Americana on mukavasti epämääräinen nimitys ja tuntuu tarpeen mukaan kattavan kaikenlaista, joka ei suoraan ole puhdasta country, folkia, bluesia, soulia tai rockia, kunhan jonkinlaisen Amerikan mantereen vaikutuksen niistä haluaa kuulla. Tai ei näytä aina haittaavan, vaikka johonkin noista lokeroista hyvinkin menisivät. Sopii siis hyvin minulle: oikeasti osaa noita lokeroita mielekkäästi käyttää kuitenkaan (tuolta voi katsella kontekstia, jossa pyöritään).
Nyt tuntui, että tuolla listalla täytyy olla niin monta loistavaa levyä, että sitä ei voi sivuuttaa vanhaan tapaan. Melkein kaikki löytyivätkin sitten Spotifystä ja piti tehdä niistä soittolista.
Minulla on Spotifyhin kertynyt moneen listaan hirveä määrä musiikkia, joka sinne unohtuu. Rupesi huvittamaan ajatus koko listan kuuntelemisesta ja heti siihen ryhdyinkin. Muutaman levyn jälkeen jo huomasin, että uusia nimiä ja tunnelmia kertyy ihan liian kanssa päässä pidettäviksi. Aloin keräämään pikaisia huomioita levyistä facebookiin, mutta se muuttui hiljalleen hankalaksi ja turhan oloiseksi hommaksi.
Siksi siis tämä blogi. Nyt on kohta parikymmentä levyä kuunneltuna, ne tässä ja muut seuraavat perästä. Alustavasti tavoitteena on kuunnella lista ennen seuraavan ilmestymistä, saa nähädä. Ei ole tarkoitus rajoittaa blogia pelkästään tuohon yhteen top 100 -listaan, mutta se on kiva kehys aloitukselle.
Rosanne Cash: The River & the Thread
Kauttaaltaan timanttia, hunajaa ja kaikkea semmoista mahtavaa; kaikki mahdollinen kohdallaan. Liian bluesia kantriksi ja liian kantria bluesiksi.
Nickel Creek: A Dotted Line
Tämä oli mulla jo ennestään CD:nä ja tullut kuunneltua huolella. Ei siis tarvitse merkitä muistiin, että mahtava ja neroja ja semmoista.
Rodney Crowell: Tarpaper Sky
Merkillisen sekalainen eikä vetoa oikein millään tasolla. Tai pari pientä pilkahdusta oli mukana, mutta ei tarpeeksi, että tuntuisi tarpeelliseltä tähän enää palata.
Hard Working Americans: s/t
Mahtava nimi bändillä. Aikalailla etelän rokkia (skynyrd + allman + jotain). Osaavat hienosti vetää junttihölmöilyä ja nätimpiäkin juttuja silleen, että ei liikaa pelkästään nolota. Straight to Hell on jotenkin mahtava.
Old Crow Medicine Show: Remedy
Ei ole aikaisemmin uponnut, mutta nyt on jo tosi lähellä potin räjäyttämistä. Mahtava bilealoitus parin ekan biisin verran ja sitten väliin vaihtelua ja sitten taas kohkaamista. Kantria jotenkin oldtime-pohjalta rokkihengessä. Mutta ainakin ekalla kerralla ehtii puuduttaa jo ennen kuin loppuu.
Nikki Lane: All or Nothin’
Jotakin kasaristadionkantrirockankeutta jää päällimmäisenä mieleen ja pahalta tuntuu. Keveimmillään ihan kohtuullista sheryl crow-henkistä svengailua. Mutta ei oikein tunnu.
Lake Street Dive: Bad Self Portraits
Ennestään tuttu tämäkin. Ihanan vaivattomasti svengaavaa soulia. Muistelen, että oli vähän jazzimpi aikaisemmin, mutta ketä kiinnostaa. (Niin ja että tämäkin on americanaa on just hieno juttu. Kantria, folkia, bluesia, rockia, soulia jne: kaikki mukaan vaan.)
Bändi on soulin kannalta pieni: rummut, basso, kitara ja vähän koskettimia. Pienellä porukalla on laulutehoja enemmän kuin monella isolla. Upeita stemmahommia, joilla homma kasvaa ison kuuloiseksi.
Ja tietenkin Rachael Price on ihan upea koko ajan.
Shovels & Rope: Swimmin’ Time
Tämähän on oikeasti duo ja se kuuluu, vaikka muitakin on levyllä mukana. Pieni ydin on hetkittäin aavistuksen kuiva, mutta välillä tosi raikas. Laulavat välillä turhankin pitkästi yhtä aikaa ja se tahtoo tehokeinona levyn mittaan kulua loppuun, varsinkaan kun se ei koko ajan ole sanoitustenkaan perusteella perusteltua. Ja koko ajan on rouva vasemmassa korvassa ja mies oikeassa. Välillä pitäisi päästä youtubeen muistuttamaan itselleen kuinka sympaattista ja lämmintä meininki oikeasti on.
John Hiatt: Terms of My Surrender
Komea ääni, hyviä biisejä. Makeasti liikkuu rokin, bluesin, folkin ja kantrin laidoilla ja keskellä. Tunnelmat vaihtelevat aika synkeistä lopun huumorihommiin ja siinä välissä ehtii olla aika rietasta svengiäkin. Voimille ottaa ajatella, että tyypillä on jo reilusti toistakymmentä levyä tätä ennen; jaksaisiko ruveta muihin perehtymään...
Sturgill Simpson: Metamodern Sounds in Coutry Music
Ihme levy. Psykedeelistä kantria 70-lukulaisemman kuuloisesti ja hetkittäin psykedeelisemmin kuin 70-luvulla ikinä (aavistus liioittelua tuohon saattoi sisältyä, mutta heti seuraavana tuleva levy (Alvinin veljekset siis) on musiikillisesti parikymmentä vuotta vanhempaa, mutta äänen laadun puolesta paljon raikkaampi ja modernimpi kuin tämä metamoderni). Heti ekassa biisissä käydään läpi monenlaiset huumeet ja on vaikea päättää, että oisko tämä kuitenkin vitsi. Ei se taida olla. Laulusoundi kaikuineen on niin autenttisesti minun ikäinen, että pahalta tuntuu pitkän aikaa, mutta jotain merkillistä vetoa viimeisessä varsinaisessa biisissä on kaikkine sekoiluineen. Hämmentää sen verran, että pitänee joskus toistekin kuunnella.
Dave Alvin & Phil Alvin: Common Ground
Ok, siis Big Bill Broonzyn biisejä. Laulamassa ja soittamassa veljekset, jotka on kasvaneet bluesin, kantrin ja rockabillyn keskellä (wikipedia väittää siis semmoista). Kuulostaa just siltä. Ei yllätä missään välissä, mutta sehän ei taida tähän hommaan kuuluakaan. Periaatteessa oikein hienoa ja tyylikästä ja svengaa hyvin, mutta ei oikein mun juttu. Yksi biisi kerrallaan kuunneltuna vielä toimii jotenkin, mutta levyllinen puuduttaa pahan kerran.
St. Paul & The Broken Bones: Half the City
Soulia joo. Tällaiselle asiaan syvästi perehtymättömälle tämä kuulostaa geneeriseltä hyvältä baby I love you -soulilta: hyvin soitettu, makeet soundit ja laulaja kuulostaa upealta. Pariin kertaan levyn aikana on mainiosti jatsahtavia tuokioita. Eniten kiinnitti huomiota basisti: ei kovinkaan rytmistä soittoa vaan pehmeää ja melodista; jättää terävimmät iskut rumpalille ja kitaristille. Hyvin toimii.
Parker Millsap: Parker Millsap
Pari ekaa biisiä kuulostivat päällepäin gospelilta. Mutta mikäpä siinä: onhan tässä naisenrakastamislauluja tullut kuultua aika monta, joten eiköhän nuo Jeesuksen rakastamiset mene vaihteluna. Mutta ei tässä sitten kokonaisuutena siitä ollutkaan kysymys.
Musiikillisesti pyörii akustisissa perinnemeiningeissä ja vaihtuu luontevasti rokin puolelle hetkeksi. Soitto on tiukkaa, toimii aika pienillä jutuilla ja on aina silti jotain koukun tapaista johon tarttua.
Laulaja alkuun vähän kuulostaa hankalalta, mutta loppua kohti juuri se rupeaa viemään kaiken huomion. Jotain mahtavaa Parkerissa taitaa olla. Pitää kuunnella toistekin.
Musiikillisesti pyörii akustisissa perinnemeiningeissä ja vaihtuu luontevasti rokin puolelle hetkeksi. Soitto on tiukkaa, toimii aika pienillä jutuilla ja on aina silti jotain koukun tapaista johon tarttua.
Laulaja alkuun vähän kuulostaa hankalalta, mutta loppua kohti juuri se rupeaa viemään kaiken huomion. Jotain mahtavaa Parkerissa taitaa olla. Pitää kuunnella toistekin.
Willie Nelson: Band of Brothers
Tätäkin ehdin jo ennestään kuunnella moneen kertaan. Nelson on jotenkin niin mahtava tyyppi, että olen aina halunnut tykätä hänen levyistään, mutta tämä on ensimmäinen, jonka kanssa se on onnistunut. Monta loistavaa biisiä.
Paul Thorn: Too Blessed to Be Stressed
Vau. Näissä tämän listan levyissä kierrätetään paljon vanhoja ja muualta tuttuja juttuja, musiikillisesti ja sanoituksissakin. Se on ok ja kuuluu asiaan. Sitten on tämä Thorn. Rockia, Blues Rocki, etelän rockia ja vähän kantrin sävyjä. Mutta että ei mitään omaa. Ei. Sanoituksia myöten kliseitä toisensa perään. Ei meinaa kestää pää. Vasta Old Stray Dogs & Jesus alkaa jotenkin tuoreesti, kun kaveri on huumediileri ja meksikolaiset katkas sen kaulan ja harmittaa, kun siltä sai hyvää pilveä. Mutta siihen se aikalailla jää. Ei ikinä enää.
Trampled by Turtles: Wild Animals
Näillä on joku oma juttu. Soitannollisesti banjot sun muut nojaa katrin ja muiden perinnejuttujen suuntaan, mutta laulussa ja laulumelodioissa on jotain älykköpoppimaista. Ja komeita stemmahommia. Mutta ei mitään villiä ja/tai eläimellistä tästä minun korvaan irtoa. Eikä oikein tunnu missään, mutta ainakin parempi kuin Paul Thorn.
Looking Into You: Tribute to Jackson Browne
Tästä löytyi vain neljä biisiä. Ihan kohtuullista tai jopa loistavaa osa, mutta ei oikein voi mitään tuomiota saada aikaiseksi kokonaisuudelle.
Keb’ Mo’: Bluesamericana
Huh. Just nyt olen melko varma, että Keb’ Mo’ on maailman mahtavin ihminen. Levyllä ainakin kaikki on niin kohdallaan, ettei siihen ihan peruskuolevainen pysty. Tai ehkä sillä on noita muitakin soittajia apuna, mutta silti. Blues on pohjalla koko ajan, mutta pysyy kaukana mistään jämähtämistä muistuttavasta. Joskus olen ehtinyt ajatella, että blues on jo kuultu, mutta näköjään siitäkin riittää vielä vaikka mihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti