Kotimaan katsaus 1

Americana-rypistys kävi voimille aika lujasti, jäi vähäisetkin liikuntaharrastukset ja omat soittelut vähiin. Nyt on pitänyt niitä välillä palauttaa tavallisempaan tilaan, mutta ei tämä blogikaan vielä ole kuolemassa.

Tähän väliin voisi koittaa kaivaa vähän erilaista svengiä tarkastelemalla, jotta mitä on tullut kuunneltua viime aikoina. Siihen nyt kaivan tietoa last.fm:stä. Ei sinne ihan kaikki kirjaudu, mutta tässä sitten näitä, joita ei ole tullut vielä oikeasti mainittua viimeisen puolen vuoden ajalta. Kotimaiset ensin. Ulkomaisia on sitten näköjään enemmän tulossa seuraavaksi.

Rommakko
Ok, tää näyttää oikeasti nololta: oma bändi ykkösenä. Suurin osa näistä on tullut ihan sillä, että olen treenaillut uusien demojen kanssa. Ei tästä kehtaa sen enempää, mutta saa koittaa kuunnella levyä spotifystä tai vaikka deezeristä. Ei me niistä kuunteluista rahaa saada mainittavaksi asti, mutta tuntuu kivalta tilastoja katsella.

Pekko Käppi & K:H:H:L
Tämä on vähän työn alla vielä. Uusi levy on hyvä, mutta vielä ajatukset pitäisi saada selkenemään siitä, että onko se parempi kuin edellinen ja/tai miksi ei ole.

Melrose
En ole aikaisemmin kuunnellut Melrosea juuri ollenkaan, mutta uusi levy toimii jollain tasolla. Pitäisi vielä hetki testailla, että onko siinä jotain kestävää.

Jaakko Laitinen & Väärä Raha
Suomen paras bändi. Soitot ovat tainneet kertyä aika tasaisesti kaikilta levyiltä. Turvallinen valinta työmatkoille aina. Hassun monesti kuuntelen vain bassojuttuja.

Esa-Pekka Salonen; The Philharmonia Orchestra; London Voices
Tämä liittyy György Ligeti -innostukseen. Ei oikeastaan hirveän kotimaista, mutta tulkoon nyt mainittua. Le Grand Macabre on upea.

Faarao & Kakspäinen narttu
Tämäkin on työn alla. Jotain mahtavaa tässä uudessa levyssä on, mutta ihan yksiselitteisen helposti kehuttavaa se ei ole.

Sutina
On pitänyt miettiä, että voiko tätä kehua. Siinä on ihania ihmisiä ja entisiä bändikavereita. Nämä liian lähellä olevat hommat on vaikeita kirjoitettavaksi. Kuunnelkaa ite.

Outolintu
Tämä on pakko mainita Sutinan perään samoilla varauksilla. Tykkään kovasti, mutta on sen verran lähellä, että hankala on sanoa mitään, mikä ei tulisi pian kylillä vastaan.

K-X-P
Työn alla tämäkin. Jotenkin tosi sympaattinen meininki. Ansaitsee oman juttunsa, mutta vielä pitäisi ajatukset kirkastaa, jotta mitä uudesta levystä voi sanoa.

Mikko Hassinen
Taisi olla Hesarin arvostelusta bongattu tämä uusi levy. Ei sytyttänyt kertakuuntelua pitemmälle.

Janne Westerlund
Vanha idoli, jonka jutuista olisi kiva olla innoissaan. Ei oikein uusimmat jutut kolisseet niin että jaksaisi kummemmin mainita.

Asa
Foetidaa taisin kuunnella taas sen verran, että näkyy listoilla. On se edelleen törkeän kova levy sekin.

The Slag Brick Project
Tästäkään ei ihan kaikki soittokerrat näytä kirjautuneen. Sisko toi seiskatuumaisen tuliaisiksi ja onhan siinä upea svengi. Mutta menee myös tuohon sarjaan, josta ei oikein pysty vapautuneesti kirjoittamaan, kun on tuommoisia perheyhteyksien tapaisia tässä. Enkä oikein kyllä tykkääkään kahden biisin perusteella mitään suurta sanoa, ei sillä.

Douglas Holmquist: Smash Hit OST

Ok: nyt mennään monella tavalla vieraalle alueelle.

Ensinnäkin tässä on kyse pelin soundtrackistä. Niin ja vieläpä mobiilipelin. En oikeasti pelaa hirveästi ja vielä vähemmän olen seurannut pelimusiikkeja.

Sitten tämä on vielä elektronista musiikkia, ennen olisi puhuttu syntikkamusiikista tms. Minä oon semmoisista aikalailla pihalla. En uskalla mitään tarkempia genrejä mennä mainitsemaan tässäkään, koska ne menisivät varmasti persiilleen.

En ollenkaan muista miten päädyin peliä kokeilemaan, mutta ei se sinänsä mikään ihme ole, sillä se on ilmeisesti todella hyvin menestynyt. Ja syystä.

Alkuun pelasin kokeilumielessä hiljaa illalla ilman ääniä. Peli on hyvän näköinen ja toimii sellaisenakin. Vaativuus lisääntyy hiljalleen ja haastetta riittää pitkäksi aikaa.

Vaan sitten satuin koittamaan pelaamista äänen kanssa luurit päässä. Alkuun oli vaikea hengittää, kun vaikutus oli niin huikea. Visuualinen puoli ja musiikki toimivat saumattomasti yhteen: tukevat rytmiikallaan toisiaan ja pelin tunnelmaa. 

Ideahan on tosi yksinkertainen: liikutaan ja tulee esteitä, jotka saa tuhottua kuulilla, joita matkan varrelta kerätään rikkomalla kristalleja. Tavoite on siis vain liikkeen jatkuminen. Pelin maailma on surrealistinen, mutta äkkiä sen logiikka alkaa tuntua hyvinkin luontevalta. Hiljalleen tulee aivan uusia juttuja, mutta myös älyttömän oivaltavia muunnelmia aikaisemmista maisemista ja esteistä. (Pelifirman sivulta löytyy myös videoita.)

Ja sama toimii musiikissakin. Tunnelma on vaihteleva, mutta koko ajan täydellisen johdonmukainen ja tunnelmaltaan vahva. Sävelteemoja on rajallinen määrä, mutta niistäkin on oivaltavia muunnelmia; tempo vaihtelee ja rytmiikka pelin eri osien ja vaiheiden mukaan. Välillä pelin tempo on todella kiihkeä ja välillä tulee keveämpiä hengähdystaukoja, ja koko ajan se on helvetin siistin tuntoista musiikin takia.

On siis pitänyt pelata peliä moneen kertaan alusta lähtien ihan vain musiikin vuoksi. Tai kyllä se visuualinenkin puoli jaksaa edelleen viehättää, mutta pelillisesti alkupäässä ei enää hirveästi haastetta ole.

En tiedä asiasta mitään, mutta kuvittelisin, että mobiilipeli asettaa musiikille aikalailla rajoituksia vähintäänkin siinä, että musiikin pitäisi kestää julmaa pakkaamista, jotta tiedostokoot eivät mene hirveiksi. Sekin puoli toimii, joskin tuntuu, että bassot toimivat maukkaammin, kun biisejä kuuntelee muuta kautta kuin itse pelissä.

Tänään sitten piti kokeilla musiikkia ihan irrallaan spotifysta ja toimii se sellaisenaankin upeasti. Myös tai sitten varsinkin pyöräilymusiikkina. (Musiikit tuntuvat löytyvän vaikka mistä: soundcloudista, itunesista, bandcampistä ja silleen, joten ei spotikka mitenkään ylivertainen ole tässä asiassa.)

Kyllä minä tätä Holmquistia pidän nerona.

Shava: Langaton yhteys

On sattunut kohdalle muutama bändi, jotka eivät ensin ole levyltä erityisemmin innostaneet, mutta sitten keikka on räjäyttänyt potin ja sen jälkeen levytkin ovat kuulostaneet aivan erilaisilta, mahtavilta. Tuommoisen aloituksen jälkeen otsikon perusteella on aika selvää, että Shava on yksi niistä, mutta on niitä muitakin. 

Radiopuhelimien alkupään levyt olivat väkinäisen oloisia rutistuksia, kunnes keikalla bändin raivokas voima tuli kerralla selväksi. Circlen eka seitsentuumainen ei tuntunut oikein miltään, kunnes keikalla huomasin kuunnelleeni levyä ihan liian hiljaa ja koittaneeni erottaa ihan vääriä asioita. Jaakko Laitista & Väärä rahaa koitin kuunnella moneen kertaan ja päädyin johonkin "ihan kiva yritys" -luokitukseen, mutta ekalla keikalla, jonne lähdin lähinnä säälistä, tajunta avautui ja sen jälkeen levyt ovatkin tuntuneet parhaalta musiikilta, mitä Suomessa on ikinä tehty.

Shavan Betoninen kotimaani -levyä kuuntelin aika paljon ja sekin lämmitti lähinnä kuriositeettina. Ei sen vaikutelman perusteella osannut odottaa sitä tajutonta tanssiräjähdystä, jonka bändi saa aikaan keikalla. Levynkin osasi sen jälkeen kääntää soimaan kovalle ja antaa vaan fysiikan toimia. Levyn kannessa oli Sibelius-akatemian merkki, joten turhan älyllisesti sitä kai koitin aluksi lähestyä. Mutta ei se silti täydellisesti Shavaa välittänyt; uutta levyä rinnalla kuunnellessa huomaa, että jonkinlainen varovaisuus ja omien soundien/mieltymysten hakeminen on vielä menossa, aavistuksen kuivalta kuulostaa. (Vaimo kyllä sanoo tykkäväänsä vanhasta enemmän, uusi on muka liian Intia-kitschiä.)

Langattoman yhteyden soundit ovat tosi makean kuuloiset: rummuissa on syvyyttä, kielisoittimet soivat luontevasti ja ennen kaikkea basisti on päästetty irti. Yleensä olen hitusen melodisemman ja pehmeämmän bassotyylin ystävä, mutta tässä parhaiten kokonaisuuteen istuvat tiukan perkussiiviset ja säröiset jutut, vaikka muutakin kuuluu ja jotenkin aina älyttömän onnistuneesti.

Biisit ovat vähintäänkin yhtä hyviä kuin ekalla levyllä. Ensimmäisellä kerralla jo meinasin kirota, jotta miksi pitää noita ulkomaankielisiä lauluja ottaa mukaan, mutta äkkiä ne veivät mukanaan levyn kovimpina tanssittajina; jotenkin meno on niissä rajuimmillaan ja voi kuvitella kuinka ne ajavat keikoilla yleisön järjettömille rajoille. Suosikkibiisiä on vaikea nimetä; se vaihtelee ihan sen mukaan, mikä on menossa. Ainoa, joka herättää hetkittäin epäilyksiä, on Tuhoa generaattori. Musiikillisesti biisi kaipaisi jotain suurta sanoituksissakin, mutta pinnallinen pelimaailmaviittailu tuntuu hassulta ja kököltä. Mutta poppiahan tämä on ja hönttejäkin juttuja kuuluu tehdä. Ja sellainen onkin ehkä paikallaan upean suureksi ja mahtipontiseksi kasvavan Metsämiehen bhangran jälkeen.

Kiurelin lauluääni on äkkiseltään ohuen ja yksiulotteisen kuuloinen. Siihenkin auttaa suurempi äänenvoimakkuus. Ainakin omaan korvaan keskeinen osa bhangramaisuutta on juuri tuo äänenkäyttö, joka perustuu aika paljon siihen, että pusketaan suurelta osin melkolailla täysillä. Ei sillä tavalla poppilaulajalta kuulosta, mutta tähän se istuu. Sitä paitsi Kiureli on niin törkeän kova puskemaan yleisön liikkeelle keikoilla, että häntä en vaihtaisi mihinkään. Toista vastaavaa bile-eläintä ei ole tullut vastaan.

Niin ja katsoin minäkin Euroviisukarsintoja ja äänestin Shavaa. Vaan ei se oikein toiminut. Kotona koitin kääntää telkkarin täysille, mutta ei se hetkeäkään kuulostanut yhtä hyvältä kuin levyltä huudatettuna. Jokin siinä television audion kompressoinnissa söi hommasta parhaan iskun. Ostarilla on oikeasti hyvä biisi, mutta ei sitä saatu taottua kansan päähän television kautta. Keikalla ei kenellekään jäisi epäselvyyttä. (Ei sillä: PKN:n on ihan mahtava niihin kisoihin.)

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 45

Tarkistuskierros

Melkein unohtui kertoa, että nyt tarkistelin tuon listan ja bloggaukset. Spotifysta puuttuvat edelleen seuraavat levyt:

• Lucinda Williams – Down Where The Spirit Meets The Bone
• Will Hoge – Never Give In
• Billy Joe Shaver – Long In The Tooth
• Whiskey Myers – Early Morning Shakes
• Charlie Robison – High Life
• Marty Stuart – Saturday Night/Sunday Morning
• Chris Smither – Still On The Levee
• Steve Martin And The Steep Canyon Rangers – LIVE featuring Edie Brickell

Noista Lucinda Williamsin olen ostanut CD:nä ja humalassa siitä jotain blogannutkin. Sitten on kaksi, joilta löytyy pari biisiä, mutta ei niiden perusteella uskalla paljon sanoa:

• Various – A Tribute To Jackson Browne – Looking Into You
• Various – Inside Llewyn Davis – Inside Llewyn Davis

Inside Llewyn Davis -elokuvan olen katsonut. Se on hyvä ja suosittelen katsomaan, mutta ei siinä valtavasti räjäyttävää kuunneltavaa ollut ja nekin vähät toimivat hyvin kuvan kanssa. Tuolla levyllä pitäisi kai olla perusteellisemmin jotain kiinnostavaa. En taida silti ostaa sitä.

Mutta: löytyi vielä Spotifysta yksi levy, joka sinne ilmaantui soittolistan tekemisen jälkeen tai sitten vaan oli jäänyt välistä. Tässä siis alla se ja ehkä ensi kerraksi sitten koottuna ne suurimmat suosikit tai ehdokkaat toiselle kierrokselle, pitää miettiä.

Brandy Clark: 12 Stories

Meinasi käydä huonosti tämän kanssa: olin juuri kuunnellut listan ykköstä, Rosanne Cashiä, joka siis on kertakaikkisen upea kokonaisuus ja sillä kertaa meditoin sovitusten upeutta ja kekseliäisyyttä sekä Cashin ihanaa ääntä. Siltä pohjalta rupesin jo mielessä luettelemaan Clarkin levyn ongelmiksi ankean vähäeleiset sovitukset ja samoin vähäeleiset laulusuoritukset keskinkertaisista aiheista. Siihen se melkein jäikin, mutta muutaman biisin jälkeen alkoikin tuntumaan jossain ja vaikka missä.

Ne sovitukset eivät ole mitään säkenöiviä ja soittajatkaan eivät varsinaisesti säväytä. Tai siis kaikki on tietenkin tehty ja soitettu todella hyvin, mutta vaatimustaso on noussut aika kovasti tätä listaa kahlatessa. Mutta ehkä tuo pidätelty toteutus onkin ihan tarkoituksellinen, ettei vahingossakaan haudattaisi hyviä biisejä.

Clark kirjoittaa mahtavia tekstejä. Arkisista asioista ja tavallisista ihmisistä todella helpon ja luontevan kuuloisesti, mutta aina jotenkin oivaltavasti ja lempeästi. Tekstejä on helppo kuunnella; jotakuinkin kerralla tajuaa mistä kerrotaan ja miten. 

Lauluakin on helppo kuunella: Clark saa onnistuu laulamaan lämpimän lempeästi ihmisten hankalista ja tyhmistä ratkaisuista; monessakin kohtaa olisi tilaa ja aihetta tuomitsemiselle, mutta Clark ei sellaista tee (tai Stripesissa kertoja kyllä tappaisi yhden miehen, mutta jättää sen tekemättä, koska vankilassa on niin ankeat vaatteet). Laulajana hän on myös parhaaseen kantrityyliin hyvä kertoja; koukuttaa jollain pienellä asialla nopeasti, pakottaa kuuntelemaan ja jättää välillä myös yllättäviä käänteitä myöhemmäksi. 

Piti varmistaa, ettei sentään ole Guy Clarkin lapsi, koska monessa kohtaa tuli mieleen kuvailla samalla tavalla ja yhtä ylistävästi. Ei ole.

Kertaalleen piti kuunnella, mutta viitisen kertaa ehti jo soida ennen kuin kerkesin kirjoittamaan.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 44

Kaksi viimeistä levyä tällä kertaa! Sen kunniaksi vielä kertaus:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Mary Gauthier: Trouble & Love
Gauthierin lauluääni resonoi jotenkin sillä tavalla, että mieleen tulevat Neil Young ja Patti Smith + vähän ehkä Bob Dylan. Ääni on jännästi tukkoinen, paksu ja hidas. Sellaisia ovat folk-rockahtavaan tyyliin biisitkin. 

Yleisvaikutelma on vahvasti syvällinen ja sanoitukset ovat varmasti sellaisia. Minä vaan en selvästikään ole tarpeeksi syvällinen; pitäisi olla helpompia koukkuja sanoituksissa, vähän edes välillä vauhtia ja jotain musiikillisia nyrjähdyksiä edes välillä. Jää vain olo, että säkeistössä sanotaan jotain tärkeää ja sitten kertosäkeessä toistetaan jotain sanaa tai lauseenpätkää, joka saa asiayhteydessä valtavan järisyttävän merkityksen. Mutta kun ei jaksa hitauden keskellä semmoiseen keskittyä. Tai no Walking Each Other Homen kertosäkeen toistelut hetken viehättivät, mutta kaikki muu meni ohi.

Ei taaskaan mitään varsinaista vikaa, mutta ei oikein minun juttuni tämäkään.


Hannah Aldridge: Razor Wire
Aldridge on vähän pirteämpi. Kantrirokiksi kutsuisin tämmöistä ja hetkittäin sen kantrinkin voi jättää syrjään; hetkittäin meno on semmoista, että 80-luvulla olisi mennyt hevistä.

Pohjimmiltaan biisit ovat kohtuullisia kantrijuttuja, mutta eivät mitenkään upeasti säkenöi. Hyvä meininki.

Aldridgen ääni on miellyttävä ja rokahtavammillakin hetkillä ihan uskottavasti toimiva. Mutta ei siinäkään erityistä säkenöintiä ole.

Välillä on tosi hyviä kitarajuttuja, jotka jo vähän säkenöivät. On hyvinkin perinnetietoista ja tyylikästä soittoa, mutta hetkittäin käväistään särön kanssa melkein vaihtoehtorokin suunnalla, enemmän maalaillen kuin kikkaillen soittotaidolla. Tykkäsin siis ja kovin herkästi en kitaroista innostu, varsinkaan särön kanssa.

Mutta kokonaisuus on siis perushyvä ja -mukava ilman mitään erityisesti mieleen jäävää.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 43

Alkavat levyt käydä vähiin tällä listalla: sijat 97 ja 98 tässä.

Band of Heathens: Sunday Morning Record
Bändin nimen perusteella voisi jotain räväkkää odottaa, mutta taitavat pakanatkin olla enimmäkseen ihan tavallisia ihmisiä. 

Jostain syystä tulee California mieleen, vaikka Texasilaisia ovatkin. Ihan sama: ei tällä nyt saatu kovin suurta jälkeä sieluun aikaiseksi. Kilttiä ja turvallista.


Jim Lauderdale: Black Roses
Tämä setä tulikin vastaan jo listan sijalla 58. Sitä toista kuvailin geneeriseksi Rölli Peikko -kantriksi. Tämä sitten on vähän bluesimpi ja rosoisempi. Lauderdale on sen verran hyvä tekemään lauluja, että nousevat kyllä geneerisien blues-kantrihommien yläpuolelle. Ei nyt hirveän korkealla, mutta ok meininki, parhaimmillaan ihan mahtava, mutta ei siis koko levyn ajan.

Ja sama olo tulee tässä kuin sen toisenkin levyn kanssa: tosi sympaattisen ja mukavan kuuloinen laulaja, mutta jokin särmä jää puuttumaan. Kivaa kuunneltavaa silti.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 42

John Mellencamp: Plain Spoken
Asiat vaikuttavat toisiinsa. Levytkin vaikuttavat toisiinsa. Siis sillä tavalla, että eilen kuuntelin edellisessä blogahduksessa mainittua Peter Mulveyä ja sitten tänään väkisinkin ajauduin vertaamaan Mellencampia Mulveyhin (on hankalasti taipuva sukunimi Peterillä). 

Vertailussa keskeiseksi tuli laulajien empaattisuus. Se on musiikillisena terminä vähän hankala, mutta jostain sanoitusten ja äänensävyjen yhdistelmästä mietittynä se ei kuitenkaan ole ihan niin höpsö kuin äkkiä voi vaikuttaa. Vähän kärjistäen Mellencamp raakkuu kuivasti pitäen itsensä kaiken keskiössä, kun taas Mulveyn lämmin ääni syleilee koko maailmaa ja miettii asioita ennemmin monikon kuin yksikön ensimmäisen persoonan kautta. Mellencamp laulaa itsestään (siis kertojana, ei laulun kertoja ole aina sama kuin todellisen elämän henkilö, kyllä sen tiijän) ja poikkeaa siitä vasta, kun vastaan tulee toinen samanmoinen ulkopuolelle joutunut ja yksikseen pärjäävä (The Brass Ring).

Äkkiseltään tuommoinen vertailu tuntuisi päätyvän siihen, että Mulvey on hieno ja oikeassa, ja Mellencamp itsekeskeinen kakka. Ei se kuitenkaan ihan niin selvä homma ole: molemmat tätä samaa maailmaa ja ihmiskohtaloita setvivät, lähestymistapa, painotukset ja sävy ovat erilaiset, mutta ei kumpikaan ole selvästi hyvä tai huono.

Tai no: Mulvey on hieno. Mellencamp olisi saattanut jonkin toisen levyn jälkeen tuntua rujossa juurevuudessaan mahtavalta, mutta nyt ei sitten lopulta tuntunut paljon miltään.

Ottakaa tästä nyt selvää.


Laura Cantrell: No Way There from Here
Laura Cantrellilla on jotenkin vanhanaikaisen puhtaalla tavalla ihana ääni. Ääni istuu hyvin klassiseen poppiin, kantrihommiin ja old time -juttuihin. Lisäksi hän tuntuu tekevän hyviä biisejä ja saa ne sovitettua levyn mittaan mukavan vaihtelevasti, mutta luontevan kokonaisuuden muodostaen.

Siis hyvä levy, mutta vähän huolettaa, että sain kaiken mieleen tulleen ja jääneen tiivistettyä tuohon edelliseen kappaleeseen. Jää siis vähän kiikkumaan siihen rajoille, että onko syytä kuunnella lisää vai ei.