Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 39

Taas aluksi kertaus:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Klikkausrajoitteisille tiedoksi, että seuraavana oleva Avettin veljesten levy on sijalla 89. Kai tätä voi jo urakan loppusuoraksi sanoa.

The Avett Brothers: Magpie and The Dandelion
Sanoisin tätä pop/rock folkiksi. Folkin suuntaan vetävät eniten laulutyyli ja soittimista varsinkin banjo+vähemmän kuuluva viulu. Muuten biisit menisivät ihan pop-rock-bändin levyllä. 

Tai siis semmoisen bändin levyllä, joka osaa tehdä hyviä biisejä, jotka kunnianhimoisesti pyrkivät paisumaan suuriksi. Siis suuriksi ja kestäviksi Simonin ja Garfunkelin tyyliin. Tai hetkittäin vaikkapa Oasiksen tyyliin, sillä erotuksella, että Oasis ei ole yhtään näin hyvää biisiä saanut aikaiseksi.

Tunnelmallisesti on sitten jännää miten saavatkin yhdistettyä tuon taidon ja musiikillisen suuruuden tavoittelun jotenkin terveesti nöyrään ja rehelliseen tunnelmaan.

Joo siis kaikki hyvin ja hienosti, mutta ei silti mun juttu. Vähän turhan vahva tuo pop-pohjavire, että pystyisin innostumaan tarpeeksi.

Tai pitää ehkä miettiä; nämä videot ainakin nyt kolisevat yllättävän kovasti.

Candi Staton: Life Happens
Tämä taas on jotain soulahtavaa ja hetkittäin funkahtavaa viihdebluesia. Siistiä, tanssittavaa ja tyylikästä, mutta ei tule oikein lähelle minua musiikillisesti; räkä puuttuu. Staton on hyvä laulaja ja biisit oikein hyviä lajissaan, ei sillä.

Sanoitukset ovat jännittävät. Aiheet painottuvat parisuhteisiin ja niiden erilaisiin vaiheisiin: rakastumisen huumasta, suhteen arkipäiväistymiseen ja syrjähyppyjen houkutusten kautta eroamisiin + sitten lasten aikuistumiseen ja kasvatukseen. 

Aiheiden käsittelytapa on mielenkiintoinen: tavallaan tilanne tai tunnelma pysäytetään ja sitä tarkastellaan hivenen erilaisista kulmista tai ainakin eri sanoin aina samaan kertosäkeeseen päätyen. Sävy on vahvasti pedagoginen: elämänkokemusta on kertynyt ja sitä jaetaan kuulijoille, jotta he oppisivat siitä kokemuksesta. Vahvimmin tämä puskee esiin Beware, She's After Your Manissä.

On toki mukana parissa viimeisessä biisissä yhteiskunnallista kannanottoa ja uskoa parempaan tulevaisuuteen. Mutta samalla sävyllä ja tyylillä nekin tehdään.

Tuo kerronnallinen jännittävyys ja mielenkiintoisuus voisivat kääntää levyn voiton puolelle minunkin korviin, mutta biisejä on ihan liikaa ja saarnaaminen ottaa voimille raskaasti. Harvoin levyn kuunteleminen kokonaan tuntuu näin merkittävältä saavutukselta.

Steve Earle: Terraplane

Kaikki voi mennä pieleen, kun legendaarinen kantri- ja rokkilaulaja päättää tehdä blueslevyn. Helppo kuvitella, että on vaikea kuvitella mitään väsyneempää. Earlekin olisi voinut kähistä ränttätänttää tai jotain sliipatumpaa, esittää syvällistä, ja homma olisi kantanut ihan tarpeeksi hyvin pelkän karisman varassa. Guy Clarkin keittiön ja bändin jälkeen soololevyt ovat ihan tarpeeksi keränneet seuraajia ja hymistelijöitä.

Ja joo: ränttätänttää, kähinää (tai JLH-tyylin hyrinää ja hönkäilyä) ja karismaa riittää. Mutta Earle tekee kaiken jotenkin oikein. Koko ajan kuuluu, että kovan luokan biisintekijästä ja sanoittajasta on kyse; täytyy olla kova tyyppi semmoisen, joka saa aikaan biisin nimeltään Baby Baby Baby (Baby). Mutta siis oikeasti jokaisessa biisissä on jokin sanoituksellinen/tarinallinen koukku, joka sen erottaa miljoonista muista bluesbiiseistä, vaikka monet teemat ovatkin ilmeisen tarkoituksellisesti tuttuja.

Kaikki biisit voi tosiaan laskea bluesiksi, mutta mukavan vaihtelevalla tavalla. Osa jyrää sähköisesti ja toiset ovat kepeän akustisesti svengaavia. Tai keveys voi olla väärä sana, mutta svengaavat silti komeasti. Bändi keskittyy nimenomaan svengiin; soolot ovat tiiviitä ja niissä ei mitään elämää suurempaa esitetä tehtävän.

Sävytkin vaihtelevat synkistä ja ilkeistä Baby's Just as Mean as Me:n äkkiväärään hempeilyyn. Eleanor Whitmore on mahtava vierailija, pitää koittaa perehtyä häneenkin jossain välissä.

Aina joskus tulee olo, jotta bluesia on kuullut ihan tarpeeksi, mutta taas kerran olin väärässä.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 38

Janiva Magness: Original
Souliksi kai minä enimmäkseen tätä sanoisin. Hetkittäin funkahtavaa rytmiikkaa ja välillä vähän folkin suuntaan vivahtavia sovituksellisia juttuja, mutta mun puolesta soul riittää kuvailemaan.

Hetken aikaa piti opetella kuuntelemaan, mutta sitten rupesi huomaamaan, että on tässä hienoinen särmä ja tunnelataus, joka toimii. Ja jotenkin perusluomupohjavire: silleen hyvin ja siististi tuotettu, mutta elävyyden tuntua on saatu säilytettyä.

Magness on hyvä laulaja ja biisitkin ovat enimmäkseen hyviä. Ei nyt kuitenkaan kovin syvälle kolahda.

Otis Gibbs: Souvenirs of a Misspent Youth
Ei ihan suoraan kantria tai folkkiakaan. Oisko siis jotain appalakkien juttuja vaikutteina, minen taaskaan oo ihan varma. Banjoa ja muuta kyllä kuuluu.

Ja hyvin kulkee soitto. Ilmavasti, ilmeikkäästi ja särmikkäästi. Hienoja juttuja.

Gibbsin laulutyyli tökki pahasti alkuun. Vähän pelottavan lähellä tuntui olevan perusäijäuhoääntä ja kaikentietävää perusarvojen kannattamista. Mutta on äänessä muunlaisia sävyjä ja ne lopulta nousevat päällimmäisiksi.

Ja tuon äänenkin antaa anteeksi, kun Gibbs alkaa kertoa tarinoita. Homma toimii: tarinoita unohtuu kuuntelemaan tai jos alkaa vasta kesken kuunnella, joutuu ottamaan alusta, jotta miten tähän päädyttiin. Ja tarinat jättävät hauskasti aukkoja kaiken konkreettisuuden seassa. Tehokkaimmin kolahtavat alkuun murhaballadimainen The Darker Side of Me ja sitten viimeinen lapsuusmuistelo With a Gun In My Hand. Siinä kovin herkästi kuvaillaan sitä, että ei tykkää elukoiden tappamisesta metsästämällä; jännä homma noin niinkuin karskin kuuloiselta takametsien mieheltä. Tai ei se niin karski lopulta ole muutenkaan, kai.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 37

The Deep Dark Woods: Jubilee
Internetti sanoo, että tämä on kanadalainen neo-folk rock alternative country bändi. Kuvaa ehkä jotain, mutta saattaa saada kuvittelemaan, että tässä on jotain jännittävää tapahtumaisillaan. Ei ole.

Yleistunnelma on tosi apaattinen ja energiataso tosi alhaalla. Suurimmiksi syyllisiksi sanoisin laulun prosessoinnin ja kosketinsoittajan. Liian monessa biisissä laulu piilotetaan julmien kaikujen tai muiden efektien sekaan. Ehkä siinä jotain eteeristä hippitunnelmaa tavoitellaan, mutta ei toimi minulle. Kosketinsoittajan hammondeista tuntuu ihan liian säännöllisesti irtoavan vain pitkiä sointuja vailla kokonaista tahtia lyhyempiä rytmisiä elementtejä. Se on ok joskus, mutta liiasta tulee pää kipiäksi.

Yksittäin kuunneltuna biisit ovat vielä ihan ok, mutta jo pari peräkkäin on liikaa. Tai viimeisenä oleva kymmenminuuttinen The Same Thing on jo yksinään raskas kokonaisuus; yrittää kasvaa joksikin, mutta ei sittenkään etene mihinkään. 

Ihan oikeasti levyn mittaan välillä väläytellään suorastaan mahtavia lauluntekotaitoja, mutta toteutus kusee.


Rod Picott: Hang Your Hopes on a Crooked Nail
Tämä on just tämmöistä keski-ikäisen oloista kantrirokkia, joka aiheuttaa yökkäyksiä. Turvallisia ratkaisuja ja laulaja, jolta puuttuu juuri ripaus rosoa ja karismaa, ja sokeria ja nostalgiaa onkin sitten liian kanssa.

Mutta silti useampaan otteeseen huomaan keskittyväni biiseihin oikeasti. Mieluummin myönnän, että Picott osaa vääntää hyviäkin biisejä kuin, että olen valmis jatkuvaan setämusiikin kuunteluun. Siis: Picott osaa ihan hyviäkin biisejä vääntää. Tai mistä minä tiedän vääntääkö niitä itse, pitäisi jaksaa katsoa netistä, mutta ei nämä niin upeita teoksia ole, että jaksaisin.

Jossain muussa yhteydessä saattaisi aiheuttaa jopa vakavaa diggailua, mutta tässä americana-listan kontekstissa nousee vain hyvään keskisarjaan.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 36

Tässä välissä näyttää tulevan näitä puutteita: Charlie Robisonin High Life puuttuu, samoin Marty Stuartin Saturday Night/Sunday Morning ja Inside Llewyn Davis soundtrackiltä löytyi kolme biisiä, ei semmoisesta jaksa paljon sanoa. Niin ja Chris Smither uupuu. Urakka siis etenee harppauksilla ja näistä jälkimmäinen on siis sijalla 83.

Ja jos tuo alku näyttää kummalliselta ja sekavalta niin taas kertauksena tämä mistä tässä on kyse:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.


Old 97's: Most Messed Up
Tämä rokkaa oikeasti. Silleen kantria ja punkahtavaa rokkaamista. Soittimia ei hiplailla ja on sähkökitarakin akustisten soittimien mukana. Ja laulajalla on asennetta sopivasti, myös sanoituksissa.

Hetken aikaa ehdin jo melkein innostua, mutta jotenkin jää vajaaksi, tai sitten hoilauskertsit rupeavat väsyttämään. Varmasti mahtava keikalla.

Various: A Tribute To Born in the USA – Dead Man’s Town
En ole oikeastaan kuunnellut Springsteeniä. En siis varsinaisesti tiedä kuinka erilaisia versioita nämä tässä ovat. Ehkä näissä on tehty jotain radikaalia.

Oikeastaan olen aika varma, että näissä ei ole tehty mitään radikaalia. Kaikki tuntuvat menevän sen helpoimman kautta: tehdään hidas ja vähäeleinen versio ja pyritään kuulostamaan syvälliseltä. Kukaan ei kuitenkaan kuulosta olevan parhaimmillaan eikä varmasti yksikään ylitä alkuperäistä.

Eniten itseltään ja uskottavalta kuulostaa Justin Townes Earle ja ehkä myös Nicole Atkins.

Mutta siis oikeasti ei ole tainnut ikinä tulla vastaan kokonaan toimivaa ja yllättävää tribuuttia. Tämä ei ainakaan ole sellainen. Tai mistä minä tiedän mikä toimii ja yllättää Springsteeniä fanittavia ihmisiä.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 35

Hei mutta: kolme neljännestä urakasta on takana! Tämän kerran levyn sijoilla 76 ja 77.

Zoe Muth: World of Strangers
Kantria ja folk-rockia. Musiikillisesti ei mitenkään erikoista tai räjäyttävää, vaan ei mitään ole häiritsevästi viallakaan. Huomio kohdistuu aikalailla kokonaan lauluihin ja laulajaan.

Laulajana Muth ei mitenkään kerralla kolahda: esityksissä ei ole erityistä säkenöintiä ja soundikin on vähän peruskäheä ja puolitukkoinen. Jotenkin Muth kuitenkin osaa tulla lähelle vähäeleisen hyvänä kertojana, jota on vaikea jättää vain taustamusiikiksi.

Laulut ovat vähän samanlaisia: eivät tunge päälle tai pakota melodisilla koukuilla kiinni. Homma toimii tekstin ja kerrontatyylin varassa. Sovituksetkin ovat sen verran vähäeleisiä, että tukevat huomion ohjautumista tarinoihin. Tarinat tai tunnelmat toimivat kovin arkisenoloisten tarinoiden varassa ja ilman hienostelua.

Hyvä levy, voi olla loistavakin, mutta vaatii varmasti aikansa, että näkee kuinka biiseissä on kasvuvaraa.


Greg Trooper: Incident on Willow Street
Ehkä tämäkin enimmäkseen tipahtaa folk-rockin puolelle, hitusen kantria ja muutakin mukana.

Trooper on selvästi hyvä biisintekijä, mutta jotenkin vaisu ja ulkokultainen olo näistä lauluista jää. Liian kevyttä ja sujuvaa. Laulutyylikin vaihtelee sen verran paljon, että on vaikea saada selvää kuvaa, jotta minkälainen tämä tyyppi oikeasti on.

Bändi vetää hyvin ja mukana on tosi makeitakin juttuja.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 34

Mike Farris: Shine For All The People
Gospelia. Eikä edes mitenkään vitsinä. Se on oikeasti hienoa, kun jonkun laulusta kuuluu, että jotakin suurta on elämään löytynyt. Kuuntelusta voi nauttia, vaikka ei heti itse uskoon tulisikaan.

Musiikillisesti pyöritään melkolailla soulin ja bluesin seutuvilla enemmän tai vähemmän funkisti. Heti eka biisi on ihan järkyttävän upeasti isoksi sovitettu. Klassisia soundeja ja tunnelmia, joita on tulut vastaan vaikkapa Herbalizerilla. Ja biitti on tarvittaessa tosi hevi.

Farrisin ääni toimii hyvinkin klassisiin soul-juttuihin. Slovarit eivät varsinaisesti kolise, mutta ehkä olisi liian raskas paketti koko levyllinen tuota jykevämpää puolta.

Tommy Malone: Poor Boy
Tätä tekee mieli kutsua retroiluksi. Se on kuitenkin vähän hassua, kun just edellisen Farrisin kanssa sellaista ei mieti, vaikka periaate kai on sama. Minusta on tavallaan inhottavaa haikailla menneisiin liian tosissaan.

Malonella homma kuitenkin toimii. Soundit ovat kovin 70-lukulaiset. Musiikillisesti pyöritään aika laajasti rokin, bluesin ja kantrinkin seutuvilla, ehkä hieman enemmän koskettimien (hammond, rhodes jne) leedatessa. Bassojutut on aika hauskoja ja soundit kipeitä. Rumpusoundit eivät ihan autenttisen kököt ole, joka on ihan hyvä ratkaisu.

Kokoinaisuutena enemmän bändimäinen juttu kuin solisti + säestäjät -ratkaisu. Ja jotain merkillisesti raikasta ja nuorekasta tässä on. Malonen kuvia katsoessa ei tuommoiset adjektiivit tule mieleen.

Näissä livevideoissa on sitten soundillisesti aika erilainen tunnelma. Korostuu ehkä tarinankertojapuoli Malonesta enemmän.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 33

Taas kertauksena, jotta mitä:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

The Haden Triplets: The Haden Triplets

Nämä kolme laulajaa tulivat tutuiksi Anaïs Mitchellin Hades Townilla, joka on ihan järisyttävän hyvä levy. Ja ovat Charlie Hadenin lapsia.

Nyt sitten tekivät oman levyn. Ja Ry Cooder tuottamassa. Kaikkien edellytysten pitäisi siis olla kasassa.

Ja onhan tämä oikein hyvä. Hassusti old-timea, vanhaa folkkia, kantria ja silleen. Ja biisitkin siis sellaisista jutuista kotoisin. Tai siis hassua on se, että tavallaan kuulostaa vanhanaikaiselta ja perinteet tuntevalta, mutta ihan turhan puristeja eivät kuitenkaan ole.

Siis upeaa laulamista, hienoja biisejä ja fiksuja sovituksellisia juttujakin. Varmasti mahtava sellaisille, jotka tämmöisestä tykkää. Levyn mitassa kuitenkin minua rupeaa painamaan tyyliin kuuluva suhteellisen matala energiataso ja huvittaisi enemmän kuulla laulussa yksilösuorituksia.

The Robert Cray Band: In My Soul

Robert Cray on vaarallisen lähellä vakiintuneen tähden turvallista setäbluesia. Siis juuri sellaista, jota en ole vielä tarpeeksi vanha ja fiksu kuuntelemaan.

Mutta jotain jujua hommassa on. Cray soittaa oikeasti hyvällä tavalla siistejä ja hetkittäin suloisesti oivaltavia juttuja. Ja laulutyylikin alkaa levyn loppua kohti uppoamaan; sopivasti soulia mukana tulkinnassa perusbluesien lisäksi.

Ehkä tätä painaa vielä tuon Hadenin kolmosten aloittama energian vähäisyys, jotta pääsisi mun jutuksi.

Tidal - ilmaisjakson kokemukset

Oon tässä blogaillessani Spotifyta tullut mainostaneeksi aika paljon. Olen siis maksanut premiumista jo pitkään ja kehittänyt vahvan riippuvuuden. Ja onhan se mahtavaa tällaiselle, joka tahtoo koko ajan saada itselle uudet jutut heti kuultaviksi. Ja ei tuota americana-urakkaa olisi voinut fyysisiä levyjä ostamalla ajatellakaan, vaikka minulla on myös syvällinen riippuvuus- ja rakkaussuhde Levykauppa Äxään.

Mutta pitää koittaa noista vaihtoehdoistakin koittaa edes jotenkin pysyä kartalla. Googlen systeemiä tulin viime vuonna kokeilleeksi, mutta ei se oikein avautunut kelvollisena, ainakaan käyttöliittymältään. Jotenkin hankalaa on ollut muidenkin testailujen kanssa, koska kaikilla tuntuvat olevan jotakuinkin samanlaiset valikoimat ja palvelut, ja silloin monen vuoden aikana tutuksi tullut tuntuu omimmalta.

Tammikuun lopulla aloitti Suomessa Tidal. Sen juttu on häviötön pakkaus eli ilmeisesti flacia käyttävät pääasiassa. Puhuvat hifistä, mutta eihän hifi ole hifiä ilman laitteita, joilla hifisti musiikkia toistaa (CD:täkin voi kuunnella vaikka kuinka onnettomilla laitteilla ilman hifin häivähdystäkään).

Minä en ole hifistä ollut kiinnostunut ikinä. Olen kiinnostunut biiseistä. Taustalla on tietenkin kasvaminen c-kasettien kanssa ja kaiken sen, mitä niiden kanssa on keksitty tehdä, että saadaan puutteellisilla laitteilla biisit kuultaviksi. Olen myös pitänyt levyjä pääsääntöisesti lähinnä tapana tallettaa biisit, joiden oikea olomuoto on kuitenkin livenä soitettu. Bändien keikat eivät ikinä ole hifikokemuksia siinä mielessä kuin kalliiden laitteidensa kanssa värkkäävät runkk... tyypit tuntuvat ajattelevan. Keikkakokemukset ovat vielä todella erilaisia sijainnista riippuen: soittajat kuulevat aivan eri jutut kuin yleisö pitkin poikin tilaa; mikä niistä olisi se oikea, jota tavoitella kotona stereolaitteiden kanssa? Vielä kauempana hifistä ovat treenikämppien tapahtumat. Olen siis pitänyt hifiä lähtökohtaisesti oikealle elämälle vieraana ilmiönä. Eikä minulla ikinä ole ollut rahaakaan laitettavaksi hyviin laitteisiin. Spotifyn pakattu musiikki on siis kelvannut oikein hyvin.

Siinä siis yksinkertaistettuna (ihan noin mustavalkoinen en oikeasti ole) lähtökohta Tidalin testailuun. Tai pitää niistä laitteista lisätä, että käytäntö on ajanut siihen, että suurin osa kuuntelusta tapahtuu kuulokkeilla; kotona koneen ääressä rupiset Sennheiserin halpiskuppiluurit ja työmatkoilla puhelimen kautta Sonyn saman hintaluokan in-ear-napit.

Itse asiassa ihastuin Tidaliin heti. Musiikki kuulostaa täyteläisemmältä pienemmällä äänenvoimakkuudella. Parin viikon aikana oppii huomaamaan, että pakattu on kovemman ja terävämmän kuuloista. Joihinkin metallijuttuihin sellainen oikeastaan sopiikin.

Tai tietenkin minä aina kuuntelen bassoa (soitinta) ensimmäisten joukossa ja se kuuluu helpommin selkeästi. Sitten tuota täyteläisyyttä saa hiljalleen havainnoitua myös pienissä yksityiskohdissa: erilaiset pieniksi tarkoitetut kaiut ovatkin kuultavissa. Ei niitä ole osannut kaivata, kun niistä ei ole tiennyt, mutta niillä on iso vaikutus, kun ne kerran kuulee. Samoin vaikkapa stemmalaulujen yksityiskohdat tulevat paremmin esille.

Vertailu Spotifyn parhaaseen lauluun vuorottelemalla ei aina paljasta mitään erityistä, riippuu paljon musiikkityylistäkin. Parhaiten erot tulevat sellaisten levyjen kanssa, joita on kuunnellut oikeasti kymmeniä kertoja aikaisemminkin.

Koneella (mac) olen käyttänyt desktopsoftaa ja puhelimessa androidille tehtyä softaa. Tykkään molempien käyttöliittymästä: asiat on helppo hahmottaa, vaikka kaikki ei toimikaan samalla tavalla kuin Spotifyssa. Jotkin asiat tuntuvat selvästi luontevammilta Tidalilla.

Palvelujen musiikkisuosituksia on vaikea kunnolla vertailla, koska spotikalla on siinä monen vuoden soittohistoria etunaan ja sitä ei kahdessa viikossa kukaan saa kiinni. Yllättävän nopeasti Tidaliltakin tulee oikeasti fiksuja ehdotuksia; ei liian tarkasti vain eniten kuunneltuihin sidottuja.

Last.fm:n pitäisi toimia, mutta jokin siinä on kussut jo monta päivää tälläkin hetkellä. Pitää uskoa sen korjautuvan.

Musiikkivalikoimassa on eroja. Tuon americana-urakkani viimeisistä kolmestakymmenestä levystä löytyi Tidalista yllättävän vähän. Tai siis artistien uusimpia levyjä ei löytynyt, vanhempia kyllä. Muuten ainoa iso puute oli Bad Brainsin Quickness. Miten sellainen klassikko ja henkilökohtainen voimalevyni voi jostain puutttua?

Olisin aikalailla heti valmis vaihtamaan Tidaliin, mutta tuo americana-homma vielä hetken pidättelee. Taidan mennä ainakin kuukauden molempien kanssa. Katsotaan sitten lopullinen tuomio.

Edit: en korjannut kirjoitusvirheitä ja ajatuskatkoksia. Tälle tuli jatkoa kuukautta myöhemmin: http://kannattikokuunnella.blogspot.fi/2015/03/tidal-maksullisen-kuukauden-jalkeen.html

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 32

Lydia Loveless: Somewhere Else
Kelvollista kantrirokkia. Se rokki tahtoo tulla niin hyvässä kuin pahassakin rumpalin ja basistin tukevasta otteesta. Muuten sitten ei niin kaukana kantrista oltaisikaan. Pelkästään hyvää on se, että tämä kuulostaa oikeasti bändiltä eikä vain solistin taakse kasatulta säestysporukalta.

Tyylin ja melodioiden puolesta pyöritään aika samanlaisilla seutuvilla kuin Lucinda Williams. Loveless ei kuitenkaan samalla tavalla tee kaikesta elämää suurempaa. Sekin on osin hyvä; ei kukaan Williamsille siinä pärjäisikään.

Mutta siis hyvä levy, vaikka ei syviä jälkiä jätäkään. Sanoituksissakin melkein kerralla tarttuvia koukkuja, joista paras voisi olla Verlaine Shot Rimbaud (sivistymättömälle moukalle se tietenkin kuulostaa tapolta tai murhalta, vaikka oikeasti ampui vain käteen. Joo, piti katsoa internetistä.). Siitäkin lähtökohdasta olisi voinut ehkä repiä enemmän.


Mingo Fishtrap: On Time
Taas kuulostaa bändin nimi mitättömältä vitsiltä. Tällä kertaa ei kuitenkaan ole limaisen lipevästä bilemusiikista, kuten String Cheese Incident tuossa pari päivää sitten tuntui olevan.

Funkahtavaa soulia siis. Toimii kyllä tanssikäytössäkin. Kertosäkeet tahtovat hetkittäin mennä iljettävän kosiskelevan puolelle, mutta jotenkin nämä pitävät ne kuitenkin voiton puolella. Ja mukavasti asialle omistautuneilta kuulostavat.

Svengi on makea ja tiukan rento. Periaatteessa siis oikein mahtavaa kuunneltavaa, mutta jokin nytkäys jää uupumaan laulajan suorituksesta. Ei siis huono laulaja, mutta jonkinlainen särmä vielä lisää tai jotain.

CMX: Mesmeria

CMX on Suomen rockhistorian tärkein yksittäinen bändi.

Varmaan kaikilla on se jokin kovin keikkakokemus siltä vuodelta, kun pääsi ensimmäisen kerran aikuisten sekaan baariin. Minulla se oli CMX Ilokiven yläkerrassa 1991. Sen jälkeen levyt ja keikatkin paranivat koko ajan, vaikka keikkayleisöä ei enää laskettukaan kymmenissä ja mukana alkoi olla radiohittien houkuttelemia ihmetyyppejä.

Vaan jokin loppui Discopoliksen jälkeen. Vainajala ei enää tuntunut miltään.

Jotkut tarpeeksi viisaan oloiset sanoivat, että niin siinä aina käy: jotkut jäävät kiinni menneeseen ja siihen intiimiin yhteyteen, johon ei enää ole paluuta, kun massat löytävät ja enää ei ollakaan edellä, oikeassa ja rajuja. Jotkut ovat myös kehuneet, että tässä välillä CMX on elänyt huippukauttaan, tehnyt upeita levyjä ja silleen.

Aattelin, että niin kai sen täytyy olla.

Paskat, monta vuotta olen ajatellut ihan väärin. Ehkä jäin kiinni menneeseen, mutta eri tavalla: ennen jokainen bändin uusi levy oli erilainen, jännittävä, rohkea ja haistatteli meille pitempään mukana olleillekin. Sitten se uusiutuminen vain loppui. Oikeasti. Välillä CMX on vain sitä peitellyt verhoutumalla rockin tyyleistä taantumuksellisimpaan eli progeen (minkä muun rock-suuntauksen kanssa on vuodesta toiseen yhtä perusteltua jumittua neljäkymmentä vuotta vanhoihin juttuihin; King Crimson, Jethro Tull, Yes, Pink Floyd, häh?).

Ja nyt sitten Mesmeria. Ihan oikiasti. Heti alun ankeat syntikka-arpeggiot ja siitä loppuun asti: ei mitään uutta. Ei. Haloo Helsinki! on radikaalia ja rajusti kokeilevaa tähän velttoiluun verrattuna. Radiorokki otti bändin kiinni. 

Kotimaiset radion rokkihitit eivät kuulostaisi samalta ilman CMX:n aikaisempaa työtä, siinä kuuluu sen suuri vaikutus. Mutta enää bändi ei ole niiden edellä, vaan seuraa kiltisti mukana. Biisit ovat ihan kivoja lauluja, mutta ennen se ei olisi riittänyt.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 31

String Cheese Incident: Song in My Head
Argh. Tässä sairastelun keskellä olisi mahtavaa, jos illan kuuntelusessioissa saisi edes jollain tapaa ihania elämyksiä. Vaan nyt ei iske.

Bändin nimi on jo niin ankea vitsi, että musiikki voisi sen korvata. Mutta kun ei: jotenkin yleispätevää amerikkalaista bilemeininkiä. Hyvin soitettua, fiksua, siistin kuuloista ja ihan kelvollisia biisejä ja silleen, mutta semmoinen läpitunkeva lipevä miellyttämisen meininki koko ajan, ettei pää kestä. Ja jam band -perinteen mukaisesti tolkuttoman pitkästi päämäärätöntä sooloiluakin mukana.

Oikeastaan itkettää. Siinä ei edes Zac Brown pelasta.

Tää on varmasti tosi mahtava sellaisille, jotka tämmöisestä tykkää.

Napalm Death: Apex Predator - Easy Meat

Ensin tuntui vähän oudolta ajatukselta mainita yli kolmekymmentä vuotta vanhan yhtyeen uutuuslevyä. Sitten ei tarvinnut pitkään miettiä noita americana-listan tyyppejä ja sieltä löytyy heti monta vielä pitempään vääntänyttä tyyppiä, joista monet saavat aikaiseksi ihan huomioimisen arvoisia levyjä. 

Ehkä se outo tunne tuleekin siitä, että rankemman metallin suunnalla tämmöistä harvemmin tapahtuu. Siis, että vuosikymmeniä sitten maagisia levyjä tehneet tyypit nousevat johonkin uuteen kukoistukseen ja ovat tekevät oikeasti kovan levyn, jossa on vielä tehty jotain heille uutta.

Voi siis jättää väliin nostalgiaan vetoamiset ja setien sympaattisuuden tai kertaukset yhtyeen historiallisesta arvosta. En ole aktiivisesti pitkään aikaan bändiä kuunnellut, mutta kymmenkunta vuotta sitten uudet levyt olivat lähinnä ok-tasoa kaikkien noiden edellämainittujen juttujen avulla. Ja tosi ihastuttuvan sympaattinen keikkajyräkin se oli silloin, ei sillä.

Mutta siis: hurjan kova levy, mahtava musiikillisen näkemyksen kirkkaus ja sitten vielä kuuluu komea kiihkeys sen näkemyksen toteuttamisessa.

Tuon kiihkeyden tunnun lasken ehkä eniten laulajan ja rumpalin piikkiin. ND:n kitaristien ote ei ikinä ole ollut tolkuttoman tiukka, joten pitkälti mutkikkuuden ja tarkkuuden kasassa pitäminen jää rumpalille. Ja rumpali hoitaa sen. Kitarahommissa taitaa olla aikaisempaa enemmän myös melodisia sävyjä, joka on ilahduttavaa tuon rytmisen temppuilun kanssa. Tässä genressä basisti jää valitettavan piiloon: kitarasoundi on sen verran paksu, että bassosta erottuvat lähinnä hetkittäin metallisen säröiset keskiäänikolinat.

Ja laulaja. Tää on niin paljon riffeillä pyörivää hommaa, että laulajan hommaksi jää sitten riffinippujen pitäminen biiseinä. Siinä hän onnistuu hyvin ja sävyjä ja melkein puhdasta laulamista on mukana enemmän kuin muistini mukaan aikaisemmin. Niin ja biisit ovat vielä sopivan mittaisia; idea kantaa koko biisin verran ja venyttäminen olisi vain tyhmää.

Vielä kerran: ei selityksiä, lieventäviä asianhaaroja tai puolustelua; älyttömän kova levy, jota on kiva kuunnella. Uusia sävyjä, joo, mutta bändin omilla ehdoilla ja ilman löysäilyä.

Nyt pitäisi päästä vielä keikalla näkemään, että onko isku oikeasti näin luja.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 30

Taas tauon jälkeen tämän homman esittely:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 


Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Ja jos et jaksa klikkailla noita linkkejä niin kerron, että Benson on sijalla 67 ja Miller sitten 68.


Ray Benson: A Little Piece
Nyt kerkesin vahingossa kurkkaamaan wikipediaa: tämä on kuuluisa laulaja ja värkännyt jotain western swingiä Asleep at the Wheelin kanssa monta kymmentä vuotta. Sitten pitää tehdä soololevy (itse asiassa toinen), jolla tekee jotain ihan muuta.

Ihan perussympaattinenhan tämä levy on. Oikeasti hyvä bändi, makeita mandoliinijuttuja, ihan kelvollisia biisejä ja Benson laulaa lempeän lämpimästi ja silleen.

Aika monesti vaan tulee sellainen olo, että on liiankin selkeästi kuultavissa minkälainen juttu kustakin biisistä on haluttu tehdä. No esim. eka on hämmentävän tyhjentävästi kuvattuna Tom T. Hall tapaa Guy Clarkin. Muista samanlainen tunne tulee epämääräisemmin, koska olen näissä jutuissa aika heikosti sivistynyt.

Mutta joo siis: kohtuullisen hyvä levy, vaan ei räjäytä. Tai Willien Nelson tietenkin räjäyttää.


Scott Miller: Big Big World
Hämmentävä kansi: aurinko nousee valaisemaan maapalloa täältä meidän paikkeilta ja näkymään hallitsee valtava valkea kartano jossain Siperian paikkeilla.

Vähän hämmentävä on levykin alkuun. Mukavan kuivakka kokonaisilmaisu antaa odottaa jotain täyttymystä jostain freak folkin ja gospelin välimaastosta. Kivasti myös käytetään aikamoisia soundivalleja yksittäisten soittajien sooloilun sijaan, joskin viulisti sieltä edukseen puskee itsensä pintaan vähän väliä.

Mutta odotukset jäävät täyttymättä. Cold War Veteran on jotenkin ankea mukanokkeluus ja B-luokan kantri-springsteen-yritelmä. Joo. Ei jaksa.

Sitten se googlausvaihe: neljäs soololevy, alt-kantria ja folkia. Omakustanteita enimmäkseen näköjään. Huh, en sentään mitään ihan jättiläistä tullut haukkuneeksi.