Gospelia. Eikä edes mitenkään vitsinä. Se on oikeasti hienoa, kun jonkun laulusta kuuluu, että jotakin suurta on elämään löytynyt. Kuuntelusta voi nauttia, vaikka ei heti itse uskoon tulisikaan.
Musiikillisesti pyöritään melkolailla soulin ja bluesin seutuvilla enemmän tai vähemmän funkisti. Heti eka biisi on ihan järkyttävän upeasti isoksi sovitettu. Klassisia soundeja ja tunnelmia, joita on tulut vastaan vaikkapa Herbalizerilla. Ja biitti on tarvittaessa tosi hevi.
Farrisin ääni toimii hyvinkin klassisiin soul-juttuihin. Slovarit eivät varsinaisesti kolise, mutta ehkä olisi liian raskas paketti koko levyllinen tuota jykevämpää puolta.
Tommy Malone: Poor Boy
Tätä tekee mieli kutsua retroiluksi. Se on kuitenkin vähän hassua, kun just edellisen Farrisin kanssa sellaista ei mieti, vaikka periaate kai on sama. Minusta on tavallaan inhottavaa haikailla menneisiin liian tosissaan.
Malonella homma kuitenkin toimii. Soundit ovat kovin 70-lukulaiset. Musiikillisesti pyöritään aika laajasti rokin, bluesin ja kantrinkin seutuvilla, ehkä hieman enemmän koskettimien (hammond, rhodes jne) leedatessa. Bassojutut on aika hauskoja ja soundit kipeitä. Rumpusoundit eivät ihan autenttisen kököt ole, joka on ihan hyvä ratkaisu.
Kokoinaisuutena enemmän bändimäinen juttu kuin solisti + säestäjät -ratkaisu. Ja jotain merkillisesti raikasta ja nuorekasta tässä on. Malonen kuvia katsoessa ei tuommoiset adjektiivit tule mieleen.
Näissä livevideoissa on sitten soundillisesti aika erilainen tunnelma. Korostuu ehkä tarinankertojapuoli Malonesta enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti