Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 20

Taas kertaus homman ideasta:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Ja joo: useimmat näistä perustuvat yhteen kuuntelukertaan. Alkuun idea tuntui pahan kerran perverssiltä; oikeasti levyjä saa arvioida vasta monen syvällisen kuuntelukerran jälkeen. Tässä onkin pointtina se, että hirveästä määrästä levyjä pitää yhden kuuntelun perusteella päättää, mitä kannattaa toistekin kuunnella. Ja samaa valintaa joutuu tekemään ihan arkisesti aina, kun uusia bändejä tai levyjä tulee vastaan. 

Toisaalta en ole varma, että katsovatko kaikki teatteri- ja elokuvakriitikotkaan arvostelun kohteita moneen kertaan. Konserttiarviot kai ainakin on pääsääntöisesti pakko yhden kerran perusteella saada aikaiseksi. Että siinä mielessä.

Niin ja nyt kai olen selvästi urakasta puolet hoitanut! Nämä kaksi levyä näyttävät olevan sijoilla 50. ja 51.

Shakey Graves: And the War Came
Tätä sitten olikin pakko kuunnella moneen kertaan. Aluksi ehti hetken tuntua, että on ankean kuiva ja ohut äänimaailma, kun perustuu jonkinmoiseen yhdenmiehenorkesteriviritelmään. Vaan riisuttu toteutus tuokin jotain virkistävää tähän upeasti tuotettujen ja soitettujen levyjen joukkoon. Ilahduttavasti tämmöistäkin mahtuu perusteiltaan kovin konservatiiviselle listalle.

Folkkia, bluesia ja ehkä kantriakin on pohjalla, mutta hetkittäin mennään ihan vaihtoehtoisemman rokin puolelle. Eikä se tunnu ollenkaan väkinäiseltä. Eikä väkinäistä ole hetkittäinen äkkivääryyskään. Kaikki toimii biisien eduksi. Ja biisit ovat oikeasti hyviä.

Parasta kuitenkin on lauluääni. Kuivan karhea ääni hivelee jotain sellaista kohtaa jossain selkärangan alapäässä, että harva sinne osuu. Esmé Pattersonin vierailutkin täydentävät mahtavasti meininkiä. Äkkiseltään Pattersoninkin levy on perusteellisen tutustumisen arvoinen.

Carolina Story: Chapter One

Chapter Two oli tuolla muutaman pykälän korkeammalla listalla ja mielestäni kehuin sitä valtavasti. Aikalailla samat kehut voi tästäkin sanoa. Jos pakko jotain eroja kaivaa, niin ehkä biisit ovat kakkososassa aavistuksen kehittyneempiä ja persoonallisempia. Vaan aika väkisin tuommoiset erot pitää kaivaa.

Todella hyvä levy ja tosiaan erottuu aika selvästi näistä avioparibändeistä. Tässäkin on sama vahvuus kuin kakkosessa: kuusi hyvää biisiä, ei siis ole tarvinnut mitään keskivertoväkerryksiä ottaa mukaan.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 19

Irene Kelley: Pennsylvania Coal
Veikkaisin, että tämä voisi olla vaikkapa jotain countrya, jossa vahvasti tulee läpi Appalakkien perinteet. Saataa mennä veikkaus metsään, mutta ei se minua haittaa. Jostain tulee semmoinen olo, että ainakin tuo banjotyyli on sieltä päin.

Erinomainen levy: raikas, kiltti, lempeä, lämpöinen ja reilu. Kelleyn ääni on miellyttävä, juuri mukavan pehmeä nasaalin häivähdys ja silleen.

Laulut ovat aika perusjuttua. Osa biiseistä voi olla lainoja ja osa vain kuulostaa siltä. Tulee turvallinen olo. Makeita mandoliinijuttujakin mahtuu mukaan.

Ei räjäytä tajuntaa, mutta ei tainnut olla tarkoituskaan. Joskus hyvä näin.

Trigger Hippy: Trigger Hippy
Modernia etelän rockia. Mallikelpoista radiorockia. Bluesahtavia riffejä ja ihan hyvä svengi.

Kaksi hyvää laulajaa vuorottelevat hyvin eivätkä siis vain laulele vuorotellen stemmoja toisilleen. Mieslaulajakin saa pidäteltyä hiipivän imelyytensä kurissa enimmäkseen.

Kilttiä, tervehenkistä ja siistiä. Ja siinäpä se. Aavistus ilkeyttä mukaan, niin tämä saattaisi hetkittäin oikeasti vedotakin.

Googlaamalla selviää, että paperilla porukka on ihan kova. Aina se ei riitä. Tai no ei Black Crowes eikä Joan Osbornekaan ole ikinä erityistä vaikutusta tehneet.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 18

Americana-lista päivitetysti selitettynä
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio (tuolla kommenttipuolella voi tutustua ihmisten ahistukseen americana-termin epämääräisyydestä).

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Will Kimbrough: Sideshow Love
Eihän tässäkään levyssä hirveästi vikaa ole, mutta ei sytytä. Helppo on kuunnella, mutta äkkiseltään yhtä helppo unohtaa. Tai ehkä näistäkin biiseistä olisi saanut kasattua iskevän kuuden biisin ep:n, mutta nyt on liian pitkä kokonaisuus ilman merkittävää tarttumapintaa.

Vähän liian usein tulee mieleen muita, jotka ovat tehneet samoja juttuja upeasti vinksahtaneemmin, rajummin, fiksummin tai herkemmin.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 17

Onko vika päivässä? Uppoaako tänään kaikki?

Carolina Story: Chapter Two
Pääsääntöisesti nämä aviopariduot ovat jotenkin nihkeitä ja rasittavia. Carolina Story on jotenkin erilainen. Hyvä. Ja tämä levy taitaa olla siellä jossain EP:n vaiheilla kuudella biisillään. Sekin on hyvä; ei yhtään löysää hetkeä. (Chapter One on tulossa listalla myöhemmin.)

Pariskunnasta kiinnittää huomiota enemmän mies. Jotenkin vetoavalla tavalla hän osaa laulaa herkästi ilman haparoinnin tuntua.

Bändi on jotenkin jännä: svengaa älyttömän hyvin, antavat tilaa biiseille ja soittavat ilmeikkäästi, mutta silti jotenkin säestäjämäisesti. Kuitenkin hyvin sellaisella ryhdikkäällä ja tyylikkäällä tavalla. Ja bändin ykköseksi nousee koko ajan steel-kitara, joka ei sitten olekaan enää niin säestäjämäinen, vaan jyrää upeasti. Joku Nashville-juttu tää varmaan on.

Äkkiseltään ei bändivideoita löytynyt, mutta tässä sitäkin paremmin tulevat laulusaundit esille. Taitaa rouva kuulostaa tässä paremmalta kuin levyllä:

Lee Ann Womack: The Way I'm Livin'
Enpä tästäkään oikeastaan tiennyt aikaisemmin. Nyt olen sitten aikalailla ihastunut. Levyssä ei ole mitään vikaa; siinä on kaikki vain hyvää.

Womackin ääni on hienosti kypsä ja raikas, mukana aavistus Partonia hieman viattomamman kuuloisesti, hyvällä ja kiltillä tavalla. Koko ajan mukana on ihmeellinen vilpittömyyden tuntu. Sen takia parit Jeesus-laulutkin ovat vain mahtavia. Neil Young -lainakin menee puhtaasti voiton puolelle. Mahtaa kantrityyliin sopivasti olla muitakin lainoja ja vaikka kaikki jonkun muun kuin laulajan kirjoittamia, mutta ei oikeastaan kiinnosta hirveästi selvitellä.

Biisit ovat hyviä ja niissä on hienoja aloituksia sanoituksissa. Bändi soittaa sielukkaasti ja loistavasti sovitettuna. Joka tasolla kaikki on positiivisessa mielessä huippuammattilaisten tekemää, mukana on tervettä ylpeyttä omasta osaamisesta ja iloa.

Ei voi kantrilevyltä enempää vaatia.

Tämä videokin on hieno: etelän kauhukitschiä ja nykytanssia.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 16

Drive-By Truckers: English Oceans
Tätäkin muistelen joskus aikaisemmin tsekkailleeni, mutta ei ole kolahtanut. Nyt sitten heti eka biisi on semmoinen, että kaiken menneen ja tulevan voi antaa anteeksi. Siinä ollaan syvällä rokin perusjutuissa, joissa junnaavuus ja pöljyys ovat hyviä ja tärkeitä juttuja. Sanoitus ei ihan pöljä taida olla.

Toimii levy muutenkin ja kahden tyypin vääntäminä lauluissa on vaihtelua. (Tuommoisen hienon kaksijakoisuuden hoitaa vielä paremmin The Good Luck Thrift Store Outfit, mutta siitä ehkä joskus erikseen.) Jossain ihmeen wikipediassa taidettiin puhua Southern Rockista, mutta ei se ihan koko totuus ole. Yksittäisten biisien dynamiikka tahtoo olla aika vähäistä, mutta biisien kesken kyllä vaihtelua riittää. Tuo tasainen jyräys häivähtää hetkittäin kauaskin etelän rokista, melkein johonkin Sonic Youthin suuntaan.

Pitänee näiden vanhempiakin levyjä jossain välissä koittaa kuunnella sillä silmällä.

Sitten vielä live-versio tuosta aloituksesta:

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 15

Taas kertauksena, että Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta parhaasta levystä. Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin. Ei ole tavoitteenakaan mikään syväluotaus, vaan ennemmin ensireaktio siitä, jotta kannattaako kuunnella toistekin.

On ollut oikeastaan aika kovaa settiä tähän asti, vaikka kaikesta en ole tykännytkään.

Mutta joo: väistämättä oli tulossa tämä hetki, täti- ja setämusiikin syvä keskinkertaisuus kaikessa komeudessaan. Sympaattisia bändejä ja ihmisiä, mutta persoonaa ja kykyjä vain välttävästi edes maakuntasarjassa pärjäämiseen. Koitetaan kestää.

The Mastersons: Good Luck Charm
Jossain sanottiin, että alternative countryä. Ihan äärettömän tavalliselta ja mieleenpainumattomalta tämä pariskunta kuulostaa.

Blackie and the Rodeo Kings: South
Ja sama jatkuu. Ehkä aavistuksen rokimmalla otteella, mutta ei auta. Sanoitukset parhaimmillaan huonojen t-paitasloganien tasoa.

Puss N Boots: No Fools, No Fun
Laskuhumala leirinuotiolla. Laahaamisen ja rytmisen falskiuden täytyy olla näillä joku tavoiteltava juttu: ei voi vahingossa jatkua näin johdonmukainen ideantynkien tuhoaminen liian hitaalla ja horjuvalla temmolla. 

(Ja tässä kohtaa googlasin.)

Ei helev... Siis Norah Jones opettelemassa kitaran soittoa kavereiden kanssa. Ja Blue Note julkaisee. Minä oikeasti jossain välissä jo suunnittelin Jonesin julistamista neroksi. Ja nyt sitten jo toinen turha pelleilylevy samalla listalla.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 14

Red Molly: The Red Album
Tätä on älyttömän kiva kuunnella. Kolme hyvää laulajaa ja lauluntekijää. Jänniä ja vaihtelevia sovituksia ja sujuvia siirtymiä raskasmielisestä bassovetoisuudesta höyhenenkevyeen kantrifolkkailuun tai johonkin.

Niin ja tietenkin hauskan poppimaisia koukkuja, jotka uppoaa aina kulloiseenkin biisiin luontevasti. Onhan tuo taas yhdenlainen saavutus, että Homeward Bound saadaan kuulostamaan ihan omalta. Tai itse asiassa tuolta saattaisi vähäisellä guuglauksella huomata muitakin lainabiisejä, mutta ketä se oikeasti kiinnostaisi (ainakin 1952 Vincent Black Lightning on jonkun sedän tekemä laulu).

The Duhks: Beyond the Blue
Ihan ensimmäiseksi tuntui, että tässä on bändi vielä hakemassa muotoaan ja lähtenyt turhan aikaisin levyn tekoon. Sen verran levottomasti tuntuvat juttuja kaivavan monesta suunnasta ja ihan kaikista biiseistä ei samaksi bändiksi välttämättä tunnistaisi. On kansanlaulumaisia hommia (kelttivaikutteilla ja jotain klezmeriä ja skandinaavistakin sävyä ehkä hetkittäin) eri puolilta maailmaa ja sitten taas kuulostaa aavistuksen eksoottiselta southern rockilta, jonka perään lähdetään kilpailemaan Suurlähettiläiden puhallinstemmojen kanssa. Laulusuorituksetkin kuulostavat välillä pikkuisen tottumattoman hämmentyneiltä studiovedoilta.

Mutta ei: netti kertoo, että bändi on ollut kasassa jo toista kymmentä vuotta reilusti. Tiedä sitten, kai tykkäävät tehdä hommat just näin. Minen vaan saa tästä mitään järjellistä kokonaisuutta hahmottumaan. Varmasti tämä on ainakin upea livebändi.

On levyllä aivan upeitakin hetkiä, ei sillä. 
(Ja sitten joku voisi kuunnella You Go East, I'll Go West ja kertoa mulle mitä ihmettä tuo sähkökitara luulee siellä tekevänsä. Äkkiseltään ankeinta, mitä tiedän.)