Tätä on älyttömän kiva kuunnella. Kolme hyvää laulajaa ja lauluntekijää. Jänniä ja vaihtelevia sovituksia ja sujuvia siirtymiä raskasmielisestä bassovetoisuudesta höyhenenkevyeen kantrifolkkailuun tai johonkin.
Niin ja tietenkin hauskan poppimaisia koukkuja, jotka uppoaa aina kulloiseenkin biisiin luontevasti. Onhan tuo taas yhdenlainen saavutus, että Homeward Bound saadaan kuulostamaan ihan omalta. Tai itse asiassa tuolta saattaisi vähäisellä guuglauksella huomata muitakin lainabiisejä, mutta ketä se oikeasti kiinnostaisi (ainakin 1952 Vincent Black Lightning on jonkun sedän tekemä laulu).
The Duhks: Beyond the Blue
Ihan ensimmäiseksi tuntui, että tässä on bändi vielä hakemassa muotoaan ja lähtenyt turhan aikaisin levyn tekoon. Sen verran levottomasti tuntuvat juttuja kaivavan monesta suunnasta ja ihan kaikista biiseistä ei samaksi bändiksi välttämättä tunnistaisi. On kansanlaulumaisia hommia (kelttivaikutteilla ja jotain klezmeriä ja skandinaavistakin sävyä ehkä hetkittäin) eri puolilta maailmaa ja sitten taas kuulostaa aavistuksen eksoottiselta southern rockilta, jonka perään lähdetään kilpailemaan Suurlähettiläiden puhallinstemmojen kanssa. Laulusuorituksetkin kuulostavat välillä pikkuisen tottumattoman hämmentyneiltä studiovedoilta.
Mutta ei: netti kertoo, että bändi on ollut kasassa jo toista kymmentä vuotta reilusti. Tiedä sitten, kai tykkäävät tehdä hommat just näin. Minen vaan saa tästä mitään järjellistä kokonaisuutta hahmottumaan. Varmasti tämä on ainakin upea livebändi.
On levyllä aivan upeitakin hetkiä, ei sillä.
(Ja sitten joku voisi kuunnella You Go East, I'll Go West ja kertoa mulle mitä ihmettä tuo sähkökitara luulee siellä tekevänsä. Äkkiseltään ankeinta, mitä tiedän.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti