Tämä levy ei ole mukana blogia toistaiseksi hallinneella AMAn top 100 -listalla, varmaankin siksi, että ilmestyi vasta ihan loppuvuodesta. Tai mistä minä tiedän olisiko muutenkaan, mutta helposti kuvittelisin, että seuraavalla listalla voi jo ollakin.
Ford on ehdottomasti suosikkilaulajiani. Oli jo The Be Good Tanyasin alkuaikoina (bändi on kai vielä pystyssä, vaikka edellisestä levystä on jo kohta kahdeksan vuotta), mutta soolona on löytänyt soulahtavan folkin tai folkahtavan soulin omaksi tyylikseen. Ääni on semmoinen, että minulle kelpaisi vaikka millä tyylillä, kunhan laulaa.
Levyllä mukana olevan bändi on ihan järkyttävän kova. Alkuun meni useampi kuuntelukerta pelkästään nautinnosta kiemurrellessa. Basisti soittaa todella yksinkertaisesti, mutta ihanan lämpimästi. Jo senkin varaan on kiva jäädä kellumaan. Rumpali kuulostaa myös nautiskelevan; joissain biiseissä tekee mieli kehua jokaista haikan iskua harkitun ja eletyn kuuloiseksi ja rennosti tarkaksi. Sitten, kun yrittää miettiä minkälaisia ylisanoja rytmiryhmästä voisi keksiä, niin huomaa, että ei rumpalia ja basistia voi oikeastaan erottaa erilliseksi osaksi: yksilösuoritukset ovat mahtavia, mutta se oikea taika on siinä kuinka hyvin bändin puuha toimii yhteen; kaikki ovat rytmiryhmää.
Biisit ovat hyviä. Se tahtoo alkuun jäädä melkein huomaamatta, kun laulajan ja bändin soundit ovat niin hienosti kohdallaan.
Ford ilmeisesti tekee biisit itse kitaran kanssa. Se kuuluu lopputuloksessakin ja pitkän miettimisenkään jälkeen en ole varma, että onko se hyvä asia. Fordin kitara kuuluu, vaikka enimmäkseen vähemmän kuin edellisellä levyllä. Siitä tulee se folk-henki levylle aika vahvasti ja voi olla, että juuri sitä on haettukin.
Toisaalta hetkittäin tulee sellainen olo, että juuri se akustinen kitara on myös rasite: bändin väki, varsinkin sähkökitaran soittaja, käyttäytyvät turhan kohteliaasti Fordin komppausta kohtaan. Pidättelystä syntyvä voima on bändin vahvimpia puolia, mutta varsinkin sähkökitaristi joutuu pidättelemään ehkä liikaakin. Tässä mielessä suosikeiksi nousevat Done ja Natural Law, joissa bändi kuljettaa hommaa vahvemmin eteenpäin. Akustisen komppauksen pois jättäminen olisi voinut vapauttaa bändin olemaan oma itsensä ja sovituksiinkin olisi voinut tulla aavistuksen iskevämpiä ja soulmaisempia rytmisiä juttuja.
Itse asiassa olisin halunnut kuulla kosketin- ja kitarasooloja enemmän. Nyt ne jäävät pieniksi väläytyksiksi, joista jää olo, että näillä tyypeillä olisi oikeasti sanottavaakin.
Mutta nämä valitukset ovat pientä: oikeasti levy toimii juuri tällaisenäkin niin upeasti, että vähän väkisin noita ininöitä joutuu kaivamaan. Just nyt tämä kuitenkin tuntuu viime vuonna ilmestyneistä levyistä parhaalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti