Mead pyörii jotenkin makeasti 50- ja 60-luvun kantri- ja protorockkuvioissa. Välillä tosi kiltisti ja välillä hienon tylysti. Osaa hän kertoa tarinoitakin ja kaivaa jotain uusia kulmia perusjuttuihin.
Jotenkin kuitenkin ollaan liikaa kiinni perinteessä ja kaiken tekemisessä silleen kuin se on aina tehty tai kuten se on parasta tehdä. Ei jää hirveän syviä jälkiä muistiin.
Video vielä matkaan, ettei liian olemattomaksi nämä havainnot:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti