Aina olen halunnut tykätä Sleater-Kinneystä, koska kaikki sattumalta kuulemani yksittäiset biisit ovat olleet hienoja ja älykkäitä, ja lehtijutuissa se mainitaan aina fiksuissa yhteyksissä. Jotenkin en vain ole saanut aikaiseksi levyjen kuuntelua tai sitten niitä ei ole ollut oikealla hetkellä saatavilla. Nyt sitten testissä oleva Tidal älysi muistuttaa, että tämä levy on vasta ilmestynyt.
Tavallaan tämä on comeback-levy, vaikka eivät mistään hajoamisesta ole kai päättäneetkään. Vähän surullisia ysäribändien comebackit ovat olleet kulta-aikoihin verrattuna, mutta tässä tapauksessa en pysty siis aikaisempaan kunnolla vertailemaan, koska vain yksittäisiä biisejä on tullut silloin joskus kuunneltua.
Kyllä 90-luku levyllä kuuluu. Sen ajan indie-alternative-punk-jne juttu tässä on pohjalla. Mukavia enemmän tai vähemmän vahvoja häivähdyksiä Pixiesin, Sonic Youthin ja ehkä Shellacin tai jonkun math rock ja punk-jutun suuntaan ehtii levyn aikana olla. Hommassa on kuitenkin mahtava ajatuksen ja musiikin kirkkaus, jonka takia ei tarvitse millään nostalgialla asioita perustella. Ja tietenkin bändin oma sävy jyrää nuo hetket, jolloin joku muukin voisi tulla mieleen.
Sitä omaa sävyä määrittävät eniten dramaattisen intensiivinen laulutyyli ja välillä jopa popahtavat melodiat, mukavasti rujo ja tarkka soittotyyli kokobändillä ja ehkä vielä melodiakitaroiden ajoittaisesti kipeät soundit. Niistä kaikista minä tykkään. Ja tämä on oikeasti hyvä rokkilevy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti