kuunnella; jotakuinkin kerralla tajuaa mistä kerrotaan ja miten. 

Lauluakin on helppo kuunella: Clark saa onnistuu laulamaan lämpimän lempeästi ihmisten hankalista ja tyhmistä ratkaisuista; monessakin kohtaa olisi tilaa ja aihetta tuomitsemiselle, mutta Clark ei sellaista tee (tai Stripesissa kertoja kyllä tappaisi yhden miehen, mutta jättää sen tekemättä, koska vankilassa on niin ankeat vaatteet). Laulajana hän on myös parhaaseen kantrityyliin hyvä kertoja; koukuttaa jollain pienellä asialla nopeasti, pakottaa kuuntelemaan ja jättää välillä myös yllättäviä käänteitä myöhemmäksi. 

Piti varmistaa, ettei sentään ole Guy Clarkin lapsi, koska monessa kohtaa tuli mieleen kuvailla samalla tavalla ja yhtä ylistävästi. Ei ole.

Kertaalleen piti kuunnella, mutta viitisen kertaa ehti jo soida ennen kuin kerkesin kirjoittamaan.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 44

Kaksi viimeistä levyä tällä kertaa! Sen kunniaksi vielä kertaus:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Mary Gauthier: Trouble & Love
Gauthierin lauluääni resonoi jotenkin sillä tavalla, että mieleen tulevat Neil Young ja Patti Smith + vähän ehkä Bob Dylan. Ääni on jännästi tukkoinen, paksu ja hidas. Sellaisia ovat folk-rockahtavaan tyyliin biisitkin. 

Yleisvaikutelma on vahvasti syvällinen ja sanoitukset ovat varmasti sellaisia. Minä vaan en selvästikään ole tarpeeksi syvällinen; pitäisi olla helpompia koukkuja sanoituksissa, vähän edes välillä vauhtia ja jotain musiikillisia nyrjähdyksiä edes välillä. Jää vain olo, että säkeistössä sanotaan jotain tärkeää ja sitten kertosäkeessä toistetaan jotain sanaa tai lauseenpätkää, joka saa asiayhteydessä valtavan järisyttävän merkityksen. Mutta kun ei jaksa hitauden keskellä semmoiseen keskittyä. Tai no Walking Each Other Homen kertosäkeen toistelut hetken viehättivät, mutta kaikki muu meni ohi.

Ei taaskaan mitään varsinaista vikaa, mutta ei oikein minun juttuni tämäkään.


Hannah Aldridge: Razor Wire
Aldridge on vähän pirteämpi. Kantrirokiksi kutsuisin tämmöistä ja hetkittäin sen kantrinkin voi jättää syrjään; hetkittäin meno on semmoista, että 80-luvulla olisi mennyt hevistä.

Pohjimmiltaan biisit ovat kohtuullisia kantrijuttuja, mutta eivät mitenkään upeasti säkenöi. Hyvä meininki.

Aldridgen ääni on miellyttävä ja rokahtavammillakin hetkillä ihan uskottavasti toimiva. Mutta ei siinäkään erityistä säkenöintiä ole.

Välillä on tosi hyviä kitarajuttuja, jotka jo vähän säkenöivät. On hyvinkin perinnetietoista ja tyylikästä soittoa, mutta hetkittäin käväistään särön kanssa melkein vaihtoehtorokin suunnalla, enemmän maalaillen kuin kikkaillen soittotaidolla. Tykkäsin siis ja kovin herkästi en kitaroista innostu, varsinkaan särön kanssa.

Mutta kokonaisuus on siis perushyvä ja -mukava ilman mitään erityisesti mieleen jäävää.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 43

Alkavat levyt käydä vähiin tällä listalla: sijat 97 ja 98 tässä.

Band of Heathens: Sunday Morning Record
Bändin nimen perusteella voisi jotain räväkkää odottaa, mutta taitavat pakanatkin olla enimmäkseen ihan tavallisia ihmisiä. 

Jostain syystä tulee California mieleen, vaikka Texasilaisia ovatkin. Ihan sama: ei tällä nyt saatu kovin suurta jälkeä sieluun aikaiseksi. Kilttiä ja turvallista.


Jim Lauderdale: Black Roses
Tämä setä tulikin vastaan jo listan sijalla 58. Sitä toista kuvailin geneeriseksi Rölli Peikko -kantriksi. Tämä sitten on vähän bluesimpi ja rosoisempi. Lauderdale on sen verran hyvä tekemään lauluja, että nousevat kyllä geneerisien blues-kantrihommien yläpuolelle. Ei nyt hirveän korkealla, mutta ok meininki, parhaimmillaan ihan mahtava, mutta ei siis koko levyn ajan.

Ja sama olo tulee tässä kuin sen toisenkin levyn kanssa: tosi sympaattisen ja mukavan kuuloinen laulaja, mutta jokin särmä jää puuttumaan. Kivaa kuunneltavaa silti.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 42

John Mellencamp: Plain Spoken
Asiat vaikuttavat toisiinsa. Levytkin vaikuttavat toisiinsa. Siis sillä tavalla, että eilen kuuntelin edellisessä blogahduksessa mainittua Peter Mulveyä ja sitten tänään väkisinkin ajauduin vertaamaan Mellencampia Mulveyhin (on hankalasti taipuva sukunimi Peterillä). 

Vertailussa keskeiseksi tuli laulajien empaattisuus. Se on musiikillisena terminä vähän hankala, mutta jostain sanoitusten ja äänensävyjen yhdistelmästä mietittynä se ei kuitenkaan ole ihan niin höpsö kuin äkkiä voi vaikuttaa. Vähän kärjistäen Mellencamp raakkuu kuivasti pitäen itsensä kaiken keskiössä, kun taas Mulveyn lämmin ääni syleilee koko maailmaa ja miettii asioita ennemmin monikon kuin yksikön ensimmäisen persoonan kautta. Mellencamp laulaa itsestään (siis kertojana, ei laulun kertoja ole aina sama kuin todellisen elämän henkilö, kyllä sen tiijän) ja poikkeaa siitä vasta, kun vastaan tulee toinen samanmoinen ulkopuolelle joutunut ja yksikseen pärjäävä (The Brass Ring).

Äkkiseltään tuommoinen vertailu tuntuisi päätyvän siihen, että Mulvey on hieno ja oikeassa, ja Mellencamp itsekeskeinen kakka. Ei se kuitenkaan ihan niin selvä homma ole: molemmat tätä samaa maailmaa ja ihmiskohtaloita setvivät, lähestymistapa, painotukset ja sävy ovat erilaiset, mutta ei kumpikaan ole selvästi hyvä tai huono.

Tai no: Mulvey on hieno. Mellencamp olisi saattanut jonkin toisen levyn jälkeen tuntua rujossa juurevuudessaan mahtavalta, mutta nyt ei sitten lopulta tuntunut paljon miltään.

Ottakaa tästä nyt selvää.


Laura Cantrell: No Way There from Here
Laura Cantrellilla on jotenkin vanhanaikaisen puhtaalla tavalla ihana ääni. Ääni istuu hyvin klassiseen poppiin, kantrihommiin ja old time -juttuihin. Lisäksi hän tuntuu tekevän hyviä biisejä ja saa ne sovitettua levyn mittaan mukavan vaihtelevasti, mutta luontevan kokonaisuuden muodostaen.

Siis hyvä levy, mutta vähän huolettaa, että sain kaiken mieleen tulleen ja jääneen tiivistettyä tuohon edelliseen kappaleeseen. Jää siis vähän kiikkumaan siihen rajoille, että onko syytä kuunnella lisää vai ei.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 41

Oli tässä talvilomaa ja pari kirjoitusta välissä, joten kertaus tästä hässäkästä:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Ja jos joku hassu haluaa tietää, että mitä muuta näistä höpisevä kuuntelee, niin last.fm:stä saa suuntaa antavan kuvan. (Ei siellä koko totuus näy, vain koneen äärellä ja puhelimen kanssa kuunnellut hommat.)

Tällä kertaa sijat 93 ja 94. Ei enää hirveän monta siis.


The Head and The Heart: Let's Be Still
Tämä tiiviistyy ehkä parhaiten sanomalla indiepoprockfolkiksi tai semmoiseksi. Yleisvaikutelma tosi fiksu, pohdiskeleva ja kekseliäs; melkein kuin ruotsalaiset olisivat olleet asialla. Jotain yhteistä melodiakuluissakin voisi olla First Aid Kitin kanssa. Tai sitten Andrew Birdin kanssa. Se ei ole paha asia.

Soundit retrohtavat ja sovituksien eteen on tehty töitä kovasti. Biisit pääsevät välillä kasvamaan mahtavan isoiksi. 

Älyttömän kiva kuunnella ja jokainen biisi toimii ihan itsekseen hienosti. Levyn lopussa ei kuitenkaan ekan kuuntelun jälkeen mieleen ole jäänyt juuri muuta kuin hyvä tunnelma. Mutta se varmaankin riittää siihen, että pitää kuunnella uudestaan.


Peter Mulvey: Silver Ladder
Tämä on sitten ihan selvä tapaus. Jotain kautta päädyin tämän kickstarterin kautta hankkimaan ja paljon on tullut kuunneltua. Mulvey osaa olla myös mainio somepersoona: facebookissa syntyy kuva sympaattisesta, ahkerasta ja lahjakkaasta tyypistä ja concertwindowssa piti vast'ikään kahdentoista tunnin konsertin, josta ihan huomaamatta tuli puolet seuranneeksi. Makeita juttuja joita kantaa maanläheinen karisma.

Levyjäkin on tehnyt yli kahdenkymmenen vuoden aikana toistakymmentä. Vielä en ole saanut aikaiseksi niihin perehtymistä. Ahistaa tuommoiset levymäärät; tulee korkea ryhtymiskynnys.

Musiikki on rouheasti svengaavaa vaihtelevan bluesahtavasti kantrahtavaa folkrockia. Tai ehkä aika perusamericanaa siis. Biisit ovat hyviä, juuri oikealla tavalla helpon ja luontevan kuuloisia, mutta joissa on fiksuja sanoituksellisia ja/tai musiikillisia koukkuja sekä upeasti luotuja tunnelmia.

Parasta voisi kuitenkin olla Mulveyn ääni. Käheä ja ilmeikäs, herkästi ilmeikäs. Fraseeraa ovelasti. Mukavaa kuunneltavaa. Niin ja soittaa hän myös kitaraa perkuleen makeasti, mutta ei ikinä kikkaile kikkailun vuoksi, vaikka taidot riittäisivätkin monenlaiseen.

Niin ja tässä oli tuottajana joskus aikaisemmin mainittu Chuck Prophet, jonka oma levy oli kovasti pettymys. Upeaa tuotantojälkeä on kyllä tähän saanut aikaiseksi.

Tämä kyllä menee listan kärkipäähän minulla. Tai on siellä jo.

Videokin taisi syntyä kickstartista kerätyillä rahoilla, jos en ihan väärin muista.

Tidal - maksullisen kuukauden jälkeen

Kuukausi sitten tuli kerrottua Tidalin ensivaikutelmista.

Edelleen olen sitä mieltä, että äänenlaadussa on eroa heikommillakin välineillä. 

Edelleen olen sitä mieltä, että Tidalin käyttöliittymä (mobiili/android + mac-sovellus) on verrattoman hyvä. 

Ja sitten vielä valikoidut viikon levyt ovat olleet oikeasti kiinnostavia, osa vanhojen tuttujen uutuuksia ja osa minulle ihan uusia. Tässä asiassa spotify ampuu haulikolla, kun tidal tökkää neulalla juuri oikeaan kohtaan.

Mutta: valikoima kusee. Ihan liian monta kertaa kuukaudessa joutuu jättämään Tidalin sivuun siksi, että jotain levyä ei löydy. Useimmiten puuttuu uusin levy; ei välttämättä varsinainen uutuus, kun julkaisusta on kulunut monta kuukautta. Moni kotimainen levy jää löytymättä. Ja erikseen pyytämälläkään eivät sitä Quicknessiä ole saaneet aikaiseksi.

Kun vielä spotify aloitti perhesopimusten kauppaamisen (kolme ihmistä käyttää premiumia yhden tidalin hinnalla), niin ei enää jäänyt oikein perusteita. Loppui tilaus.

Pitää seurailla mitä tapahtuu. Ehkä tilanne vielä jossain välissä muuttuu ratkaisevasti. Tai sitten spotikkakin saa parannettua äänen laatua; taisi jo Deezerkin siihen suuntaan kurkotella, joten ei sen pitäisi mahdotonta olla.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 40

Blue Rodeo: In Our Nature
Kantrirokkia tai jotain sinne päin. Joku vika tässä on, vaikka biisit on ihan ok ja soittavatkin asiallisesti. Tai se kai se vika on: ihan ok ja asiallisuus. Se vaan ei tämän soittolistan tässä vaiheessa tunnu oikein miltään.

Ekalla kuuntelulla hermostuin rumpaliin: soittaa tolkuttoman tarkasti ja eleettömästi eikä päästä hommaa svengaamaan oikein mihinkään suuntaan. Saattoi kyllä olla nappikuulokkeiden syytä, että tarkka tikitys korostui liikaa. Tai sitten vaan maanantaiaamuna ei kestä liikaa hyvyyttä. Tai sitten vaan siitä tarkkuudesta tulee steriili vaikutelma. Tai itse asiassa tarkka tikutus toimi puhtaan kepeissä kantrijutuissa, mutta muissa vaivasi. Kunnes viimeisissä hissutteluissa vispilät pelasti; niiden suhinaa ei saa liian tarkalta kuulostamaan.

Mutta joo, ei tunnu oikein missään.


Dolly Parton: Blue Smoke
Tarpeeksi pitkän uran jälkeen monesta laulajasta jää olo, että enää ei hirveästi tarvitse tehdä. Neil Youngin pitää vain olla itsensä ja joku tykkää ja kuuntelee joka tapauksessa. Lucinda Williamsista en ole varma, että tekeekö hän oikeasti hyviä juttuja vai tykkäänkö vain äänensä kuuntelemisesta niin kovasti, että kriittisyys unohtuu. Ja on niitä muitakin.

Sitten on Dolly. Äänikin riittäisi, mutta silti mukana on hyväntuulinen tekemisen meininki. Meiningissä on paljon samaa kuin Willie Nelsonilla edelleen (tai viimeinkin). En osaa sanoa, että onko Blue Smoke Dollya parhaimmillaan, mutta hyvä levy se joka tapauksessa on.

Iloista junan äänillä hölmöilyä heti aluksi, syvällisempää välillä, perinnemeininkiä ja Bon Joviakin sekaan.  Ei tämmöiseen kokonaisuuteen kukaan muu taida pystyäkään.

(Tietenkin oli pakko hiljentyä vielä hetkeksi vanhemman videon äärellä. Jos ei siitä Dollyn nerokkuus tule selväksi, niin sitten päässäs on vikaa. Studioversio taitaa kyllä olla komeampi.)