Anya Marina: Paper Plane

Tähän väliin tällainen, jota olen oikeasti odottanut.

Anya Marinaan tutustuin keikkatallenteiden kautta ja vieläkin niitä löytyy ihan luvan kanssa archive.orgista. En ole kaikkia niitä kuunnellut, mutta vanhemmat ainakin toimivat upeasti ihan soolona kitaran säestyksellä. Ääni pääsee riisutussa säestyksessä hyvin esiin ja samoin kuin Marinan kyky tehdä upeita popbiisejä.

Noiden folkahtavien poppiaikojen jäljiltä oli välillä hankala kuunnella bändille sovitettuja studiolevyjä; joko ne tuntuivat siltä, että muu porukka oli vain liimattu päälle tai sitten bändihomma muuten hukutti äänen ja biisit. 

Nyt sitten tasapaino on löytynyt tai minä olen oppinut kuuntelemaan. Bändi soi orgaanisesti svengaten, mutta jättää laululle tilaa. Tilan jättäminen ei tarkoita, että soitettaisiin mitättömästi, vaan tässä se on todella harkittua vähäeleisyyttä ja tyyliä.

Levyllinen fiksusti höpsönkuuloisia poptimantteja. Ei voi juuri enempää vaatia. 

Tai oikeasti Power of Lovin olisi voinut jättää pois. Ekalla kertaa ehdin kuunnella biisin melkein kokonaan ja ihmetellä, että minkälaisella koukulla ankeat sanoitukset saa perusteltua. Sitä koukkua ei vain tullut ja sitten tajusin, että lainaahan se olikin. Se on varmasti kiva keikkasetissä, mutta levyllä se ei tuo oikein mitään lisää. Tai ehkä se korostaa omien biisien hyvyyttä.

Vierailevat laulajat ovat minulle ihan uusia tuttavuuksia, mutta toimivat upeasti.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 7

Chris Stapleton: Traveller

Yhdeksäs sija listalla. Stapletonissa on jotain sympaattista ja olisi kiva tykätä ja kehua. Vaan jää vielä vain lupaavaksi: omaa ääntä on, se on hyvä ääni ja Stapleton osaa tehdä sillä mahtavia asioita. Biisit ovat vähän liian tavallisia, kierommat koukut jäävät puuttumaan ja ratkaisut sanoituksissakin ovat välillä ihan liian ilmeisiä.

Siis taas hyvä levy, jonka ainoa vika on se, että on turhan monta muutakin samanmoista hyvää levyä. Seuraava voi olla jo mahtava.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 6

Emmylou Harris & Rodney Crowell: The Traveling Kind

Viime vuoden kärkikymmenikössä oli Crowellin levy eikä se silloin uponnut. Tämä on sitten monta pykälää vaikeampi tapaus, koska mukana on Emmylou Harris. Harris on ihan uskomattoman mahtava, yleensä. Mitään vastaavaa mahtavuutta en osaa Crowellissa kuulla. Kai se on vain minussa vika, koska Crowell on kuitenkin pitkään tehnyt töitä monien huippujen kanssa; jotain hänessä täytyy olla. Mutta ei siis avaudu.

Hyvin tehty levy ja on mukana muutama oikeasti maaginen hetki Harrisin laulamana, mutta hänenkin osuutensa jotenkin latistuvat Crowellin mukana. Hieman rikkinäinen kokonaisuus levy kuitenkin on: perinnekantrifolkkailut ja stadionrokit eivät asetu samaan maailmaan, ja sanoituksissakin elellään välillä teinirakkaustunnelmissa, jotka eivät oikein toimi yhteen tyyppien äänien kanssa.


Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 5

Steve Earle & The Dukes: Terraplane

Tästä tuli jo puppua suollettua kohtuullisen pian ilmestymisen jälkeen. Nyt muutaman kuukauden tauon jälkeen hohto oli hieman hiipunut. Saattoi kyllä johtua aamun vireystilasta tai sitten levy ei vain oikeasti kestä hirveästi kuuntelua.

Ray Wylie Hubbard: The Ruffian's Misfortune

Tämä siis on listan kuudennella sijalla, vaan ei ole spotifyssa. Vanhempia levyjä sieltä kyllä löytyy, joten voihan tämäkin aikojen kuluessa sinne ilmaantua. Nettisivullaan on jonkinmoinen striimaus, vaan siitä en saanut omalla atk:lla mitään kuulumaan. Pari videota löytyi, mutta ei niiden perusteella uskalla tyrmätä.

Soundcloudin upotusta testaan tähän:


Kacey Musgraves: Pageant Material

Sitten tämä. Eka, josta tulee vähän paha mieli ja meinaa tulla kova houkutus jättää levy kesken. Tosi kiva ja raikas ääni. Hyvin tehtyjä biisejä ja hyvin soitettukin. Ei mitään vikaa, vaan ei mitään omaa eikä oikeaa särmää. Laulujen sanat on niin geneerisiä kivasti uhmakkaita ja kulahtaneita kantrikliseitä, että käy päähän kipiää.

Levyn lopussa piilobiisinä on duetto Willie Nelsonin kanssa, joka oikeastaan vain alleviivaa kaiken sen, mikä levyssä on vikana. Luonnosmaisilla kitarajutuillaan ja suht vähillä hönkäisyillään Nelson tuo vähän aitoutta mukaan, mutta ei tämä hänenkään tähtihetkiään ole.

Meinasin mainita, että tämä olisi juuri jossain Voice of Finlandin amerikkalaisessa versiossa, mutta onneksi tarkistin ensin ja tosiaan oli telkkarikilpailumenestystä taustalla. Onhan tälle varmasti paikkansa ja aikansa, jossain jossa minä en ole.


Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn. Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 4

Niin ja joskus tämä listan kanssa värkkäily ihmetyttää itseäni. Ikäni olen uskonut siihen, että musiikin hyvyydestä eivät kerro myyntiluvut, radiosoitot ja listasijoitukset mitään. Nyttemmin olen kyllä joutunut tunnustamaan, etteivät ne huonoudestakaan aina todista. Varsinkin tuo Americana-radiohomma tuntuu olevan yllättävän terveellä musiikillisella pohjalla ja se onkin kai irrallaan Nashvillen muovisimmasta tehotuotannosta.

(Suomen radioiden soitetuimmat levyt eivät kyllä kiinnosta, ehkä osittain Radio Helsinkiä ja Bassoa lukuunottamatta. Muilla kanavilla musiikkitoimitus on hävitetty mahtavan tehokkaasti.)

Mutta miksi tämmöisiä juuri nyt piti? No tämä levy, listan nelosena:

Alabama Shakes: Sound & Color

Joo, ei jää mitään selittelyn tai puolustelun tarvetta. Kummallisen nyrjähtänyttä ja omalaatuista meininkiä on mukana sen verran, että sellaista ei kaupallisuusmittareilla saada aikaiseksi.

Retroilusta oli jotain puhutta aikaisemmin. Alabama Shakesin soundit ovat aika puhdasta 60- ja 70-luvun soulia, mutta kokonaisuudessa ei mitään autenttisuuden harhaa pyritäkään luomaan. Kyllä, levyllä soivat nuo mainitut vuosikymmenet soulista, avaruusfunkista ja etelän boogieen (tai melkoista souliahan ainakin skynyrd on), mutta myös sen jälkeiset rokit, punkit ja hiphopit luontevana pakettina.

Bändi eka levy oli niin hyvä, ettei sitä ymmärtänyt pitää lupaavana aloituksena, vaan jo sellaisenaan kypsänä ja kivana. Mutta se siis olikin vain lupaava aloitus ja Sound & Colorilla bändi alkaa oikeasti elää. Howard on ihan tolkuttoman kova laulaja ja osaa vetää juuri oikealla tavalla överiksi. Ja juuri sillä tavalla upean androgyynisti, että minä tykkään. Siinä on ihmisen ääni.

(Aika ankeasti tämä urakka kyllä etenee, kun tätäkin piti pariksi päiväksi jämähtää kuuntelemaan.)

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä (vielä jää hämäräksi, että miksi se löytyy vain tuollaisena kökkönä ihmeosoitteesta). Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn.) Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 3

Brandi Carlile: The Firewatcher's Daughter

(Hämäävästi tämä osien numerointi menee vielä listasijoituksen mukaan, mutta ehkä se sekoittuu tässä pian viime vuoden tyyliin.)

Nimi oli tuttu ennestään, mutta muuta havaintoa minulla ei ollut ennen tätä. Kantriväki kai on jossain välissä ollut omimassa Carlilea, mutta on juuri sopivasti hän tällä levyllä pysyttelee pienempien lokeroiden ulkopuolella, joten americana toimii taas hyvin.

Kertakuuntelun kannalta mukana on sopivasti kovemmalla iskulla ja tempolla tulevia biisejä, jotka uppoavat kerralla ja sitten aina välissä rauhallisempaa meininkiä. Mainstream Kid iskee kerralla ja rokkaa juuri oikein, turhan fiksuja ratkaisuja vältellen; ihana. Ja sitten vielä kertakaikkiseksi helmeksi menee kerralla The Stranger at My Door.

Ja mainio ääni Carlilella on. Pelkästään sen varassa homma ei ole, osaa hän myös kirjoittaa upeita biisejä.

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn.) Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 2

J.D. McPherson: Let The Good Times Roll

Oikeastaan vihaan just kaikkea tämmöistä: tehdään homma viimeisen päälle retroillen ja epäomaperäisesti lähtien heti levyn nimestä ja biisien sanoituksista. Hyi helv.

Ja sitten voi miettiä kuinka omaperäisiä soundeiltaan tai sanoituksiltaan monet kantri-, folk-, bluegrass-, rock-, punk- ja pop-suosikit ovatkaan. Saati sitten metallibändit.

Ja sitten voi miettiä, että J.D. McPhersonia on tosi kiva kuunnella: homma svengaa komeasti, joka biisiin on joku koukku saatu aikaiseksi ja tyypin äänikin on makeen kuuloinen. Plus hetkittäin on mukana melkein punkmaista särmää. Ja popimmilla hetkillä aika makeita souljuttuja.

Joo, ei pääse mihinkään siitä, että tämäkin on oikeasti hyvä levy. Ei tätä välttämättä kaiken paljouden keskeltä tule toiste kaivettua kuunneltavaksi, mutta hyvä silti.

Tai no: parilla kuuntelulla tämä nimibiisi alkaa kyllä jo kuulostaa aivan älyttömän hyvältä:

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Näistä kokosin melko kattavan soittolistan spotifyhyn.) Nyt koitan toistaa viime vuoden urakan, jossa kuuntelin kaikki läpi ja kirjoitin aina joka levystä jotain muistiin tähän blogiin.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 osa 1

Jason Isbell: Something More Than Free

Isbellin nimi ehti vuoden mittaan tulla vastaan sen verran monta kertaa, että levykin tuli kuunneltua oikeasti. Kaiken huomion ja ykköstilan listalla Isbell kyllä ansaitsee.

Kantri leimaa levyä aika pitkälle, mutta on mukana muutakin, selvästi folkahtavia tunnelmia, retroilua ja loistokkaasti poppiin vivahtavaa melodisuutta. Bändi pysyy selvästi taustalla ja hoitaa hommat tyylikkäästi. Ihan yleisesti levyn tuotannossa on monenlaisia koukkuja, mutta kokonaisuus on kuitenkin johdonmukainen.

Laulajana Isbell ei kovin kummoiselta äkkiseltään kuulosta, mutta nopeasti puskee vastustamattomasti ihon alle. Se ei tapahdu pelkästään äänellä vaan on siinä sanojakin mukana, mutta on tulkinnan vähäeleisessä aitoudessakin taikaa. 

Sanoittajana ja säveltäjänä Isbell on selvästi kantrisuuruuksien joukkoon menossa. Sanoitukset pysyvät näennäisen konkreettisina ja selkeinä, mutta tahtovat aina jättää jotain ovelasti auki tulkitsemiselle.

Americana Music Association Top 100 albums 2015 johdanto

Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). 

Viime vuonna kokosin spotifyhyn soittolistan kaikista, jotka siitä sattuivat löytymään. Sitten kuuntelin ne vähintäänkin kertaalleen läpi ja kirjoitin havainnot muistiin tähän blogiin.
(Ja totta kai on pinnallista kuunnella levyä vain kertaalleen, mutta sellaista elämä on. Joskus päätän jo yhden biisin perusteella, että jotain levyä ei huvita kuunnella. Joskus katson jopa elokuvankin vain kertaalleen ja hyvin harvoja romaaneita olen lukenut useampaan kertaan. Silti kehtaan olla niistäkin jotain mieltä joskus. Tässä urakassa sentään kuuntelin levyt kokonaan.)

Tuli kirjoiteltua muutamasta muustakin levystä. Tarkoituksena oli jatkaa kirjoittelemista ja raportoida kesän festareilta. Festareilta kertyi yksi hirveässä humalassa näpytelty lause Pekko Käpin keikasta, onneksi en siinä tilassa löytänyt Julkaise-nappia.

Nyt on sitten ihan uusi vuosi ja välillä on mietityttänyt, jotta jaksaako samaa pelleilyä uudestaan. Just nyt tuntuu, että voisi jaksaakin. Soittolista vuoden 2015 levyistä on jo valmiina, joten ehkä tämä tästä lähtee. Yhdeksän levyä jäi puuttumaan ihan kokonaan ja viidestä löytyi vain yksi tai muutama sinkkubiisi. Silti siis 1026 biisiä, 65 ja puoli tuntia...

Tuotaa listaa kasatessa soi Tin Toy Carsin pian ilmestyvä levy. On soinut parikin kertaa ja se levy on aika älyttömän hyvä. Lisäksi tätä listaurakkaa saattaa hidastaa pari viime päivien kolumbialaista löytöä. Niin ja sitten spotifyn viikon suosituksistakin on hiljalleen alkanut helmiä tipahtelemaan.