Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 13 - tilanne tällä hetkellä

Taas kertauksena, että Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta parhaasta levystä. Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Nyt on sitten melkolailla kolmannes listasta käytynä läpi. Pikavoittoja metsästäville tämänhetkinen suosikkilistani noista spotifystä löytyvistä olisi seuraava:

• Rosanne Cash: The River & the Thread
• Carlene Carter: Carter Girl
• Willie Nelson: Band of Brothers
• The Devil Makes Three: I'm A Stranger Here
• Bruce Robison & Kelly Willis: Our Year
• Keb’ Mo’: Bluesamericana
• Nickel Creek: A Dotted Line
• Sarah Jarosz: Build Me Up From Bones
• First Aid Kit: Stay Gold
• Lake Street Dive: Bad Self Portraits

Lisäksi spotikkalistan ulkopuolelta pitää mainita se tärkein eli Lucinda Williams. Jos siis levykaupassa satut tätä lukemaan.

Suosikkilistan alku on oikeasti aika pelottava: Cash, Carter ja Nelson. Voiko enää ankeamman ennustettavammin alkaa? Ei. Ei auta tavallisuuttaan ja sovinnaisuuttaan kieltää.

Toivottavasti tuolle listalle tulee uusia nimiä urakan loppua kohden.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 12

Carlene Carter: Carter Girl
Taas nolottaa, etten tätäkään ihmistä tiennyt. Sukunimestä osaa tietenkin arvata paljon ja juuri niistä Cartereista on tässä kyse. Joillakin suku voisi olla rasite, mutta tässä tapauksessa se on vain vahvuutta: historiaa, perinteitä ja vahvoja esimerkkejä, joiden avulla oma ääni ja tyyli tulevat luontevasti.

Levy onkin sitten sitä timanttia ja hunajaa alusta loppuun. Paria omaa biisiä lukuunottamatta Carterin perheen vanhempia tuotoksia, mutta tuoreen kuuloisesti. Järkyttävän hyviä soittajia, joista tietenkin Sam Bush pitää mainita erikseen.

Mainioita laulajavierailijoita. Troublesome Watersilla Willie Nelson on ihanan hauras ja Carlene rinnalla mahtavan vahva.

Blackie's Gunman on ilmeisesti vähemmän tunnettu alkuperäisenä, mutta se on aika hillitön uuden version rytmiryhmän ansiosta. Tässä siis myös originaali vertailun vuoksi. Uudesta ei kunnollista videota löytynyt, joten kerrankin tuommoinen höntti diakuvaesitys.

The Devil Makes Three: I'm A Stranger Here

Tää on sitten näitä mun vanhoja suosikkeja. Edelliset levyt Do Wrong Right ja Stomp and Smash ovat soineet ihan mahottomasti. Alkuun olikin hieman pettymys, että uusi ei kuulostanutkaan ihan samalta, vaan oli ottaneet trion ulkopuolisia soittajia mukaan. 

Hiljalleen olen päätynyt tykkäämään tästäkin. Rummut ja muut soittimet syövät edellisten levyjen ihanasta tylyydestä paljon pois, mutta ei asenne varsinaisesti ole kadonnut mihinkään. Ja upean tiukka svengikin on tallella. Ja Casey Driessen (levyn kansissa Dreissen! virhe!) svengaa makeasti myös.

Tätä oikeaa videota en ollutkaan nähnyt. Parhaat videot tunnistaa heti siitä, että basisti hypnotisoidaan.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 11

Johnny Cash: Out Among the Stars
Niin. Cash on kuollut. Tämä on siis 30 vuotta vanha levy, joka jäi julkaisematta levy-yhtiön laskettua, ettei kannata. Siinä mielessä varmaan oikea ratkaisu, ettei 80-luvulla olisi välttämättä päätynyt minkään listan sadan parhaan joukkoon ajan henkeen sopimattomana.

Ihan originaalikunnossa ei taida julkaisu olla; jotain on äänitetty lisää ja varmaan nappeja väännelty nykykorvaan mukavamman kuuloiseksi. Heti ensimmäisen biisin alku on kyllä säästynyt kammottavan 80-lukulaisena, mutta senkin pelastaa Cash alkaessaan kertoa tarinaa.

Tarinoiden kertominen taitaakin olla tässä Cashin vahvuus: on tosi vaikea yrittää tehdä ohessa mitään muuta, koska on vaan pakko kuunnella kerrontaa. Cash ei ole juuri näitä sanoittanut eikä ole laulajana vaikuttavimmillaan, mutta silti homma toimii. Niin ja onneksi musiikillisestikin liikutaan enimmäkseen aika ajattomissa ratkaisuissa.

Lisukkeena oleva Elvis Costellon remix puolustaa paikkaansa kyllä, mutta onneksi se alkuperäinenkin on mukana. Ensikuulemalta levyn suosikeiksi nousevat levyn nimibiisi ja Waylon Jenningsin kanssa vedetty I'm Movin' On, joka svengaa vetävästi ja Jennings tuo hitusen räkää.

First Aid Kit: Stay Gold
Jotenkin epäilevä olo jäi FAK:n ekasta levystä: aavistuksen teennäistä ja liian nättiä. En hirveän perusteellisesti sitä kuunnellut, kun jokin siinä vastusti. Ehkä joku sellainen monissa ruotsalaisissa englannin kielisissä levyissä kuuluva överiksi menevä amerikkalaisuus, siis sellainen, johon edes amerikkalaiset itse eivät ikinä pystyisi. Plus sitten jotain löysää hippimäisyyttä, yäk.

Mutta nyt ilahduttaa aikalailla. Isoja, hetkittäin euroviisusuuruuteenkin yltäviä sovituksia, joissa mukana myös paljon pientä kivaa. Kantrin ja folkin perinteisiin nojaillaan tarvittaessa, mutta niistä osataan myös olla välittämättä. Laulu on hyvin pinnassa ja suurin dramatiikka ja asenne tulevat laulun kautta. Hyviä biisejä ja hyviä koukkuja; juuri oikeassa suhteessa Abbaa ja Johnny Cashia.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 10

Ryan Adams: Ryan Adams
Miksi, oi miksi? Tai no on kai Ryan Adamsilla ansionsa, mutta silti. Karseita kitarariffejä karseilla stadionkaiuilla. Hölmöjä kertosäkeistöjä. Sitten joku Am I Safe ja My Wrecking Ball saa hetkeksi epäilemään, mutta onneksi heti perään läsäytetään taas naamalle sontaa ja oikein fade outin kanssa.

Voimille ottaa pahan kerran koko levyn kuunteleminen. Kaikelta tältä toivoisi välttyvänsä AMAn listalla, mutta ihmisiä ja levy-yhtiöitähän nekin vaan on.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 9

Taas kertauksena, että Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta parhaasta levystä. Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Jos oikein laskin niin nyt tulee jo 30. levy. Paljon on vielä jäljellä, mutta kyllähän tämä hyvin on jo alulla.

Justin Townes Earle: Single Mothers
Taas paljastan tietämättömyyteni, kun myönnän, etten tästäkään tyypistä ollut aikaisemmin kuullut mitään. Nimi kyllä pistää odotukset pelottavan koviksi tai toisaalta herättää epäilyksen, että onko listalle tullut päästyä pelkän nimen perusteella.

Mutta odotukset täyttyvät ihan kohtuudella. Earlella on oma vahva ääni ja luonteva tyyli tehdä biisejä. Kantri kuuluu kyllä taustalla, mutta ihan yhtä hyvin välillä karataan vaihtoehtokitarapopinkin puolelle.

Bändi svengaa makeasti. Parhaiten parissa nopeammassa biisissä, mutta varsinkin alkupään slovaritkin toimivat hienosti. Internet tiesi kertoa, että tämä äänitettiin osaksi tuplalevyä, jonka toinen puolisko Absent Fathers on tulossa tammikuussa. Oikeasti kiinnostaa kuunnella sekin.

Äkkiseltään ei löytynyt bändivideoita, joten tässä tämmöinen veto:

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 8

Sarah Jarosz: Build Me Up From Bones

Sarah Jarosziin olen aiemminkin tutustunut, mutta jotenkin olin jäänyt mielessäni kiinni kuvaan bluegrass-ihmelapsesta, joka oli varsinkin upea mandoliinin soittaja. Nyt täytyy muuttaa käsitystä.

Jarosz on ennen kaikkea upea lauluntekijä. Levy on sattunut americana-kontekstiin sopivaksi, mutta ihan itse biisien puolesta se voisi olla hivenen erilaisilla sovituksilla tosi fiksu poplevy tai jopa jonkin sortin rockiakin. Yleispätevästi hyviä biisejä siis.

Sitten Jarosz on myös hyvä laulaja, hyvin samalla tasolla biisien kanssa.

Soittajien suoritukset ovat kauttaaltaa tyylikkäitä ja biisejä palvelevia. Millekään tarpeettomalle virtuoosi-itselmöinnille ei ole tilaa jätetty. Omanlaisensa pehmeyden hommaan tuo monessa mukana oleva sello. Välillä mennään tosi riisutusti mandoliini-sello-viulu-kuviolla.

Tästä videobiisistä on levyllä eri versio, mutta molemmat kestävät komeasti (Sarah soittaa tuossa oktaavimandoliinia, ihan vaan tiedoksi, jotta se ei oo kitara):

Billie Joe + Norah: Foreverly

Pehmoisen lämpöistä ja sympaattista retroilua. Jotenkin vain tulee olo, että tässä pitäisi innostua ja ihastua siitä, että Billie Joe Armstrong tekee tämmöistä ja vieläpä Norah Jonesin kanssa. Vaan ei tästä ole kummankaan uralla kovin merkittäväksi tapahtumaksi.

Sovitukset eivät ole erityisen rohkeita tai kiinnostavia, vaan hyvinkin sovinnaisia. Soittajienkaan suorituksista ei mitään erityisen persoonallista irtoa.

Mutta joo onhan tässä hetkensä. Jotenkin puolivillainen kokonaisuus kuitenkin.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 7

Chuck Mead: Free State Serenade
Mead pyörii jotenkin makeasti 50- ja 60-luvun kantri- ja protorockkuvioissa. Välillä tosi kiltisti ja välillä hienon tylysti. Osaa hän kertoa tarinoitakin ja kaivaa jotain uusia kulmia perusjuttuihin.

Jotenkin kuitenkin ollaan liikaa kiinni perinteessä ja kaiken tekemisessä silleen kuin se on aina tehty tai kuten se on parasta tehdä. Ei jää hirveän syviä jälkiä muistiin.

Video vielä matkaan, ettei liian olemattomaksi nämä havainnot:

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 6

The Infamous Stringdusters: Let It Go
Tämäkin bändi on tullut vastaan aikaisemminkin. Jotkut näyttävät puhuvan bluegrassista tämän yhteydessä. Mistä minä noita ruohon rajoja tiedän, mutta laittaisin vähintäänkin eteen määritteeksi progressiven. Jotenkin samanhenkistä hommaa tekevät Nickel Creek, Puch Brothers ja (teki) Joy Kills Sorrow, ja jokunen muukin.

Älyttömän hyviä soittajia, upean paljon lauluvoimaa, jänniä sovituksia ja hyviä biisejä. Soolot eivät aina sisällöltään järisytä, mutta silloin voi kuunnella muita: koko ajan tapahtuu jotain makeen ja fiksun kuuloista. Kova keikkailu kuuluu siinäkin, että missään välissä ei jää kaipaamaan rumpalia, sen verran tiukkaa on komppien vetäminen kaikilla.

Teknisesti täydellinen suoritus ja taiteellinen vaikutelmakin reilusti ok, mutta jotain jää puuttumaan. Mikään ei ärsytä tai riko puhtoisuutta. Porukassa ei ole mukana ketään muiden edelle puskevaa persoonaa tai yksittäistä neroa, kuten noissa alussa mainitsemissani bändeissä.

Tässä ehkä parhaiten palvelee live-video; levyllä on saatu säilytettyä keikkasvengiä hienosti ja toisaalta kuuluu, että kaikki pystytään vetämään yleisön edessäkin yhtä komeasti:

Jukka Nousiainen: Huonoa seuraa

Jukka Nousiaisen soololevyä on hehkutettu lehdissä ja yksi kaverikin on kehunut. Yleensä se on huono merkki. Niin nytkin.

Levyllä on tiivistetty Suomi-rockin 70-luvusta kaikki se, mikä siinä oli vikana, ja vielä ilman erityisempiä oivalluksia tai suurempaa omaa panosta. Tunkkaista, tylsää, tyhmää.

Kannatti ehkä kuunnella siksi, että oppi jotain uutta ihmisistä (ainakin musiikkitoimittajista ja siitä yhdestä kaverista). Mutta kirjoittaa ei oikeastaan kannata tämän enempää.

DeQn Sue: Zeitgeist

Taas poikkeus americana-urakasta. Tai ei ehkä taas, koska edellinen oli musiikillisesti aika samoilla linjoilla.

DeQn Suen nettisivuilla sanotaan, jotta Alternative Theatrical Pop. Kuvaa hommaa aika hyvin. Biossa taidetaan puhua myös yhteiskunnallisesti tiedostavasta. Sekin pitää paikkansa, varsinkin tuossa pop-kontekstissa (viittaan siis siihen, että vaikkapa jossain punkkiporukoissa sama tiedostaminen näkyisi suorasukaisemmin ja silleen). Pohjimmiltaan tässä on selvästi kyseessä laulaja-lauluntekijäkuvio, vaikka sitä akustista kitaraa ei rämpytetäkään. Ja hyvä lauluntekijä onkin. Ja laulajana oikeasti kova, vaikka se hetkittäin saattaakin hävitä poppikuorrutukseen. Mutta sekin kuuluu asiaan. Tai ainakin se, että ei päästä teknistä suoritusta itseisarvoksi.

Teatraalisuutta kai on se, että kaikenlaista rönsyilyä tapahtuu biiseissä useinkin. Rönsyily ei kuitenkaan karkaa pelleilyksi, vaan ne tuovat oikeasti jotain lisää, kehittävät jännitteitä tai jotain sellaista. Rajallisesta kokemuspiiristäni tulevat mieleen Fishbone ja Amanda Palmer. Ensimmäinen kai tuosta rönsyilystä ja Amanda teatraalisuudesta. Zeitgeistia kuunnellessa nuo molemmat mainitut vaikuttavat vähän vanhanaikaisilta. Näin tämä siis kuuluukin tehdä.

Tuotanto on ihan huippuluokkaa, samalla tasolla biisien kanssa. Älykästä ja leikkisää. Ainoa vähän vaivaava juttu on bassopään ohkaisuus ja mekaanisuus. Sinne kun saisi yhtä fiksua ja leikkisää menoa + hitusen rietasta lihallisuutta, niin tämä olisi ihan järisyttävää tavaraa.

Levy löytyy spotikastakin.

Videoita näyttää löytyvän montakin, mutta tämä ensimmäisenä kolahti, vaikka tai ehkä juuri siksi, että on herttaisesti livenoloinen ja toteutukseltaan levyn versiota riisutumpi:

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 5

Nyt on jotenkin hyvä olo. Kaksi levyä, molemmat aika selkeästi kantria, joten ei tarvitse hirveämmin selitellä.

Bruce Robison & Kelly Willis: Our Year
Älyttömän sympaattisen oloinen pariskunta. Molemmilla on luontevasti oma persoonallinen tyylinsä. Ehkä Bruce Robison erottuu enemmän edukseen peruskantriäijistä; ei tarpeetonta pullistelua, vaan rennosti kerrotaan tarinoita ja tuntemuksia.

Levyn soundit ovat aivan upeat: kevyen ilmavaa ja selkeää. Saattaa olla, että ihan ilmeisestä jutusta kaikille asioihin perehtyneille on kyse, mutta kitarat ovat tosi ohkaisen kuuloisia. Se jättää kivan väljäksi koko soundimaailman: soittimet eivät kilpaile keskenään samoista alueista juuri ollenkaan.

Ja soittajat ja sovitukset ovat upeita. Perusjuttuja, mutta silti jotenkin raikkaasti. Erityisesti sattui korvaan rumpali, jolla on ovela tyyli soittaa fillejä alkamaan tosi pidätelleen, että melkein tuntuu selvältä breikiltä, mutta sitten hiipien tapahtuukin jotain.

Tämä myös hidasti osaltaan urakan etenemistä, kun piti pariin kertaan kuunnella, suunnitellun kertakuuntelun sijaan. Carousel on jotenkin huikea.

En jaksa googlailla, että kuinka suuressa määrin nämä ovat omia biisejä, mutta tähän kuitenkin videoksi Tom T. Hallin klassikosta versio:

Jason Eady: Daylight & Dark
Tässäkin on jotain. 

Sanoituksissa on oikeastaan ihan hirveästi kantrikliseitä, joista luulin, että ovat ihan vain vitseinä tehtyjä yleistyksiä: nainen jättää, nainen pettää, mies juo koska on yksinäinen, mies on yksinäinen koska juo, kaikki on huonosti, asioista ei tuu mitään ja silti pitää yrittää, eikä jaksa yrittää enää jne.

Mutta silti tässä on jotain. Sanoitukset itseasiassa rupeavat naurattamaan surkeudessaan, mutta jotain totta niissä on. Ja musiikillisesti homma toimii. Välillä toimii ihan mahottoman hienosti. Parissa slovarissa kaikki turha on hienosti riisuttu pois ja lähennellään jonkin sortin minimalismin rajoja, ja kokonaisuudesta tulee hurjan hieno.

Eadyn ääni on aikalailla geneerinen kantrimiehen ääni. Ei välttämättä hirveästi omaa persoonallista äänenväriä, mutta riittävän vilpitön ja pehmeä, että lauluja haluaa kuunnella.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 4

Jamestown Revival: Utah
Oisko jotain pop-folkkia. Kaksi laulajaa laulamassa paljon stemmoja toisilleen, intervallit soivat jotenkin kovasti Simon & Garfunkel -tyyliin. Kovalle tasolle siis menee vertailu heti, mutta kun kumpikaan vaan ei ole Simon eikä Garfunkel, ei lauluääneltään eikä biisintekijänä.

Mutta ei mitenkään kelvotonta kampetta kuitenkaan. Biisit ovat ihan kohtuullisia ja onnistuvat välillä kasvamaan oikein komeasti. Sovitukset ovat hieman mielikuvituksettomia ja ennalta-arvattavia. Tulee olo, että aika nopeasti nuo sovitukset on kasattu sen päälle, miten ovat laulajat kahdestaan kitaran kanssa vetäneet. Hetkittäin hommassa on kyllä aavistus särmääkin. 

Oikeasti kuitenkin haluaisin kuulla enemmän selvää laulullista tulkintaa leadien laulajalta; jotakuinkin jatkuvat stemmat pakottavat tarpeettoman tarkkaan ja neutraaliin laulamiseen, ja sellaisella on etäännyttävä vaikutus. Saattaa se olla ihan harkittukin juttu, mutta koko levyn mitassa se rupeaa jo vaivaamaan minua.

California alkaa kyllä parilla kuuntelulla vähän tuntumaan hyvältä:

Kuuluuko tapoihin aina vielä muistuttaa, että tämä liittyy Americana Music Associationin top 100 2014 -listaan, josta askartelin oman soittolistan spotikkaan, ja jonka olen uhonnut kuuntelevani kokonaan?

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 3

Onhan tää kummallinen urakka. Jotenkin perverssiä koittaa kuunnella hirveä määrä levyjä toisensa perään ja sitten koittaa ensireaktiot vielä kirjata jotenkin ylös. Mutta toisaalta tulee juuri kirjoittamisen takia kuunneltua ihan erilaisella intensiteetillä kuin yleensä. Tavallisesti parin biisin perusteella päättäisin, että jaksanko syventyä, ja sitten kuuntelisin muiden puuhien ohessa moneen kertaan, kunnes hiljalleen levy alkaisi hahmottua kunnolla. (Niin ja siis nimenomaan kuuntelen aina levyjä kokonaisuuksina, vaikka enimmäkseen streamina tulee nykyään kuunneltua.)

Kirjoittaminen on myös tavallaan hauskaa. Niiden kirjoitusten lukeminen ei sitten niin hauskaa olekaan. Yöllä tulee väsyksissä lasketeltua kaikenlaista joutavaa muka jotain kuvatakseen. Ehkä siitäkin oppii jotain hiljalleen.

Amos Lee: Mountains of Sorrow, Rivers of Song
Vähän huoletti taas noiden jättiläisten (Lucinda ja Jolie noissa edellisissä jutuissa) jäljiltä, jotta tuntuuko mikään miltään. Amos Lee tuntuu kivalta. 

Netissä joku kirjoitti, jotta Leen ääni on bluesahtavasti folkia, jossa on joku kantritvängi vielä mukana. Ei se ainakaan kauas mene totuudesta. Slovareissa äänestä tulee esiin joku aavistuksen nasaali sävy, joka tuo vahvasti mieleen Eros Ramazzottin. Minusta on pelottavaa, että olen kuullut Ramazzottia niin paljon, että se voi tulle mieleen jostain muusta. Mutta Lee pitää homman jotenkin siedettävänä. Ei liikaa limaa.

Musiikillisesti taas liikutaan edellisten kanssa aika samoilla seuduilla, mutta on hommassa oma terveesti leikkisä sävy. On kepeämpää akustispainotteista kamaa ja sitten rokataan aika raskaastikin.

Ja bändi on ihan törkeän hyvä. Osaavat pidätellä makeesti ja pienillä asioilla tehdä isoja juttuja. Bassojutut voisivat olla toistaiseksi tällä listalla vastaan tulleista kovimpia. Ja rumpalikin on jotenkin tolkuttoman tyylikäs.

Vielä video sieltä rokimmasta päästä.

Jolie Holland: Wine Dark Sea

Pitää poiketa välillä tuon top 100:n ulkopuolelle. Aina, kun joku jaksaa jonkun listan värkätä niin heti tulee joku urpo luettelemaan levyjä, jotka olisivat ehdottomasti sinne kuuluneet. Nyt minä olen se urpo.

Pitkään olen Frazey Fordin uutta odotellut ja samalla on jäänyt huomaamatta, että jo alkuvuodesta tuli tämä Jolie Hollandin levy (FF ja JH tulivat aikanaan tutuiksi The Be Good Tanyasista, jos joku ei muka tiedä). Musiikillisesti levy menisi ihan sujuvasti AMAn listalle ja aika korkeallekin siellä, mutta oisko tässä jotain yhdistys- ja levy-yhtiöpolitiikkaa taustalla, tiedä häntä.

Hollandin lauluääni ja -tapa kolahtavat minulla lujaa. Jotenkin laulaminen onnistuu kuulostamaan yhtä aika tosi hankalalta ja luontevalta; ihan kuin olisi joku vaiva, joka vaikeuttaa äänen tuottamista, mutta tuntuu tosi hyvältä. Sanoista on aina äkkiseltään vaikea ottaa selvää, mutta aina niissäkin jotain löytyy, johon tarttua. Ihan heti näitä ei kyllä pysty hoilaamaan mukana. Se voi olla hyvä asia.

Musiikillisesti ollaan aavistuksen kokeilevan sähköisen americanan seutuvilla, kai. Makeita hälykitarajuttukin löytyy. Ja sitten heti kohta sujuvasti siirrytään perinteisemmän svengin pariin. Selkeä kokonaisuus levystä kuitenkin muotoutuu.

Dark Days -video edustaa sitä merkillisempää ja synkeämpää puolta.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 2

Nämä seuraavat ovat Keb' Mo'n ja Lucinda Williamsin kanssa kilpasilla ja se on kova paikka kelle tahansa. (Edelleen siis sama soittolista, katso edellinen bloggaus.)

The Secret Sisters: Put Your Needle Down
Saattaa osoittaa omaa heikkoa perehtyneisyyttäni aiheeseen, mutta pakko tässä on ekana mainita Lana Del Rey. Jossain 50- ja 60-luvun popin ja esirockin maisemissa tässäkin pyöritään. Sävytkin tahtovat olla hetkittäin Del Reyn tapaan alakuloisen ja kohtalokkaan pahaenteisiä, vaikka heleämmät lauluäänet siihen oman kierteensä tuovatkin. Periaatteessa makee juttu taas kerran, mutta just nyt ei kolise alkuunkaan. Karkaa liian herkästi taustamusiikiksi.

John Fullbright: Songs
Ehkä tuleva hieno laulaja-lauluntekijä. Ei vielä kuitenkaan. Levyn alkupuoli koittaa olla kovasti syvällistä ja toteutukseltaan riisuttua, mutta eivät biisit tai tekstit ole niin hyviä, että kestäisivät. Eikä äänessä ole sellaista vahvaa persoonallisuutta, että sekään kantaisi. Puolen välin seutuvilla tulee mukaan bändi ja homma alkaa kulkea. Biisit kantavat paljon paremmin bändin kanssa ja poppiin vivahtavat äänensävyt pääsevät oikeuksiinsa. Ja sitten lopuksi taas lässähtää pianon kanssa lorvehtimiseksi.

Lucinda Williams: Down Where the Spirit Meets the Bone
Tämähän oli oikeasti tuolla listan top 10:ssä, mutta tuli vasta nyt kuunneltavaksi, vanhanaikaisesti levykaupan kautta. Mutta joo, tästä on aika turha minun kirjoittaa mitään: Lucinda on selvästi maailman parhaita laulajia, joka saisi Hailuodon kunnanhallituksen pöytäkirjatkin laulettua niin että en voisi muuta kuin itkeä liikutuksesta. Ääni ei ole hävinnyt mihinkään. Biisejä on tuplalevyllä ihan hirveästi sulateltavaksi ja eivät niistä kaikki mitään kuolemattomia ole, mutta sen äänen takia nekään eivät ahdista. Tyylillisesti vaihtelee sujuvasti melkolailla kaiken americanaksi laskettavan laitoja pitkin, jopa soul-slovari puhaltimineen löytyy. Tämmöiset levyt eivät pysty vanhenemaan tai kulumaan loppuun ikinä.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 1

Americana Music Association julkaisi tänäkin vuonna Top 100 albumilistansa (tuolla onkin vain top 10, loput täällä). Sitä on tullut katseltua monena vuotena. Tosiaan vain katseltua: siellä on muutama todella hyvä tuttu nimi, mutta lista on sen verran pitkä, että siihen se on sitten jäänytkin.

Americana on mukavasti epämääräinen nimitys ja tuntuu tarpeen mukaan kattavan kaikenlaista, joka ei suoraan ole puhdasta country, folkia, bluesia, soulia tai rockia, kunhan jonkinlaisen Amerikan mantereen vaikutuksen niistä haluaa kuulla. Tai ei näytä aina haittaavan, vaikka johonkin noista lokeroista hyvinkin menisivät. Sopii siis hyvin minulle: oikeasti osaa noita lokeroita mielekkäästi käyttää kuitenkaan (tuolta voi katsella kontekstia, jossa pyöritään).

Nyt tuntui, että tuolla listalla täytyy olla niin monta loistavaa levyä, että sitä ei voi sivuuttaa vanhaan tapaan. Melkein kaikki löytyivätkin sitten Spotifystä ja piti tehdä niistä soittolista.
Minulla on Spotifyhin kertynyt moneen listaan hirveä määrä musiikkia, joka sinne unohtuu. Rupesi huvittamaan ajatus koko listan kuuntelemisesta ja heti siihen ryhdyinkin. Muutaman levyn jälkeen jo huomasin, että uusia nimiä ja tunnelmia kertyy ihan liian kanssa päässä pidettäviksi. Aloin keräämään pikaisia huomioita levyistä facebookiin, mutta se muuttui hiljalleen hankalaksi ja turhan oloiseksi hommaksi.

Siksi siis tämä blogi. Nyt on kohta parikymmentä levyä kuunneltuna, ne tässä ja muut seuraavat perästä. Alustavasti tavoitteena on kuunnella lista ennen seuraavan ilmestymistä, saa nähädä. Ei ole tarkoitus rajoittaa blogia pelkästään tuohon yhteen top 100 -listaan, mutta se on kiva kehys aloitukselle.

Rosanne Cash: The River & the Thread

Kauttaaltaan timanttia, hunajaa ja kaikkea semmoista mahtavaa; kaikki mahdollinen kohdallaan. Liian bluesia kantriksi ja liian kantria bluesiksi.

Nickel Creek: A Dotted Line

Tämä oli mulla jo ennestään CD:nä ja tullut kuunneltua huolella. Ei siis tarvitse merkitä muistiin, että mahtava ja neroja ja semmoista.

Rodney Crowell: Tarpaper Sky

Merkillisen sekalainen eikä vetoa oikein millään tasolla. Tai pari pientä pilkahdusta oli mukana, mutta ei tarpeeksi, että tuntuisi tarpeelliseltä tähän enää palata.

Hard Working Americans: s/t

Mahtava nimi bändillä. Aikalailla etelän rokkia (skynyrd + allman + jotain). Osaavat hienosti vetää junttihölmöilyä ja nätimpiäkin juttuja silleen, että ei liikaa pelkästään nolota. Straight to Hell on jotenkin mahtava.

Old Crow Medicine Show: Remedy

Ei ole aikaisemmin uponnut, mutta nyt on jo tosi lähellä potin räjäyttämistä. Mahtava bilealoitus parin ekan biisin verran ja sitten väliin vaihtelua ja sitten taas kohkaamista. Kantria jotenkin oldtime-pohjalta rokkihengessä. Mutta ainakin ekalla kerralla ehtii puuduttaa jo ennen kuin loppuu.

Nikki Lane: All or Nothin’

Jotakin kasaristadionkantrirockankeutta jää päällimmäisenä mieleen ja pahalta tuntuu. Keveimmillään ihan kohtuullista sheryl crow-henkistä svengailua. Mutta ei oikein tunnu.

Lake Street Dive: Bad Self Portraits

Ennestään tuttu tämäkin. Ihanan vaivattomasti svengaavaa soulia. Muistelen, että oli vähän jazzimpi aikaisemmin, mutta ketä kiinnostaa. (Niin ja että tämäkin on americanaa on just hieno juttu. Kantria, folkia, bluesia, rockia, soulia jne: kaikki mukaan vaan.)

Bändi on soulin kannalta pieni: rummut, basso, kitara ja vähän koskettimia. Pienellä porukalla on laulutehoja enemmän kuin monella isolla. Upeita stemmahommia, joilla homma kasvaa ison kuuloiseksi.

Ja tietenkin Rachael Price on ihan upea koko ajan.

Shovels & Rope: Swimmin’ Time

Tämähän on oikeasti duo ja se kuuluu, vaikka muitakin on levyllä mukana. Pieni ydin on hetkittäin aavistuksen kuiva, mutta välillä tosi raikas. Laulavat välillä turhankin pitkästi yhtä aikaa ja se tahtoo tehokeinona levyn mittaan kulua loppuun, varsinkaan kun se ei koko ajan ole sanoitustenkaan perusteella perusteltua. Ja koko ajan on rouva vasemmassa korvassa ja mies oikeassa. Välillä pitäisi päästä youtubeen muistuttamaan itselleen kuinka sympaattista ja lämmintä meininki oikeasti on.

John Hiatt: Terms of My Surrender

Komea ääni, hyviä biisejä. Makeasti liikkuu rokin, bluesin, folkin ja kantrin laidoilla ja keskellä. Tunnelmat vaihtelevat aika synkeistä lopun huumorihommiin ja siinä välissä ehtii olla aika rietasta svengiäkin. Voimille ottaa ajatella, että tyypillä on jo reilusti toistakymmentä levyä tätä ennen; jaksaisiko ruveta muihin perehtymään...

Sturgill Simpson: Metamodern Sounds in Coutry Music

Ihme levy. Psykedeelistä kantria 70-lukulaisemman kuuloisesti ja hetkittäin psykedeelisemmin kuin 70-luvulla ikinä (aavistus liioittelua tuohon saattoi sisältyä, mutta heti seuraavana tuleva levy (Alvinin veljekset siis) on musiikillisesti parikymmentä vuotta vanhempaa, mutta äänen laadun puolesta paljon raikkaampi ja modernimpi kuin tämä metamoderni). Heti ekassa biisissä käydään läpi monenlaiset huumeet ja on vaikea päättää, että oisko tämä kuitenkin vitsi. Ei se taida olla. Laulusoundi kaikuineen on niin autenttisesti minun ikäinen, että pahalta tuntuu pitkän aikaa, mutta jotain merkillistä vetoa viimeisessä varsinaisessa biisissä on kaikkine sekoiluineen. Hämmentää sen verran, että pitänee joskus toistekin kuunnella.

Dave Alvin & Phil Alvin: Common Ground

Ok, siis Big Bill Broonzyn biisejä. Laulamassa ja soittamassa veljekset, jotka on kasvaneet bluesin, kantrin ja rockabillyn keskellä (wikipedia väittää siis semmoista). Kuulostaa just siltä. Ei yllätä missään välissä, mutta sehän ei taida tähän hommaan kuuluakaan. Periaatteessa oikein hienoa ja tyylikästä ja svengaa hyvin, mutta ei oikein mun juttu. Yksi biisi kerrallaan kuunneltuna vielä toimii jotenkin, mutta levyllinen puuduttaa pahan kerran.

St. Paul & The Broken Bones: Half the City

Soulia joo. Tällaiselle asiaan syvästi perehtymättömälle tämä kuulostaa geneeriseltä hyvältä baby I love you -soulilta: hyvin soitettu, makeet soundit ja laulaja kuulostaa upealta. Pariin kertaan levyn aikana on mainiosti jatsahtavia tuokioita. Eniten kiinnitti huomiota basisti: ei kovinkaan rytmistä soittoa vaan pehmeää ja melodista; jättää terävimmät iskut rumpalille ja kitaristille. Hyvin toimii.

Parker Millsap: Parker Millsap

Pari ekaa biisiä kuulostivat päällepäin gospelilta. Mutta mikäpä siinä: onhan tässä naisenrakastamislauluja tullut kuultua aika monta, joten eiköhän nuo Jeesuksen rakastamiset mene vaihteluna. Mutta ei tässä sitten kokonaisuutena siitä ollutkaan kysymys.
Musiikillisesti pyörii akustisissa perinnemeiningeissä ja vaihtuu luontevasti rokin puolelle hetkeksi. Soitto on tiukkaa, toimii aika pienillä jutuilla ja on aina silti jotain koukun tapaista johon tarttua.
Laulaja alkuun vähän kuulostaa hankalalta, mutta loppua kohti juuri se rupeaa viemään kaiken huomion. Jotain mahtavaa Parkerissa taitaa olla. Pitää kuunnella toistekin.

Willie Nelson: Band of Brothers

Tätäkin ehdin jo ennestään kuunnella moneen kertaan. Nelson on jotenkin niin mahtava tyyppi, että olen aina halunnut tykätä hänen levyistään, mutta tämä on ensimmäinen, jonka kanssa se on onnistunut. Monta loistavaa biisiä.

Paul Thorn: Too Blessed to Be Stressed

Vau. Näissä tämän listan levyissä kierrätetään paljon vanhoja ja muualta tuttuja juttuja, musiikillisesti ja sanoituksissakin. Se on ok ja kuuluu asiaan. Sitten on tämä Thorn. Rockia, Blues Rocki, etelän rockia ja vähän kantrin sävyjä. Mutta että ei mitään omaa. Ei. Sanoituksia myöten kliseitä toisensa perään. Ei meinaa kestää pää. Vasta Old Stray Dogs & Jesus alkaa jotenkin tuoreesti, kun kaveri on huumediileri ja meksikolaiset katkas sen kaulan ja harmittaa, kun siltä sai hyvää pilveä. Mutta siihen se aikalailla jää. Ei ikinä enää.

Trampled by Turtles: Wild Animals

Näillä on joku oma juttu. Soitannollisesti banjot sun muut nojaa katrin ja muiden perinnejuttujen suuntaan, mutta laulussa ja laulumelodioissa on jotain älykköpoppimaista. Ja komeita stemmahommia. Mutta ei mitään villiä ja/tai eläimellistä tästä minun korvaan irtoa. Eikä oikein tunnu missään, mutta ainakin parempi kuin Paul Thorn.

Looking Into You: Tribute to Jackson Browne

Tästä löytyi vain neljä biisiä. Ihan kohtuullista tai jopa loistavaa osa, mutta ei oikein voi mitään tuomiota saada aikaiseksi kokonaisuudelle.

Keb’ Mo’: Bluesamericana

Huh. Just nyt olen melko varma, että Keb’ Mo’ on maailman mahtavin ihminen. Levyllä ainakin kaikki on niin kohdallaan, ettei siihen ihan peruskuolevainen pysty. Tai ehkä sillä on noita muitakin soittajia apuna, mutta silti. Blues on pohjalla koko ajan, mutta pysyy kaukana mistään jämähtämistä muistuttavasta. Joskus olen ehtinyt ajatella, että blues on jo kuultu, mutta näköjään siitäkin riittää vielä vaikka mihin.