Punch Brothers: The Phosphorescent Blues

Chris Thile ei ole tavallinen ihminen. Mandoliinin soittajana hän on virtuoosi, mutta teknisen taidon lisäksi myös yleispätevästi huippumusikaalinen ja saa aina mukaan tunnepuolenkin. Ja hyvä laulaja. Ja hyvä laulujentekijä. Esiintymistyylistä voi päätellä, että hän myös tietää kaiken tuon, mutta onnistuu silti olemaan miellyttävän oloinen, ainakin meidän uskovaisten silmissä.

Thilellä on myös taito kerätä ympärilleen soittajia, jotka eivät ollenkaan jää vähäisemmiksi hänen rinnallaan. Se takaa sen, että hommassa säilyy mieli. Nickel Creekin Watkinsit ovat yhtä kovia ja niin ovat Punch Brothersinkin tyypit.

Thilellä on myös kova vauhti päällä joka suunnassa. Puolentoista vuoden sisään on ilmestynyt soololevyllä Bachia, upea duolevy Edgar Meyerin kanssa klassisen ja perinnemusiikin rajoja venytellen, Nickel Creekin uusin ja nyt vielä tämä Punch Brothers.

Punch Brothersin yhteydessä on aikaisemmin aina mainittu bluegrass, mutta nyt sille ei juuri ole käyttöä. Tai yksi levyn biiseistä menisi siihen kategoriaan, vaan ei taida yksinään riittää määrittämään yhtyettä edes progressive-etuliitteellä. Ennemmin pitäisin levyn biisejä jonkinmoisena progepoppina, joka ehkä painottuu akustisiin soittimiin, mutta ei rajoitu niihin. Lyömäsoittimetkin ovat merkittävässä osassa, mutta ainakaan aikaisemmin ei sellaisten soittajaa ole bändin jäsenenä ollut. Tiedä sitten huomaisiko edes niiden puutetta keikoilla levyn kuunneltuaan.

Biisit ovat kirkkaalla ja kuulaalla tavalla kauniita ja vähän joka suuntaan rönsyileviä. Pari klassista välisoittoa ovat nokkelalla tavalla hauskoja, eivät naurettavia eivätkä turhia täytteitä. Perussävy on melko samanlainen kuin mihin soololevyjen laulubiisit ovat alkaneet suuntautua. Mutta jos siitä tykkää niin se ei haittaa.

Soitannollisesti kaikki tuntuu tukevan hyvin biisejä. Taitojen ja ideoiden puolesta varmasti olisi ollut mahdollisuuksia kaikkien briljeerata paljon enemmänkin, mutta parempi näin.

Kaikin puolin upea levy.

Ja tällä videolla osoittavat olevansa myös äärettömän taitavia pysymään paikoillaan, jos niin haluavat.

Fatoumata Diawara: Fatou

Americana-urakan aikana on välillä hyvä puhdistaa korvia, ettei ihan jumitu pää. Tämä levy on jo muutaman vuoden ikäinen, mutta ei mitenkään vanhentunut.

Koko Afrikan mantereen musiikki tahtoo jäädä vähälle huomiolle ja tietämys aiheesta tahtoo siksikin jäädä mulla aika ankeaksi. Jostain syystä tahtovat nämä Malin suunnan jutut tulla useimmiten vastaan. Tutuin sieltä on Tinariwen ja sijoittuu kai siellä eri kansanryhmän suuntaan, mutta joitain samanhenkisiä melodioita, soundeja ja rytmisiä ratkaisuja kuuluu tälläkin levyllä.

Diawara on ilmeisesti asunut Ranskassa aika pitkään ja se kai kuuluu siinä, että musiikki on helposti lähestyttävän kuuloista. Ranskasta löytyy osaamista tällaisiin eri musiikkikulttuurien yhdistämisiin kaikkia osapuolia kunnioittavalla tavalla. 

Kokonaisuus on todella kirkkaan selkeä, lämmin ja älykäs. Alkuun tahtoo rytmiikka hämmentää, mutta silloin kannattaa soveltaa jotain Frank Zappan lausahdusta: kuunnella bassoa ja heiluttaa takapuolta sen mukaan.

Sleater-Kinney: No Cities to Love

Aina olen halunnut tykätä Sleater-Kinneystä, koska kaikki sattumalta kuulemani yksittäiset biisit ovat olleet hienoja ja älykkäitä, ja lehtijutuissa se mainitaan aina fiksuissa yhteyksissä. Jotenkin en vain ole saanut aikaiseksi levyjen kuuntelua tai sitten niitä ei ole ollut oikealla hetkellä saatavilla. Nyt sitten testissä oleva Tidal älysi muistuttaa, että tämä levy on vasta ilmestynyt.

Tavallaan tämä on comeback-levy, vaikka eivät mistään hajoamisesta ole kai päättäneetkään. Vähän surullisia ysäribändien comebackit ovat olleet kulta-aikoihin verrattuna, mutta tässä tapauksessa en pysty siis aikaisempaan kunnolla vertailemaan, koska vain yksittäisiä biisejä on tullut silloin joskus kuunneltua.

Kyllä 90-luku levyllä kuuluu. Sen ajan indie-alternative-punk-jne juttu tässä on pohjalla. Mukavia enemmän tai vähemmän vahvoja häivähdyksiä Pixiesin, Sonic Youthin ja ehkä Shellacin tai jonkun math rock ja punk-jutun suuntaan ehtii levyn aikana olla. Hommassa on kuitenkin mahtava ajatuksen ja musiikin kirkkaus, jonka takia ei tarvitse millään nostalgialla asioita perustella. Ja tietenkin bändin oma sävy jyrää nuo hetket, jolloin joku muukin voisi tulla mieleen.

Sitä omaa sävyä määrittävät eniten dramaattisen intensiivinen laulutyyli ja välillä jopa popahtavat melodiat, mukavasti rujo ja tarkka soittotyyli kokobändillä ja ehkä vielä melodiakitaroiden ajoittaisesti kipeät soundit. Niistä kaikista minä tykkään. Ja tämä on oikeasti hyvä rokkilevy.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 29

Taas vaihteeksi se kertaus homman ideasta:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio.

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Nyt näköjään pääsen jo sijaan 66 (Felice Brothers siis). Tarkoittaa, että kaksi kolmannesta on jo kuunneltuna!

Seth Walker: Sky Still Blue

Setäbluesia. Siistiä, tyylikästä, svengaavaa, letkeää, kohtuullisen hyviä biisejä, hienoa kitaransoittoa ja vielä hyvin laulettu.

Ehkä minustakin joskus tulee niin vanha, että tykkään tämmöisestä. Vielä ei tunnu missään. Edes hienoista särmää saisi olla. Tai jotain muuta, johon tarttuisi.

Felice Brothers: Favorite Waitress

Tämä on aika perusjenkkifolkkia, mutta oikeasti ilahduttava kokonaisuus.

Bändi osaa soittaa kiltin kuuloisesti, mutta myös iskeä vähän lujempaa. Soitto ei ole liian siloiteltua ja hiottua. Luontevan kuuloista ja haitari ja viulu tekevät oman sävynsä hommaan.

Sen homman hoitaa sitten kotiin laulaja. Hauskasti tulevat mieleen nuori Dylan ja Shane MacGowan sekä äänestä että laulutyylistä. Asennetta juuri oikealla tavalla.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 28

Robert Ellis: The Lights From the Chemical Plant
Progekantria? Aika kiero ja kummallinen ajatus, mutta en minä osaa tätä oikein muuksikaan tulkita. Tai onhan se periaatteessa hienoa, että rikotaan tai moniulotteistetaan luutuneita kaavoja, ei sillä. Minun makuuni niitä kaavoja voisi rikkoa muuten kuin progemaisen älylliseen ja tarpeettoman monimutkaiseen suuntaan; semmoinen saa aikaan vieraantuneen olon, jollaista en osaa kaivata.

Sanoituksetkin ovat jotenkin kylmäkiskoisia ja tylyjä. Ellisin äänessä on kantrityyliin jotain rehellistä ja vilpitöntä, ja juuri siksi olisi kiva kuulla semmoisia lauluja, joista osaisin tykätä.

Ei siis minun makuun, mutta ehdottomasti pointtinsa tällä levyllä on eikä missään tapauksessa huono. Kannattaa malliksi kuunnella ainakin Houstonin loppu, jos ei koko biisiä jaksaisi; se ei mielestäni jätä ainakaan näitä progeviittauksia ihan tyhjiksi.

Suzy Bogguss: Lucky
Suzy Bogguss on kantrilaulaja, mutta ei niinkään laulujen tekijä. Sellainen on kantripiireissä ihan tavallista ja varsinkin Nashvillen koneisto tykkää sellaisesta selvästä tehtävien jakamisesta. Boggussilla on ollut isoja hittejä muiden tekemistä biiseistä, mutta niistä on sen verran aikaa, että hän on vapautunut isojen levy-yhtiöiden puristuksesta. Tämä levy onkin sitten Kickstarterin kautta fanien rahoittama. Minä siis tykkään kickstarterista ja monta levyä on tullut sitä kautta hankittua; tässä ei siis ole tarkoitus piruilla, että se olisi jotenkin epäonnistuneiden artistien viimeinen oljenkorsi tai sellaista.

Levyn biisit ovat uusia versioita Merle Haggardin biiseistä. Se tarkoittaa, että biisit ovat vähintäänkin hyviä, osa jopa loistavia. Mutta se tarkoittaa myös, että väkisinkin tulee vertailtua alkuperäisiin. Siinä kohtaa Bogguss häviää pahemman kerran.

Bändi kuulostaa hyvältä, svengaa ja meininki on sympaattista. Bogguss laulaa hyvin. 

Mutta siihen se tahtookin sitten jäädä. Laulutyyli on niin puhtoinen ja siloinen, että ei se tartu ainakaan minussa mihinkään. The Bottle Let Me Down ja Going Where the Lonely Go jäävät varsinkin epäuskottaviksi, ei niissä ole sellaista eletyn oloista mitään. Kuuluu kyllä, että Bogguss näistä biiseistä tykkää, mutta ei se oikein riitä.

Frazey Ford: Indian Ocean

Tämä levy ei ole mukana blogia toistaiseksi hallinneella AMAn top 100 -listalla, varmaankin siksi, että ilmestyi vasta ihan loppuvuodesta. Tai mistä minä tiedän olisiko muutenkaan, mutta helposti kuvittelisin, että seuraavalla listalla voi jo ollakin.

Frazey Fordin uusi levy on minulle oikeasti iso juttu. Edellinen ilmestyi 2010 ja siitä lähtien seuraavaa olen odotellut. 

Ford on ehdottomasti suosikkilaulajiani. Oli jo The Be Good Tanyasin alkuaikoina (bändi on kai vielä pystyssä, vaikka edellisestä levystä on jo kohta kahdeksan vuotta), mutta soolona on löytänyt soulahtavan folkin tai folkahtavan soulin omaksi tyylikseen. Ääni on semmoinen, että minulle kelpaisi vaikka millä tyylillä, kunhan laulaa.

Levyllä mukana olevan bändi on ihan järkyttävän kova. Alkuun meni useampi kuuntelukerta pelkästään nautinnosta kiemurrellessa. Basisti soittaa todella yksinkertaisesti, mutta ihanan lämpimästi. Jo senkin varaan on kiva jäädä kellumaan. Rumpali kuulostaa myös nautiskelevan; joissain biiseissä tekee mieli kehua jokaista haikan iskua harkitun ja eletyn kuuloiseksi ja rennosti tarkaksi. Sitten, kun yrittää miettiä minkälaisia ylisanoja rytmiryhmästä voisi keksiä, niin huomaa, että ei rumpalia ja basistia voi oikeastaan erottaa erilliseksi osaksi: yksilösuoritukset ovat mahtavia, mutta se oikea taika on siinä kuinka hyvin bändin puuha toimii yhteen; kaikki ovat rytmiryhmää.

Biisit ovat hyviä. Se tahtoo alkuun jäädä melkein huomaamatta, kun laulajan ja bändin soundit ovat niin hienosti kohdallaan. 

Ford ilmeisesti tekee biisit itse kitaran kanssa. Se kuuluu lopputuloksessakin ja pitkän miettimisenkään jälkeen en ole varma, että onko se hyvä asia. Fordin kitara kuuluu, vaikka enimmäkseen vähemmän kuin edellisellä levyllä. Siitä tulee se folk-henki levylle aika vahvasti ja voi olla, että juuri sitä on haettukin. 

Toisaalta hetkittäin tulee sellainen olo, että juuri se akustinen kitara on myös rasite: bändin väki, varsinkin sähkökitaran soittaja, käyttäytyvät turhan kohteliaasti Fordin komppausta kohtaan. Pidättelystä syntyvä voima on bändin vahvimpia puolia, mutta varsinkin sähkökitaristi joutuu pidättelemään ehkä liikaakin. Tässä mielessä suosikeiksi nousevat Done ja Natural Law, joissa bändi kuljettaa hommaa vahvemmin eteenpäin. Akustisen komppauksen pois jättäminen olisi voinut vapauttaa bändin olemaan oma itsensä ja sovituksiinkin olisi voinut tulla aavistuksen iskevämpiä ja soulmaisempia rytmisiä juttuja.

Itse asiassa olisin halunnut kuulla kosketin- ja kitarasooloja enemmän. Nyt ne jäävät pieniksi väläytyksiksi, joista jää olo, että näillä tyypeillä olisi oikeasti sanottavaakin.

Mutta nämä valitukset ovat pientä: oikeasti levy toimii juuri tällaisenäkin niin upeasti, että vähän väkisin noita ininöitä joutuu kaivamaan. Just nyt tämä kuitenkin tuntuu viime vuonna ilmestyneistä levyistä parhaalta.

 

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 27

Taas vaihteeksi tämä Americana-kertaus. Ajatuksena siis ois tulla enempi noita muitakin juttuja joskus sitten ja siksi tätä esittelyä viitsi koko blogin esittelyksi laittaa.

Siis:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Tämmöisten lukemista voi helpottaa, jos tietää mitä muuta tämmöisen kirjoittelija on kuunnellut. Semmoista voi lukea last.fm:stä. Selittää ehkä tämän seuraavan levyn arvioinnin.

Ruthie Foster: Promise of a Brand New Day
Tämä ei tunnu oikein kovasti missään. Ei huono levy, mutta ei ole minun juttu. Enimmäkseen aika siloista bluesia gospel-vaikutteisilla laulujutuilla. Välillä vähän folkahtavampaa ja jopa pikkuisen synkkää, mutta ei tarpeeksi. Rakkauslauluja ja yhteiskunnallisesti valveutunutta, mutta ei mene kumpikaan kunnolla minun pinnan alle. Siinäpä se näiden minun silmälasien läpi kuunneltuna.