Sleater-Kinney: No Cities to Love

Aina olen halunnut tykätä Sleater-Kinneystä, koska kaikki sattumalta kuulemani yksittäiset biisit ovat olleet hienoja ja älykkäitä, ja lehtijutuissa se mainitaan aina fiksuissa yhteyksissä. Jotenkin en vain ole saanut aikaiseksi levyjen kuuntelua tai sitten niitä ei ole ollut oikealla hetkellä saatavilla. Nyt sitten testissä oleva Tidal älysi muistuttaa, että tämä levy on vasta ilmestynyt.

Tavallaan tämä on comeback-levy, vaikka eivät mistään hajoamisesta ole kai päättäneetkään. Vähän surullisia ysäribändien comebackit ovat olleet kulta-aikoihin verrattuna, mutta tässä tapauksessa en pysty siis aikaisempaan kunnolla vertailemaan, koska vain yksittäisiä biisejä on tullut silloin joskus kuunneltua.

Kyllä 90-luku levyllä kuuluu. Sen ajan indie-alternative-punk-jne juttu tässä on pohjalla. Mukavia enemmän tai vähemmän vahvoja häivähdyksiä Pixiesin, Sonic Youthin ja ehkä Shellacin tai jonkun math rock ja punk-jutun suuntaan ehtii levyn aikana olla. Hommassa on kuitenkin mahtava ajatuksen ja musiikin kirkkaus, jonka takia ei tarvitse millään nostalgialla asioita perustella. Ja tietenkin bändin oma sävy jyrää nuo hetket, jolloin joku muukin voisi tulla mieleen.

Sitä omaa sävyä määrittävät eniten dramaattisen intensiivinen laulutyyli ja välillä jopa popahtavat melodiat, mukavasti rujo ja tarkka soittotyyli kokobändillä ja ehkä vielä melodiakitaroiden ajoittaisesti kipeät soundit. Niistä kaikista minä tykkään. Ja tämä on oikeasti hyvä rokkilevy.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 21

Aina välillä tulee pohjustettua näitä höpinöitä internetin avustuksella. Siinä pääsee jotenkin osoittamaan perehtyneensä asiaan hiukan tai antamaan edes vaikutelman hienoisesta panostamisesta asiaan. Kokeilen tällä kertaa guuglausta vasta levyn kommenttien lopuksi.

Hurray For The Riff Raff: Small Town Heroes
Mulla on hämärä mielikuva, että tämä on pidempään toiminut bändi ja jossain piireissä arvostettukin. Aika tyhmä nimi bändillä, mutta sehän taas ei ole ihan poikkeuksellista.

Ihan eka biisi meinasi viedä voimat; oli aika kuivakan kuuloista old timeen vivahtavaa hommaa ilman, että mihinkään olisi jaksanut tarttua. Kokonaisuutena biiseissä on sentään vaihtelua. Bluesahtavaa folkia ja sellaista jää tyylillisesti päällimmäisenä mieleen.

Huomion vie kuitenkin kokonaisuuden kannalta laulaja. Äkkiseltään ylettömän tavallisen nätisti, mutta hämmentävän ilmeentöntä laulua. Sitten hiljalleen se rupeaa kolisemaan ennemminkin hienostuneen vähäeleisenä ja harkitun lakonisena. Jotain tässä on. Pitäisi jaksaa joskus myöhemmin kuunnella uudemman kerran, että tiedän onko tässä jotain oikeaa ihastumisen arvoista.

Ok, pitää kurkata sinne internettiin... Wikipedia sanoo, että vasta 2007 alkanut bändi, ja nimenomaan laulajan ympärille. Noin seitsemän levyä. Ei siis näissä piireissä hirveän vanha bändi. American, folk, indie, countrykin siellä lueteltiin. Seuraavalla kerralla voisi koittaa kuunnellessä miettiä vaikka sukupuolisen suuntautumisensa kannalta, kun sitä tuntuvat pitävän merkittävänä, ja ehkä se tässä kontekstissa onkin.

Chuck Prophet: Night Surfer
Tähän nimeen törmäsin vasta Kris Delmhorstin hehkuttaessa saaneensa Chuckin tuottamaan uusimman levynsä. Sanoi jonkinlaiseksi neroksi tai legendaksi. Odotukset siis olivat epämääräisen positiiviset.

Levy svengaa hyvin rockin, etelän rockin ja melkein popin seutuvilla. Hienoinen soul-sävy on myös taustalla puhaltimien ja ajoittaisten jousijuttujen takia. Hirveästi yksittäiset soittajat eivät kiinnitä huomiota. Tai basistilla on välillä upeat hetkensä, mutta ei hänkään ole liika itseään puskemassa esiin.

Tässäkin huomio kiinnittyy laulajaan. Huomaan kuunnelleeni tämän projektin kanssa tolkuttoman monia hyviä laulaja. Prophet (jos hän siis itse laulaa) osaa laulaa aika huonosti ja hänellä on typeriä maneereja. Tiedä sitten, onko kyse punk-vaikutteista vai mistä Lou Reed -imitointitaustasta, mutta joka tapauksessa se kuulostaa ilahduttavalta ja kotoisalta. Myös ärsyttävältä, joka sekään ei ole yksiselitteisesti paha asia. Tai no Tom Petty tulee mieleen välillä liikaa ja se on paha asia. Koitan kestää.

Tämäkin siis asettuu selvästi lisäkuuntelua vaativien levyjen joukkoon. Ei ne kaikki parhaat jutut kuitenkaan kerralla kolise hullun lujaa.

Ja taas taidan tyytyä vain wikipediaan: aika monta levyä julkaissut itsekseen ja bändien kanssa 30 vuoden aikana ja tuottanutkin monta. Ei nyt mitään tajuntaa räjäyttäviä yhteyksiä heti näkyvissä, mutta kai ihan ok tyyppi. Rokkipuolelta alkujaan kotoisin.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 20

Taas kertaus homman ideasta:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Ja joo: useimmat näistä perustuvat yhteen kuuntelukertaan. Alkuun idea tuntui pahan kerran perverssiltä; oikeasti levyjä saa arvioida vasta monen syvällisen kuuntelukerran jälkeen. Tässä onkin pointtina se, että hirveästä määrästä levyjä pitää yhden kuuntelun perusteella päättää, mitä kannattaa toistekin kuunnella. Ja samaa valintaa joutuu tekemään ihan arkisesti aina, kun uusia bändejä tai levyjä tulee vastaan. 

Toisaalta en ole varma, että katsovatko kaikki teatteri- ja elokuvakriitikotkaan arvostelun kohteita moneen kertaan. Konserttiarviot kai ainakin on pääsääntöisesti pakko yhden kerran perusteella saada aikaiseksi. Että siinä mielessä.

Niin ja nyt kai olen selvästi urakasta puolet hoitanut! Nämä kaksi levyä näyttävät olevan sijoilla 50. ja 51.

Shakey Graves: And the War Came
Tätä sitten olikin pakko kuunnella moneen kertaan. Aluksi ehti hetken tuntua, että on ankean kuiva ja ohut äänimaailma, kun perustuu jonkinmoiseen yhdenmiehenorkesteriviritelmään. Vaan riisuttu toteutus tuokin jotain virkistävää tähän upeasti tuotettujen ja soitettujen levyjen joukkoon. Ilahduttavasti tämmöistäkin mahtuu perusteiltaan kovin konservatiiviselle listalle.

Folkkia, bluesia ja ehkä kantriakin on pohjalla, mutta hetkittäin mennään ihan vaihtoehtoisemman rokin puolelle. Eikä se tunnu ollenkaan väkinäiseltä. Eikä väkinäistä ole hetkittäinen äkkivääryyskään. Kaikki toimii biisien eduksi. Ja biisit ovat oikeasti hyviä.

Parasta kuitenkin on lauluääni. Kuivan karhea ääni hivelee jotain sellaista kohtaa jossain selkärangan alapäässä, että harva sinne osuu. Esmé Pattersonin vierailutkin täydentävät mahtavasti meininkiä. Äkkiseltään Pattersoninkin levy on perusteellisen tutustumisen arvoinen.

Carolina Story: Chapter One

Chapter Two oli tuolla muutaman pykälän korkeammalla listalla ja mielestäni kehuin sitä valtavasti. Aikalailla samat kehut voi tästäkin sanoa. Jos pakko jotain eroja kaivaa, niin ehkä biisit ovat kakkososassa aavistuksen kehittyneempiä ja persoonallisempia. Vaan aika väkisin tuommoiset erot pitää kaivaa.

Todella hyvä levy ja tosiaan erottuu aika selvästi näistä avioparibändeistä. Tässäkin on sama vahvuus kuin kakkosessa: kuusi hyvää biisiä, ei siis ole tarvinnut mitään keskivertoväkerryksiä ottaa mukaan.

DeQn Sue: Zeitgeist

Taas poikkeus americana-urakasta. Tai ei ehkä taas, koska edellinen oli musiikillisesti aika samoilla linjoilla.

DeQn Suen nettisivuilla sanotaan, jotta Alternative Theatrical Pop. Kuvaa hommaa aika hyvin. Biossa taidetaan puhua myös yhteiskunnallisesti tiedostavasta. Sekin pitää paikkansa, varsinkin tuossa pop-kontekstissa (viittaan siis siihen, että vaikkapa jossain punkkiporukoissa sama tiedostaminen näkyisi suorasukaisemmin ja silleen). Pohjimmiltaan tässä on selvästi kyseessä laulaja-lauluntekijäkuvio, vaikka sitä akustista kitaraa ei rämpytetäkään. Ja hyvä lauluntekijä onkin. Ja laulajana oikeasti kova, vaikka se hetkittäin saattaakin hävitä poppikuorrutukseen. Mutta sekin kuuluu asiaan. Tai ainakin se, että ei päästä teknistä suoritusta itseisarvoksi.

Teatraalisuutta kai on se, että kaikenlaista rönsyilyä tapahtuu biiseissä useinkin. Rönsyily ei kuitenkaan karkaa pelleilyksi, vaan ne tuovat oikeasti jotain lisää, kehittävät jännitteitä tai jotain sellaista. Rajallisesta kokemuspiiristäni tulevat mieleen Fishbone ja Amanda Palmer. Ensimmäinen kai tuosta rönsyilystä ja Amanda teatraalisuudesta. Zeitgeistia kuunnellessa nuo molemmat mainitut vaikuttavat vähän vanhanaikaisilta. Näin tämä siis kuuluukin tehdä.

Tuotanto on ihan huippuluokkaa, samalla tasolla biisien kanssa. Älykästä ja leikkisää. Ainoa vähän vaivaava juttu on bassopään ohkaisuus ja mekaanisuus. Sinne kun saisi yhtä fiksua ja leikkisää menoa + hitusen rietasta lihallisuutta, niin tämä olisi ihan järisyttävää tavaraa.

Levy löytyy spotikastakin.

Videoita näyttää löytyvän montakin, mutta tämä ensimmäisenä kolahti, vaikka tai ehkä juuri siksi, että on herttaisesti livenoloinen ja toteutukseltaan levyn versiota riisutumpi: