Bruce Robison & Kelly Willis: Our Year
Älyttömän sympaattisen oloinen pariskunta. Molemmilla on luontevasti oma persoonallinen tyylinsä. Ehkä Bruce Robison erottuu enemmän edukseen peruskantriäijistä; ei tarpeetonta pullistelua, vaan rennosti kerrotaan tarinoita ja tuntemuksia.
Levyn soundit ovat aivan upeat: kevyen ilmavaa ja selkeää. Saattaa olla, että ihan ilmeisestä jutusta kaikille asioihin perehtyneille on kyse, mutta kitarat ovat tosi ohkaisen kuuloisia. Se jättää kivan väljäksi koko soundimaailman: soittimet eivät kilpaile keskenään samoista alueista juuri ollenkaan.
Ja soittajat ja sovitukset ovat upeita. Perusjuttuja, mutta silti jotenkin raikkaasti. Erityisesti sattui korvaan rumpali, jolla on ovela tyyli soittaa fillejä alkamaan tosi pidätelleen, että melkein tuntuu selvältä breikiltä, mutta sitten hiipien tapahtuukin jotain.
Tämä myös hidasti osaltaan urakan etenemistä, kun piti pariin kertaan kuunnella, suunnitellun kertakuuntelun sijaan. Carousel on jotenkin huikea.
En jaksa googlailla, että kuinka suuressa määrin nämä ovat omia biisejä, mutta tähän kuitenkin videoksi Tom T. Hallin klassikosta versio:
Jason Eady: Daylight & Dark
Tässäkin on jotain.
Sanoituksissa on oikeastaan ihan hirveästi kantrikliseitä, joista luulin, että ovat ihan vain vitseinä tehtyjä yleistyksiä: nainen jättää, nainen pettää, mies juo koska on yksinäinen, mies on yksinäinen koska juo, kaikki on huonosti, asioista ei tuu mitään ja silti pitää yrittää, eikä jaksa yrittää enää jne.
Mutta silti tässä on jotain. Sanoitukset itseasiassa rupeavat naurattamaan surkeudessaan, mutta jotain totta niissä on. Ja musiikillisesti homma toimii. Välillä toimii ihan mahottoman hienosti. Parissa slovarissa kaikki turha on hienosti riisuttu pois ja lähennellään jonkin sortin minimalismin rajoja, ja kokonaisuudesta tulee hurjan hieno.
Eadyn ääni on aikalailla geneerinen kantrimiehen ääni. Ei välttämättä hirveästi omaa persoonallista äänenväriä, mutta riittävän vilpitön ja pehmeä, että lauluja haluaa kuunnella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti