Thilellä on myös taito kerätä ympärilleen soittajia, jotka eivät ollenkaan jää vähäisemmiksi hänen rinnallaan. Se takaa sen, että hommassa säilyy mieli. Nickel Creekin Watkinsit ovat yhtä kovia ja niin ovat Punch Brothersinkin tyypit.
Thilellä on myös kova vauhti päällä joka suunnassa. Puolentoista vuoden sisään on ilmestynyt soololevyllä Bachia, upea duolevy Edgar Meyerin kanssa klassisen ja perinnemusiikin rajoja venytellen, Nickel Creekin uusin ja nyt vielä tämä Punch Brothers.
Punch Brothersin yhteydessä on aikaisemmin aina mainittu bluegrass, mutta nyt sille ei juuri ole käyttöä. Tai yksi levyn biiseistä menisi siihen kategoriaan, vaan ei taida yksinään riittää määrittämään yhtyettä edes progressive-etuliitteellä. Ennemmin pitäisin levyn biisejä jonkinmoisena progepoppina, joka ehkä painottuu akustisiin soittimiin, mutta ei rajoitu niihin. Lyömäsoittimetkin ovat merkittävässä osassa, mutta ainakaan aikaisemmin ei sellaisten soittajaa ole bändin jäsenenä ollut. Tiedä sitten huomaisiko edes niiden puutetta keikoilla levyn kuunneltuaan.
Biisit ovat kirkkaalla ja kuulaalla tavalla kauniita ja vähän joka suuntaan rönsyileviä. Pari klassista välisoittoa ovat nokkelalla tavalla hauskoja, eivät naurettavia eivätkä turhia täytteitä. Perussävy on melko samanlainen kuin mihin soololevyjen laulubiisit ovat alkaneet suuntautua. Mutta jos siitä tykkää niin se ei haittaa.
Soitannollisesti kaikki tuntuu tukevan hyvin biisejä. Taitojen ja ideoiden puolesta varmasti olisi ollut mahdollisuuksia kaikkien briljeerata paljon enemmänkin, mutta parempi näin.
Kaikin puolin upea levy.
Ja tällä videolla osoittavat olevansa myös äärettömän taitavia pysymään paikoillaan, jos niin haluavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti