Punch Brothers: The Phosphorescent Blues

Chris Thile ei ole tavallinen ihminen. Mandoliinin soittajana hän on virtuoosi, mutta teknisen taidon lisäksi myös yleispätevästi huippumusikaalinen ja saa aina mukaan tunnepuolenkin. Ja hyvä laulaja. Ja hyvä laulujentekijä. Esiintymistyylistä voi päätellä, että hän myös tietää kaiken tuon, mutta onnistuu silti olemaan miellyttävän oloinen, ainakin meidän uskovaisten silmissä.

Thilellä on myös taito kerätä ympärilleen soittajia, jotka eivät ollenkaan jää vähäisemmiksi hänen rinnallaan. Se takaa sen, että hommassa säilyy mieli. Nickel Creekin Watkinsit ovat yhtä kovia ja niin ovat Punch Brothersinkin tyypit.

Thilellä on myös kova vauhti päällä joka suunnassa. Puolentoista vuoden sisään on ilmestynyt soololevyllä Bachia, upea duolevy Edgar Meyerin kanssa klassisen ja perinnemusiikin rajoja venytellen, Nickel Creekin uusin ja nyt vielä tämä Punch Brothers.

Punch Brothersin yhteydessä on aikaisemmin aina mainittu bluegrass, mutta nyt sille ei juuri ole käyttöä. Tai yksi levyn biiseistä menisi siihen kategoriaan, vaan ei taida yksinään riittää määrittämään yhtyettä edes progressive-etuliitteellä. Ennemmin pitäisin levyn biisejä jonkinmoisena progepoppina, joka ehkä painottuu akustisiin soittimiin, mutta ei rajoitu niihin. Lyömäsoittimetkin ovat merkittävässä osassa, mutta ainakaan aikaisemmin ei sellaisten soittajaa ole bändin jäsenenä ollut. Tiedä sitten huomaisiko edes niiden puutetta keikoilla levyn kuunneltuaan.

Biisit ovat kirkkaalla ja kuulaalla tavalla kauniita ja vähän joka suuntaan rönsyileviä. Pari klassista välisoittoa ovat nokkelalla tavalla hauskoja, eivät naurettavia eivätkä turhia täytteitä. Perussävy on melko samanlainen kuin mihin soololevyjen laulubiisit ovat alkaneet suuntautua. Mutta jos siitä tykkää niin se ei haittaa.

Soitannollisesti kaikki tuntuu tukevan hyvin biisejä. Taitojen ja ideoiden puolesta varmasti olisi ollut mahdollisuuksia kaikkien briljeerata paljon enemmänkin, mutta parempi näin.

Kaikin puolin upea levy.

Ja tällä videolla osoittavat olevansa myös äärettömän taitavia pysymään paikoillaan, jos niin haluavat.

Fatoumata Diawara: Fatou

Americana-urakan aikana on välillä hyvä puhdistaa korvia, ettei ihan jumitu pää. Tämä levy on jo muutaman vuoden ikäinen, mutta ei mitenkään vanhentunut.

Koko Afrikan mantereen musiikki tahtoo jäädä vähälle huomiolle ja tietämys aiheesta tahtoo siksikin jäädä mulla aika ankeaksi. Jostain syystä tahtovat nämä Malin suunnan jutut tulla useimmiten vastaan. Tutuin sieltä on Tinariwen ja sijoittuu kai siellä eri kansanryhmän suuntaan, mutta joitain samanhenkisiä melodioita, soundeja ja rytmisiä ratkaisuja kuuluu tälläkin levyllä.

Diawara on ilmeisesti asunut Ranskassa aika pitkään ja se kai kuuluu siinä, että musiikki on helposti lähestyttävän kuuloista. Ranskasta löytyy osaamista tällaisiin eri musiikkikulttuurien yhdistämisiin kaikkia osapuolia kunnioittavalla tavalla. 

Kokonaisuus on todella kirkkaan selkeä, lämmin ja älykäs. Alkuun tahtoo rytmiikka hämmentää, mutta silloin kannattaa soveltaa jotain Frank Zappan lausahdusta: kuunnella bassoa ja heiluttaa takapuolta sen mukaan.

Sleater-Kinney: No Cities to Love

Aina olen halunnut tykätä Sleater-Kinneystä, koska kaikki sattumalta kuulemani yksittäiset biisit ovat olleet hienoja ja älykkäitä, ja lehtijutuissa se mainitaan aina fiksuissa yhteyksissä. Jotenkin en vain ole saanut aikaiseksi levyjen kuuntelua tai sitten niitä ei ole ollut oikealla hetkellä saatavilla. Nyt sitten testissä oleva Tidal älysi muistuttaa, että tämä levy on vasta ilmestynyt.

Tavallaan tämä on comeback-levy, vaikka eivät mistään hajoamisesta ole kai päättäneetkään. Vähän surullisia ysäribändien comebackit ovat olleet kulta-aikoihin verrattuna, mutta tässä tapauksessa en pysty siis aikaisempaan kunnolla vertailemaan, koska vain yksittäisiä biisejä on tullut silloin joskus kuunneltua.

Kyllä 90-luku levyllä kuuluu. Sen ajan indie-alternative-punk-jne juttu tässä on pohjalla. Mukavia enemmän tai vähemmän vahvoja häivähdyksiä Pixiesin, Sonic Youthin ja ehkä Shellacin tai jonkun math rock ja punk-jutun suuntaan ehtii levyn aikana olla. Hommassa on kuitenkin mahtava ajatuksen ja musiikin kirkkaus, jonka takia ei tarvitse millään nostalgialla asioita perustella. Ja tietenkin bändin oma sävy jyrää nuo hetket, jolloin joku muukin voisi tulla mieleen.

Sitä omaa sävyä määrittävät eniten dramaattisen intensiivinen laulutyyli ja välillä jopa popahtavat melodiat, mukavasti rujo ja tarkka soittotyyli kokobändillä ja ehkä vielä melodiakitaroiden ajoittaisesti kipeät soundit. Niistä kaikista minä tykkään. Ja tämä on oikeasti hyvä rokkilevy.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 29

Taas vaihteeksi se kertaus homman ideasta:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio.

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Nyt näköjään pääsen jo sijaan 66 (Felice Brothers siis). Tarkoittaa, että kaksi kolmannesta on jo kuunneltuna!

Seth Walker: Sky Still Blue

Setäbluesia. Siistiä, tyylikästä, svengaavaa, letkeää, kohtuullisen hyviä biisejä, hienoa kitaransoittoa ja vielä hyvin laulettu.

Ehkä minustakin joskus tulee niin vanha, että tykkään tämmöisestä. Vielä ei tunnu missään. Edes hienoista särmää saisi olla. Tai jotain muuta, johon tarttuisi.

Felice Brothers: Favorite Waitress

Tämä on aika perusjenkkifolkkia, mutta oikeasti ilahduttava kokonaisuus.

Bändi osaa soittaa kiltin kuuloisesti, mutta myös iskeä vähän lujempaa. Soitto ei ole liian siloiteltua ja hiottua. Luontevan kuuloista ja haitari ja viulu tekevät oman sävynsä hommaan.

Sen homman hoitaa sitten kotiin laulaja. Hauskasti tulevat mieleen nuori Dylan ja Shane MacGowan sekä äänestä että laulutyylistä. Asennetta juuri oikealla tavalla.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 28

Robert Ellis: The Lights From the Chemical Plant
Progekantria? Aika kiero ja kummallinen ajatus, mutta en minä osaa tätä oikein muuksikaan tulkita. Tai onhan se periaatteessa hienoa, että rikotaan tai moniulotteistetaan luutuneita kaavoja, ei sillä. Minun makuuni niitä kaavoja voisi rikkoa muuten kuin progemaisen älylliseen ja tarpeettoman monimutkaiseen suuntaan; semmoinen saa aikaan vieraantuneen olon, jollaista en osaa kaivata.

Sanoituksetkin ovat jotenkin kylmäkiskoisia ja tylyjä. Ellisin äänessä on kantrityyliin jotain rehellistä ja vilpitöntä, ja juuri siksi olisi kiva kuulla semmoisia lauluja, joista osaisin tykätä.

Ei siis minun makuun, mutta ehdottomasti pointtinsa tällä levyllä on eikä missään tapauksessa huono. Kannattaa malliksi kuunnella ainakin Houstonin loppu, jos ei koko biisiä jaksaisi; se ei mielestäni jätä ainakaan näitä progeviittauksia ihan tyhjiksi.

Suzy Bogguss: Lucky
Suzy Bogguss on kantrilaulaja, mutta ei niinkään laulujen tekijä. Sellainen on kantripiireissä ihan tavallista ja varsinkin Nashvillen koneisto tykkää sellaisesta selvästä tehtävien jakamisesta. Boggussilla on ollut isoja hittejä muiden tekemistä biiseistä, mutta niistä on sen verran aikaa, että hän on vapautunut isojen levy-yhtiöiden puristuksesta. Tämä levy onkin sitten Kickstarterin kautta fanien rahoittama. Minä siis tykkään kickstarterista ja monta levyä on tullut sitä kautta hankittua; tässä ei siis ole tarkoitus piruilla, että se olisi jotenkin epäonnistuneiden artistien viimeinen oljenkorsi tai sellaista.

Levyn biisit ovat uusia versioita Merle Haggardin biiseistä. Se tarkoittaa, että biisit ovat vähintäänkin hyviä, osa jopa loistavia. Mutta se tarkoittaa myös, että väkisinkin tulee vertailtua alkuperäisiin. Siinä kohtaa Bogguss häviää pahemman kerran.

Bändi kuulostaa hyvältä, svengaa ja meininki on sympaattista. Bogguss laulaa hyvin. 

Mutta siihen se tahtookin sitten jäädä. Laulutyyli on niin puhtoinen ja siloinen, että ei se tartu ainakaan minussa mihinkään. The Bottle Let Me Down ja Going Where the Lonely Go jäävät varsinkin epäuskottaviksi, ei niissä ole sellaista eletyn oloista mitään. Kuuluu kyllä, että Bogguss näistä biiseistä tykkää, mutta ei se oikein riitä.

Frazey Ford: Indian Ocean

Tämä levy ei ole mukana blogia toistaiseksi hallinneella AMAn top 100 -listalla, varmaankin siksi, että ilmestyi vasta ihan loppuvuodesta. Tai mistä minä tiedän olisiko muutenkaan, mutta helposti kuvittelisin, että seuraavalla listalla voi jo ollakin.

Frazey Fordin uusi levy on minulle oikeasti iso juttu. Edellinen ilmestyi 2010 ja siitä lähtien seuraavaa olen odotellut. 

Ford on ehdottomasti suosikkilaulajiani. Oli jo The Be Good Tanyasin alkuaikoina (bändi on kai vielä pystyssä, vaikka edellisestä levystä on jo kohta kahdeksan vuotta), mutta soolona on löytänyt soulahtavan folkin tai folkahtavan soulin omaksi tyylikseen. Ääni on semmoinen, että minulle kelpaisi vaikka millä tyylillä, kunhan laulaa.

Levyllä mukana olevan bändi on ihan järkyttävän kova. Alkuun meni useampi kuuntelukerta pelkästään nautinnosta kiemurrellessa. Basisti soittaa todella yksinkertaisesti, mutta ihanan lämpimästi. Jo senkin varaan on kiva jäädä kellumaan. Rumpali kuulostaa myös nautiskelevan; joissain biiseissä tekee mieli kehua jokaista haikan iskua harkitun ja eletyn kuuloiseksi ja rennosti tarkaksi. Sitten, kun yrittää miettiä minkälaisia ylisanoja rytmiryhmästä voisi keksiä, niin huomaa, että ei rumpalia ja basistia voi oikeastaan erottaa erilliseksi osaksi: yksilösuoritukset ovat mahtavia, mutta se oikea taika on siinä kuinka hyvin bändin puuha toimii yhteen; kaikki ovat rytmiryhmää.

Biisit ovat hyviä. Se tahtoo alkuun jäädä melkein huomaamatta, kun laulajan ja bändin soundit ovat niin hienosti kohdallaan. 

Ford ilmeisesti tekee biisit itse kitaran kanssa. Se kuuluu lopputuloksessakin ja pitkän miettimisenkään jälkeen en ole varma, että onko se hyvä asia. Fordin kitara kuuluu, vaikka enimmäkseen vähemmän kuin edellisellä levyllä. Siitä tulee se folk-henki levylle aika vahvasti ja voi olla, että juuri sitä on haettukin. 

Toisaalta hetkittäin tulee sellainen olo, että juuri se akustinen kitara on myös rasite: bändin väki, varsinkin sähkökitaran soittaja, käyttäytyvät turhan kohteliaasti Fordin komppausta kohtaan. Pidättelystä syntyvä voima on bändin vahvimpia puolia, mutta varsinkin sähkökitaristi joutuu pidättelemään ehkä liikaakin. Tässä mielessä suosikeiksi nousevat Done ja Natural Law, joissa bändi kuljettaa hommaa vahvemmin eteenpäin. Akustisen komppauksen pois jättäminen olisi voinut vapauttaa bändin olemaan oma itsensä ja sovituksiinkin olisi voinut tulla aavistuksen iskevämpiä ja soulmaisempia rytmisiä juttuja.

Itse asiassa olisin halunnut kuulla kosketin- ja kitarasooloja enemmän. Nyt ne jäävät pieniksi väläytyksiksi, joista jää olo, että näillä tyypeillä olisi oikeasti sanottavaakin.

Mutta nämä valitukset ovat pientä: oikeasti levy toimii juuri tällaisenäkin niin upeasti, että vähän väkisin noita ininöitä joutuu kaivamaan. Just nyt tämä kuitenkin tuntuu viime vuonna ilmestyneistä levyistä parhaalta.

 

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 27

Taas vaihteeksi tämä Americana-kertaus. Ajatuksena siis ois tulla enempi noita muitakin juttuja joskus sitten ja siksi tätä esittelyä viitsi koko blogin esittelyksi laittaa.

Siis:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Tämmöisten lukemista voi helpottaa, jos tietää mitä muuta tämmöisen kirjoittelija on kuunnellut. Semmoista voi lukea last.fm:stä. Selittää ehkä tämän seuraavan levyn arvioinnin.

Ruthie Foster: Promise of a Brand New Day
Tämä ei tunnu oikein kovasti missään. Ei huono levy, mutta ei ole minun juttu. Enimmäkseen aika siloista bluesia gospel-vaikutteisilla laulujutuilla. Välillä vähän folkahtavampaa ja jopa pikkuisen synkkää, mutta ei tarpeeksi. Rakkauslauluja ja yhteiskunnallisesti valveutunutta, mutta ei mene kumpikaan kunnolla minun pinnan alle. Siinäpä se näiden minun silmälasien läpi kuunneltuna.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 26

Sharon Jones & The Dap-Kings: Give The People What They Want 
Tää on helppo. En varsinaisesti näitä soul/funk-juttuja hirveästi harrasta, mutta Sharon Jonesin eka levy jo aikanaan sattui kohdalle ja kolahti. Nyt on vain paketti timanttisen tiukassa kuosissa: bändi iskee ja lujaa, halutessaan, ja on tosi tiukka ja tyylikäs koko ajan. Sharon Jones on vaan mahtava.

Turha kirjoitella, pari videota riittää:

Taas temppuilee youtube-upotus, joten linkin kanssa järeimmin iskevä People Don't Get What They Deserve.


Black Prairie: Fortune
Tämä on sitten oikeasti jännä levy. Ei oikein vertaudu mihinkään tällä soittolistalla aikaisemmin vastaan tulleeseen ja erottuu vain hyvässä. Tämä on myös poikkeus siinä, että kuulostaa oikeasti bändilevyltä, jossa ei edes solisti(t) tai yksittäiset soitinvirtuoosit varsinaisesti jyrää muita (kohta googlaan ja huomaan taas olleeni väärässä, mutta mennään hetki tällä ajatuksella). Laulajat ovat hyviä, mutta eivät mitenkään ainoa kiinnostava juttu, eivätkä kyllä ihan sellaisena pärjäisikään.

Yhteys perinteisiin on selvä, mutta samalla tulevat biisistä riippuen vahvat mielleyhtymät vaihtoehtopopin ja -rockin suuntaan, ja jopa metallijuttuihin. Nuokin onnistutaan tekemään omilla ehdoilla; raskaammat jutut onnistuvat ilman särökitaroita ja haitari+viulu soivat haluttaessa oikeasti rokisti. Sitä rokkimeininkiä tosin helpottaa rumpali, joka osaa oikeasti antaumuksella takoa rumpujaan; niitä ei ole tässä americanan seassa juuri tullut vastaan. Selkeiden americana-vaikutteiden lisäksi mukana on jotain mukavan epämääräisesti ja vaihtelevasti itä- tai etelä-eurooppalaisen oloisia juttuja.

Nyt se googlausvaihe... Portland, Oregon. Siellä minä haluaisin oikeasti käydä. Sieltä tulee monta suosikkibändiä ja ehkä maailman ihanin levykauppa (joka oli tosi tärkeä aikaan ennen spotifyta).

Ihana video ja ihana biisi:

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 25

Jim Lauderdale: I'm A Song
Taas tämmöinen pidemmän linjan setä. Hyvä sellainen. Yhdellä kertaa kuunneltuna kaksikymmentä biisiä on vähän turhan raskas paketti, mutta saattaa olla ihan perusteltukin juttu. Kaikki laulut eivät ihan timanttisia ole, mutta ei toisaalta täydellisiä sukelluksiakaan löydy. Sukellukset vältetään tietenkin myös sillä, etteivät biisit veny yhtään pitemmiksi kuin mitä ne kantavat. Ja svengi on hyvä.

Soundillisesti pyöritään aika geneeristen kantrihommien parissa. Tai ehkä vain suomalaisin korvin geneeristä: hyvin saman henkisiä äänimaisemia on täälläkin tehty, välillä tulee pelottavan vahvoja yhtymiä Rölli Peikon parhaisiin, ihan oikeasti, ja välillä menisi täydestä Freukkarimeiningistä.

Lauderdalen ääni on mukava ja sympaattinen. Ei järisyttävä, mutta sitä on oikeasti kiva kuunnella. Ekan biisin hauskan törkeät sanojen venyttelyt vetosivat ehkä eniten.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 24

Amy LaVere: Runaway's Diary
Aamulla pyöräilin töihin tämän tahdissa ja jo toisen biisin kohdalla rupesin iloitsemaan tästä ruotsalaisten verrattomasta taidosta tehdä mistä tahansa amerikkalaisemman kuuloista kuin amerikkalaiset ikinä. Laulajan ääni resonoi aina välillä kovin samaan tapaan kuin Nina Perssonilla. Sitten bongailin noita ruotsalaisten tuntomerkkejä: tarttuvasti popahtavia biisejä, fiksusti höpsöjä sovituksellisia ratkaisuja ja ovelia sanoituksellisia juttuja, jollaisia syntyperäiset eivät ikinä käyttäisi, koska ne saavuttavat sellaista nokkelaa taiteellisuutta, joka on jenkeille vierasta. Ja juuri siksi ruotsalaisia voikin niin vilpittömästi rakastaa.

Vaan ei: syntynyt Louisianassa ja asustaa Memphisissä. Onneksi sentään basisti. Ehkä ne on just nämä bassovetoiset svengit ja hitunen mustalaisjazzia, jotka sekoittivat pään. Joka tapauksessa älyttömän hyvä levy, hauskoja sovituksia ja yksiselitteisesti hyviä biisejä.

Tää on sitten mun mielestä enemmän sitä ruotsalaista tyyliä ja kaihoa:

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 23

Oisko taas aika kerrata tämän sarjan tausta:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Tuli pari päivää viivettää tähän bloggailuun, kun on pitänyt Frazey Fordia enemmmän kuunnella. Ehkä siitäkin saa jotain kirjoitattua jossain välissä.

Nyt ollaan siis menossa jo sijalla 56.

Blue Highway: The Game
Tätä ei malttanut päästää ihan yhdellä kuuntelulla. Oon oikeasti aika ankea musiikin luokittelussa, mutta tätä kai uskaltaa oikeasti kutsua Bluegrassiksi. Bluegrass sitten taas kuuluu niiden tyylien joukkoon, joita en aktiivisesti diggaile, ehkä ennemminkin suvaitsen. Tai oikeastaan se on niitä juttuja, joita on hauska soittaa itse ja kuunnella livenä, mutta kotona tulee äärettömän harvoin olo, jotta nytpä bluegrassia soimaan. Itse asiassa sellainen olo on tulut kaksi kertaa tällä vuosikymmenellä.

Mutta Blue Highway tekee jotain eri tavalla. Se kuulostaa tuoreelta ja rehelliseltä. Soittajat ovat mahtavia ja soittavat sopivan napakoita sooloja, mutta mukana on oikeasti ovelia oivalluksia. Tulee hyvä mieli niitä kuunnellessa. Slide-dobro on varsinkin ihanan keveän kuuloinen, mandoliinilla tapahtuu mukavan raikkaita asioita ja banjokin yllättää niillä oivalluksilla.

Laulaja(t) eivät ole erityisen erikoisen kuuloisia. Hyviä laulajia, joo. Mutta sen perustekniikan lisäksi saavat aikaan jotain rehellistä ja vetoavaa. Sanoituksien puolesta aika makea on A Change of Faith in Tennessee. Siinä selvästi uskonnollista sanastoa käyttäen kerrotaan uskon horjumisesta, mutta taitaa kuitenkin olla kyse uskosta Nashvillen musiikkibisnekseen. Kauniin haikeasti tapahtuu se.

Vaan siitä ei löytynyt videota, joten tässä jotain korvikkeeksi. Työttömyys se voi ahistaa missä vaan, mutta kaikki ei osaa sitäkään lauluksi laittaa näin nätisti:

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 22

Girls Guns and Glory: Good Luck
Bändin nimi on tullut ennenkin vastaan, mutta se on niin huono, että tähän asti olen sen kiertänyt kaukaa. Mutta ei tämä huono ole. Ihan ok kantrirokkia.

Aika moneenkin kertaan laulajasta ja musiikistakin tulee mieleen Jason & the Scorchers. Se, että tulee mieleen ja kehtaa vielä sanoakin, tarkoittaa että jotain on oikeasti saavutettu. Vertailu Jasoniin olisi kuitenkin epäreilua, se on sentään parhaimmilla hetkillään ollut niin maailman parasta.

Kantrirokkia siis ja kohtuullista sellaista. Vähän jää alkuun ainakin pidätelty maku; hitusen päätöntä kohkaamista ja bändin nimen lupaamaa tyhmyyttä mukaan, niin tämä olisi ihan mielettömän kova. Nyt tahtoo jäädä sinne ihan kivan rajamaille.

The Howlin' Brothers: Trouble
Tääkin on niin melkein mahtava, että harmittaa. Kaikennäköisen perinteisen parissa vääntävät mallikkaasti ja mukana on terveen paljon elävää räkää. Hetkittäin tulee oikein hyvä mieli.

Vaan ei kanna kokonaisuutena. Todella hyvä EP olisi tästä syntynyt, mutta niin vain piti saada kaikki mukaan, myös se onneton yritys reggaen suuntaan. Miksi? Miksi.

Varmasti ihan mahtava keikoilla bileitä vetämässä.

(Nyt jotenkin vastustelee tuo videon valinta, kaikkia muita lauluja löytyy, mutta ei tätä. Katsotaan saadaanko edes linkki jotenkin futaamaan:) http://youtu.be/NpJEWDT-iPk 

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 21

Aina välillä tulee pohjustettua näitä höpinöitä internetin avustuksella. Siinä pääsee jotenkin osoittamaan perehtyneensä asiaan hiukan tai antamaan edes vaikutelman hienoisesta panostamisesta asiaan. Kokeilen tällä kertaa guuglausta vasta levyn kommenttien lopuksi.

Hurray For The Riff Raff: Small Town Heroes
Mulla on hämärä mielikuva, että tämä on pidempään toiminut bändi ja jossain piireissä arvostettukin. Aika tyhmä nimi bändillä, mutta sehän taas ei ole ihan poikkeuksellista.

Ihan eka biisi meinasi viedä voimat; oli aika kuivakan kuuloista old timeen vivahtavaa hommaa ilman, että mihinkään olisi jaksanut tarttua. Kokonaisuutena biiseissä on sentään vaihtelua. Bluesahtavaa folkia ja sellaista jää tyylillisesti päällimmäisenä mieleen.

Huomion vie kuitenkin kokonaisuuden kannalta laulaja. Äkkiseltään ylettömän tavallisen nätisti, mutta hämmentävän ilmeentöntä laulua. Sitten hiljalleen se rupeaa kolisemaan ennemminkin hienostuneen vähäeleisenä ja harkitun lakonisena. Jotain tässä on. Pitäisi jaksaa joskus myöhemmin kuunnella uudemman kerran, että tiedän onko tässä jotain oikeaa ihastumisen arvoista.

Ok, pitää kurkata sinne internettiin... Wikipedia sanoo, että vasta 2007 alkanut bändi, ja nimenomaan laulajan ympärille. Noin seitsemän levyä. Ei siis näissä piireissä hirveän vanha bändi. American, folk, indie, countrykin siellä lueteltiin. Seuraavalla kerralla voisi koittaa kuunnellessä miettiä vaikka sukupuolisen suuntautumisensa kannalta, kun sitä tuntuvat pitävän merkittävänä, ja ehkä se tässä kontekstissa onkin.

Chuck Prophet: Night Surfer
Tähän nimeen törmäsin vasta Kris Delmhorstin hehkuttaessa saaneensa Chuckin tuottamaan uusimman levynsä. Sanoi jonkinlaiseksi neroksi tai legendaksi. Odotukset siis olivat epämääräisen positiiviset.

Levy svengaa hyvin rockin, etelän rockin ja melkein popin seutuvilla. Hienoinen soul-sävy on myös taustalla puhaltimien ja ajoittaisten jousijuttujen takia. Hirveästi yksittäiset soittajat eivät kiinnitä huomiota. Tai basistilla on välillä upeat hetkensä, mutta ei hänkään ole liika itseään puskemassa esiin.

Tässäkin huomio kiinnittyy laulajaan. Huomaan kuunnelleeni tämän projektin kanssa tolkuttoman monia hyviä laulaja. Prophet (jos hän siis itse laulaa) osaa laulaa aika huonosti ja hänellä on typeriä maneereja. Tiedä sitten, onko kyse punk-vaikutteista vai mistä Lou Reed -imitointitaustasta, mutta joka tapauksessa se kuulostaa ilahduttavalta ja kotoisalta. Myös ärsyttävältä, joka sekään ei ole yksiselitteisesti paha asia. Tai no Tom Petty tulee mieleen välillä liikaa ja se on paha asia. Koitan kestää.

Tämäkin siis asettuu selvästi lisäkuuntelua vaativien levyjen joukkoon. Ei ne kaikki parhaat jutut kuitenkaan kerralla kolise hullun lujaa.

Ja taas taidan tyytyä vain wikipediaan: aika monta levyä julkaissut itsekseen ja bändien kanssa 30 vuoden aikana ja tuottanutkin monta. Ei nyt mitään tajuntaa räjäyttäviä yhteyksiä heti näkyvissä, mutta kai ihan ok tyyppi. Rokkipuolelta alkujaan kotoisin.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 20

Taas kertaus homman ideasta:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio. 

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Ja joo: useimmat näistä perustuvat yhteen kuuntelukertaan. Alkuun idea tuntui pahan kerran perverssiltä; oikeasti levyjä saa arvioida vasta monen syvällisen kuuntelukerran jälkeen. Tässä onkin pointtina se, että hirveästä määrästä levyjä pitää yhden kuuntelun perusteella päättää, mitä kannattaa toistekin kuunnella. Ja samaa valintaa joutuu tekemään ihan arkisesti aina, kun uusia bändejä tai levyjä tulee vastaan. 

Toisaalta en ole varma, että katsovatko kaikki teatteri- ja elokuvakriitikotkaan arvostelun kohteita moneen kertaan. Konserttiarviot kai ainakin on pääsääntöisesti pakko yhden kerran perusteella saada aikaiseksi. Että siinä mielessä.

Niin ja nyt kai olen selvästi urakasta puolet hoitanut! Nämä kaksi levyä näyttävät olevan sijoilla 50. ja 51.

Shakey Graves: And the War Came
Tätä sitten olikin pakko kuunnella moneen kertaan. Aluksi ehti hetken tuntua, että on ankean kuiva ja ohut äänimaailma, kun perustuu jonkinmoiseen yhdenmiehenorkesteriviritelmään. Vaan riisuttu toteutus tuokin jotain virkistävää tähän upeasti tuotettujen ja soitettujen levyjen joukkoon. Ilahduttavasti tämmöistäkin mahtuu perusteiltaan kovin konservatiiviselle listalle.

Folkkia, bluesia ja ehkä kantriakin on pohjalla, mutta hetkittäin mennään ihan vaihtoehtoisemman rokin puolelle. Eikä se tunnu ollenkaan väkinäiseltä. Eikä väkinäistä ole hetkittäinen äkkivääryyskään. Kaikki toimii biisien eduksi. Ja biisit ovat oikeasti hyviä.

Parasta kuitenkin on lauluääni. Kuivan karhea ääni hivelee jotain sellaista kohtaa jossain selkärangan alapäässä, että harva sinne osuu. Esmé Pattersonin vierailutkin täydentävät mahtavasti meininkiä. Äkkiseltään Pattersoninkin levy on perusteellisen tutustumisen arvoinen.

Carolina Story: Chapter One

Chapter Two oli tuolla muutaman pykälän korkeammalla listalla ja mielestäni kehuin sitä valtavasti. Aikalailla samat kehut voi tästäkin sanoa. Jos pakko jotain eroja kaivaa, niin ehkä biisit ovat kakkososassa aavistuksen kehittyneempiä ja persoonallisempia. Vaan aika väkisin tuommoiset erot pitää kaivaa.

Todella hyvä levy ja tosiaan erottuu aika selvästi näistä avioparibändeistä. Tässäkin on sama vahvuus kuin kakkosessa: kuusi hyvää biisiä, ei siis ole tarvinnut mitään keskivertoväkerryksiä ottaa mukaan.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 19

Irene Kelley: Pennsylvania Coal
Veikkaisin, että tämä voisi olla vaikkapa jotain countrya, jossa vahvasti tulee läpi Appalakkien perinteet. Saataa mennä veikkaus metsään, mutta ei se minua haittaa. Jostain tulee semmoinen olo, että ainakin tuo banjotyyli on sieltä päin.

Erinomainen levy: raikas, kiltti, lempeä, lämpöinen ja reilu. Kelleyn ääni on miellyttävä, juuri mukavan pehmeä nasaalin häivähdys ja silleen.

Laulut ovat aika perusjuttua. Osa biiseistä voi olla lainoja ja osa vain kuulostaa siltä. Tulee turvallinen olo. Makeita mandoliinijuttujakin mahtuu mukaan.

Ei räjäytä tajuntaa, mutta ei tainnut olla tarkoituskaan. Joskus hyvä näin.

Trigger Hippy: Trigger Hippy
Modernia etelän rockia. Mallikelpoista radiorockia. Bluesahtavia riffejä ja ihan hyvä svengi.

Kaksi hyvää laulajaa vuorottelevat hyvin eivätkä siis vain laulele vuorotellen stemmoja toisilleen. Mieslaulajakin saa pidäteltyä hiipivän imelyytensä kurissa enimmäkseen.

Kilttiä, tervehenkistä ja siistiä. Ja siinäpä se. Aavistus ilkeyttä mukaan, niin tämä saattaisi hetkittäin oikeasti vedotakin.

Googlaamalla selviää, että paperilla porukka on ihan kova. Aina se ei riitä. Tai no ei Black Crowes eikä Joan Osbornekaan ole ikinä erityistä vaikutusta tehneet.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 18

Americana-lista päivitetysti selitettynä
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio (tuolla kommenttipuolella voi tutustua ihmisten ahistukseen americana-termin epämääräisyydestä).

Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.

Will Kimbrough: Sideshow Love
Eihän tässäkään levyssä hirveästi vikaa ole, mutta ei sytytä. Helppo on kuunnella, mutta äkkiseltään yhtä helppo unohtaa. Tai ehkä näistäkin biiseistä olisi saanut kasattua iskevän kuuden biisin ep:n, mutta nyt on liian pitkä kokonaisuus ilman merkittävää tarttumapintaa.

Vähän liian usein tulee mieleen muita, jotka ovat tehneet samoja juttuja upeasti vinksahtaneemmin, rajummin, fiksummin tai herkemmin.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 17

Onko vika päivässä? Uppoaako tänään kaikki?

Carolina Story: Chapter Two
Pääsääntöisesti nämä aviopariduot ovat jotenkin nihkeitä ja rasittavia. Carolina Story on jotenkin erilainen. Hyvä. Ja tämä levy taitaa olla siellä jossain EP:n vaiheilla kuudella biisillään. Sekin on hyvä; ei yhtään löysää hetkeä. (Chapter One on tulossa listalla myöhemmin.)

Pariskunnasta kiinnittää huomiota enemmän mies. Jotenkin vetoavalla tavalla hän osaa laulaa herkästi ilman haparoinnin tuntua.

Bändi on jotenkin jännä: svengaa älyttömän hyvin, antavat tilaa biiseille ja soittavat ilmeikkäästi, mutta silti jotenkin säestäjämäisesti. Kuitenkin hyvin sellaisella ryhdikkäällä ja tyylikkäällä tavalla. Ja bändin ykköseksi nousee koko ajan steel-kitara, joka ei sitten olekaan enää niin säestäjämäinen, vaan jyrää upeasti. Joku Nashville-juttu tää varmaan on.

Äkkiseltään ei bändivideoita löytynyt, mutta tässä sitäkin paremmin tulevat laulusaundit esille. Taitaa rouva kuulostaa tässä paremmalta kuin levyllä:

Lee Ann Womack: The Way I'm Livin'
Enpä tästäkään oikeastaan tiennyt aikaisemmin. Nyt olen sitten aikalailla ihastunut. Levyssä ei ole mitään vikaa; siinä on kaikki vain hyvää.

Womackin ääni on hienosti kypsä ja raikas, mukana aavistus Partonia hieman viattomamman kuuloisesti, hyvällä ja kiltillä tavalla. Koko ajan mukana on ihmeellinen vilpittömyyden tuntu. Sen takia parit Jeesus-laulutkin ovat vain mahtavia. Neil Young -lainakin menee puhtaasti voiton puolelle. Mahtaa kantrityyliin sopivasti olla muitakin lainoja ja vaikka kaikki jonkun muun kuin laulajan kirjoittamia, mutta ei oikeastaan kiinnosta hirveästi selvitellä.

Biisit ovat hyviä ja niissä on hienoja aloituksia sanoituksissa. Bändi soittaa sielukkaasti ja loistavasti sovitettuna. Joka tasolla kaikki on positiivisessa mielessä huippuammattilaisten tekemää, mukana on tervettä ylpeyttä omasta osaamisesta ja iloa.

Ei voi kantrilevyltä enempää vaatia.

Tämä videokin on hieno: etelän kauhukitschiä ja nykytanssia.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 16

Drive-By Truckers: English Oceans
Tätäkin muistelen joskus aikaisemmin tsekkailleeni, mutta ei ole kolahtanut. Nyt sitten heti eka biisi on semmoinen, että kaiken menneen ja tulevan voi antaa anteeksi. Siinä ollaan syvällä rokin perusjutuissa, joissa junnaavuus ja pöljyys ovat hyviä ja tärkeitä juttuja. Sanoitus ei ihan pöljä taida olla.

Toimii levy muutenkin ja kahden tyypin vääntäminä lauluissa on vaihtelua. (Tuommoisen hienon kaksijakoisuuden hoitaa vielä paremmin The Good Luck Thrift Store Outfit, mutta siitä ehkä joskus erikseen.) Jossain ihmeen wikipediassa taidettiin puhua Southern Rockista, mutta ei se ihan koko totuus ole. Yksittäisten biisien dynamiikka tahtoo olla aika vähäistä, mutta biisien kesken kyllä vaihtelua riittää. Tuo tasainen jyräys häivähtää hetkittäin kauaskin etelän rokista, melkein johonkin Sonic Youthin suuntaan.

Pitänee näiden vanhempiakin levyjä jossain välissä koittaa kuunnella sillä silmällä.

Sitten vielä live-versio tuosta aloituksesta:

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 15

Taas kertauksena, että Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta parhaasta levystä. Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin. Ei ole tavoitteenakaan mikään syväluotaus, vaan ennemmin ensireaktio siitä, jotta kannattaako kuunnella toistekin.

On ollut oikeastaan aika kovaa settiä tähän asti, vaikka kaikesta en ole tykännytkään.

Mutta joo: väistämättä oli tulossa tämä hetki, täti- ja setämusiikin syvä keskinkertaisuus kaikessa komeudessaan. Sympaattisia bändejä ja ihmisiä, mutta persoonaa ja kykyjä vain välttävästi edes maakuntasarjassa pärjäämiseen. Koitetaan kestää.

The Mastersons: Good Luck Charm
Jossain sanottiin, että alternative countryä. Ihan äärettömän tavalliselta ja mieleenpainumattomalta tämä pariskunta kuulostaa.

Blackie and the Rodeo Kings: South
Ja sama jatkuu. Ehkä aavistuksen rokimmalla otteella, mutta ei auta. Sanoitukset parhaimmillaan huonojen t-paitasloganien tasoa.

Puss N Boots: No Fools, No Fun
Laskuhumala leirinuotiolla. Laahaamisen ja rytmisen falskiuden täytyy olla näillä joku tavoiteltava juttu: ei voi vahingossa jatkua näin johdonmukainen ideantynkien tuhoaminen liian hitaalla ja horjuvalla temmolla. 

(Ja tässä kohtaa googlasin.)

Ei helev... Siis Norah Jones opettelemassa kitaran soittoa kavereiden kanssa. Ja Blue Note julkaisee. Minä oikeasti jossain välissä jo suunnittelin Jonesin julistamista neroksi. Ja nyt sitten jo toinen turha pelleilylevy samalla listalla.

Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 14

Red Molly: The Red Album
Tätä on älyttömän kiva kuunnella. Kolme hyvää laulajaa ja lauluntekijää. Jänniä ja vaihtelevia sovituksia ja sujuvia siirtymiä raskasmielisestä bassovetoisuudesta höyhenenkevyeen kantrifolkkailuun tai johonkin.

Niin ja tietenkin hauskan poppimaisia koukkuja, jotka uppoaa aina kulloiseenkin biisiin luontevasti. Onhan tuo taas yhdenlainen saavutus, että Homeward Bound saadaan kuulostamaan ihan omalta. Tai itse asiassa tuolta saattaisi vähäisellä guuglauksella huomata muitakin lainabiisejä, mutta ketä se oikeasti kiinnostaisi (ainakin 1952 Vincent Black Lightning on jonkun sedän tekemä laulu).

The Duhks: Beyond the Blue
Ihan ensimmäiseksi tuntui, että tässä on bändi vielä hakemassa muotoaan ja lähtenyt turhan aikaisin levyn tekoon. Sen verran levottomasti tuntuvat juttuja kaivavan monesta suunnasta ja ihan kaikista biiseistä ei samaksi bändiksi välttämättä tunnistaisi. On kansanlaulumaisia hommia (kelttivaikutteilla ja jotain klezmeriä ja skandinaavistakin sävyä ehkä hetkittäin) eri puolilta maailmaa ja sitten taas kuulostaa aavistuksen eksoottiselta southern rockilta, jonka perään lähdetään kilpailemaan Suurlähettiläiden puhallinstemmojen kanssa. Laulusuorituksetkin kuulostavat välillä pikkuisen tottumattoman hämmentyneiltä studiovedoilta.

Mutta ei: netti kertoo, että bändi on ollut kasassa jo toista kymmentä vuotta reilusti. Tiedä sitten, kai tykkäävät tehdä hommat just näin. Minen vaan saa tästä mitään järjellistä kokonaisuutta hahmottumaan. Varmasti tämä on ainakin upea livebändi.

On levyllä aivan upeitakin hetkiä, ei sillä. 
(Ja sitten joku voisi kuunnella You Go East, I'll Go West ja kertoa mulle mitä ihmettä tuo sähkökitara luulee siellä tekevänsä. Äkkiseltään ankeinta, mitä tiedän.)