Taas kertauksena, että Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta parhaasta levystä. Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin. Ei ole tavoitteenakaan mikään syväluotaus, vaan ennemmin ensireaktio siitä, jotta kannattaako kuunnella toistekin.
On ollut oikeastaan aika kovaa settiä tähän asti, vaikka kaikesta en ole tykännytkään.
Mutta joo: väistämättä oli tulossa tämä hetki, täti- ja setämusiikin syvä keskinkertaisuus kaikessa komeudessaan. Sympaattisia bändejä ja ihmisiä, mutta persoonaa ja kykyjä vain välttävästi edes maakuntasarjassa pärjäämiseen. Koitetaan kestää.
The Mastersons: Good Luck Charm
Jossain sanottiin, että alternative countryä. Ihan äärettömän tavalliselta ja mieleenpainumattomalta tämä pariskunta kuulostaa.
Blackie and the Rodeo Kings: South
Ja sama jatkuu. Ehkä aavistuksen rokimmalla otteella, mutta ei auta. Sanoitukset parhaimmillaan huonojen t-paitasloganien tasoa.
Puss N Boots: No Fools, No Fun
Laskuhumala leirinuotiolla. Laahaamisen ja rytmisen falskiuden täytyy olla näillä joku tavoiteltava juttu: ei voi vahingossa jatkua näin johdonmukainen ideantynkien tuhoaminen liian hitaalla ja horjuvalla temmolla.
(Ja tässä kohtaa googlasin.)
Ei helev... Siis Norah Jones opettelemassa kitaran soittoa kavereiden kanssa. Ja Blue Note julkaisee. Minä oikeasti jossain välissä jo suunnittelin Jonesin julistamista neroksi. Ja nyt sitten jo toinen turha pelleilylevy samalla listalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti