Americana-rypistys kävi voimille aika lujasti, jäi vähäisetkin liikuntaharrastukset ja omat soittelut vähiin. Nyt on pitänyt niitä välillä palauttaa tavallisempaan tilaan, mutta ei tämä blogikaan vielä ole kuolemassa.
Tähän väliin voisi koittaa kaivaa vähän erilaista svengiä tarkastelemalla, jotta mitä on tullut kuunneltua viime aikoina. Siihen nyt kaivan tietoa last.fm:stä. Ei sinne ihan kaikki kirjaudu, mutta tässä sitten näitä, joita ei ole tullut vielä oikeasti mainittua viimeisen puolen vuoden ajalta. Kotimaiset ensin. Ulkomaisia on sitten näköjään enemmän tulossa seuraavaksi.
Rommakko
Ok, tää näyttää oikeasti nololta: oma bändi ykkösenä. Suurin osa näistä on tullut ihan sillä, että olen treenaillut uusien demojen kanssa. Ei tästä kehtaa sen enempää, mutta saa koittaa kuunnella levyä spotifystä tai vaikka deezeristä. Ei me niistä kuunteluista rahaa saada mainittavaksi asti, mutta tuntuu kivalta tilastoja katsella.
Pekko Käppi & K:H:H:L
Tämä on vähän työn alla vielä. Uusi levy on hyvä, mutta vielä ajatukset pitäisi saada selkenemään siitä, että onko se parempi kuin edellinen ja/tai miksi ei ole.
Melrose
En ole aikaisemmin kuunnellut Melrosea juuri ollenkaan, mutta uusi levy toimii jollain tasolla. Pitäisi vielä hetki testailla, että onko siinä jotain kestävää.
Jaakko Laitinen & Väärä Raha
Suomen paras bändi. Soitot ovat tainneet kertyä aika tasaisesti kaikilta levyiltä. Turvallinen valinta työmatkoille aina. Hassun monesti kuuntelen vain bassojuttuja.
Esa-Pekka Salonen; The Philharmonia Orchestra; London Voices
Tämä liittyy György Ligeti -innostukseen. Ei oikeastaan hirveän kotimaista, mutta tulkoon nyt mainittua. Le Grand Macabre on upea.
Faarao & Kakspäinen narttu
Tämäkin on työn alla. Jotain mahtavaa tässä uudessa levyssä on, mutta ihan yksiselitteisen helposti kehuttavaa se ei ole.
Sutina
On pitänyt miettiä, että voiko tätä kehua. Siinä on ihania ihmisiä ja entisiä bändikavereita. Nämä liian lähellä olevat hommat on vaikeita kirjoitettavaksi. Kuunnelkaa ite.
Outolintu
Tämä on pakko mainita Sutinan perään samoilla varauksilla. Tykkään kovasti, mutta on sen verran lähellä, että hankala on sanoa mitään, mikä ei tulisi pian kylillä vastaan.
K-X-P
Työn alla tämäkin. Jotenkin tosi sympaattinen meininki. Ansaitsee oman juttunsa, mutta vielä pitäisi ajatukset kirkastaa, jotta mitä uudesta levystä voi sanoa.
Mikko Hassinen
Taisi olla Hesarin arvostelusta bongattu tämä uusi levy. Ei sytyttänyt kertakuuntelua pitemmälle.
Janne Westerlund
Vanha idoli, jonka jutuista olisi kiva olla innoissaan. Ei oikein uusimmat jutut kolisseet niin että jaksaisi kummemmin mainita.
Asa
Foetidaa taisin kuunnella taas sen verran, että näkyy listoilla. On se edelleen törkeän kova levy sekin.
The Slag Brick Project
Tästäkään ei ihan kaikki soittokerrat näytä kirjautuneen. Sisko toi seiskatuumaisen tuliaisiksi ja onhan siinä upea svengi. Mutta menee myös tuohon sarjaan, josta ei oikein pysty vapautuneesti kirjoittamaan, kun on tuommoisia perheyhteyksien tapaisia tässä. Enkä oikein kyllä tykkääkään kahden biisin perusteella mitään suurta sanoa, ei sillä.
Kuuntelen musiikkia. Mietin levy kerrallaan, että kannattiko.
torstai 30. huhtikuuta 2015
tiistai 7. huhtikuuta 2015
Douglas Holmquist: Smash Hit OST
Ok: nyt mennään monella tavalla vieraalle alueelle.
Ensinnäkin tässä on kyse pelin soundtrackistä. Niin ja vieläpä mobiilipelin. En oikeasti pelaa hirveästi ja vielä vähemmän olen seurannut pelimusiikkeja.
Sitten tämä on vielä elektronista musiikkia, ennen olisi puhuttu syntikkamusiikista tms. Minä oon semmoisista aikalailla pihalla. En uskalla mitään tarkempia genrejä mennä mainitsemaan tässäkään, koska ne menisivät varmasti persiilleen.
En ollenkaan muista miten päädyin peliä kokeilemaan, mutta ei se sinänsä mikään ihme ole, sillä se on ilmeisesti todella hyvin menestynyt. Ja syystä.
Alkuun pelasin kokeilumielessä hiljaa illalla ilman ääniä. Peli on hyvän näköinen ja toimii sellaisenakin. Vaativuus lisääntyy hiljalleen ja haastetta riittää pitkäksi aikaa.
Vaan sitten satuin koittamaan pelaamista äänen kanssa luurit päässä. Alkuun oli vaikea hengittää, kun vaikutus oli niin huikea. Visuualinen puoli ja musiikki toimivat saumattomasti yhteen: tukevat rytmiikallaan toisiaan ja pelin tunnelmaa.
Ideahan on tosi yksinkertainen: liikutaan ja tulee esteitä, jotka saa tuhottua kuulilla, joita matkan varrelta kerätään rikkomalla kristalleja. Tavoite on siis vain liikkeen jatkuminen. Pelin maailma on surrealistinen, mutta äkkiä sen logiikka alkaa tuntua hyvinkin luontevalta. Hiljalleen tulee aivan uusia juttuja, mutta myös älyttömän oivaltavia muunnelmia aikaisemmista maisemista ja esteistä. (Pelifirman sivulta löytyy myös videoita.)
Ja sama toimii musiikissakin. Tunnelma on vaihteleva, mutta koko ajan täydellisen johdonmukainen ja tunnelmaltaan vahva. Sävelteemoja on rajallinen määrä, mutta niistäkin on oivaltavia muunnelmia; tempo vaihtelee ja rytmiikka pelin eri osien ja vaiheiden mukaan. Välillä pelin tempo on todella kiihkeä ja välillä tulee keveämpiä hengähdystaukoja, ja koko ajan se on helvetin siistin tuntoista musiikin takia.
On siis pitänyt pelata peliä moneen kertaan alusta lähtien ihan vain musiikin vuoksi. Tai kyllä se visuualinenkin puoli jaksaa edelleen viehättää, mutta pelillisesti alkupäässä ei enää hirveästi haastetta ole.
En tiedä asiasta mitään, mutta kuvittelisin, että mobiilipeli asettaa musiikille aikalailla rajoituksia vähintäänkin siinä, että musiikin pitäisi kestää julmaa pakkaamista, jotta tiedostokoot eivät mene hirveiksi. Sekin puoli toimii, joskin tuntuu, että bassot toimivat maukkaammin, kun biisejä kuuntelee muuta kautta kuin itse pelissä.
Tänään sitten piti kokeilla musiikkia ihan irrallaan spotifysta ja toimii se sellaisenaankin upeasti. Myös tai sitten varsinkin pyöräilymusiikkina. (Musiikit tuntuvat löytyvän vaikka mistä: soundcloudista, itunesista, bandcampistä ja silleen, joten ei spotikka mitenkään ylivertainen ole tässä asiassa.)
Kyllä minä tätä Holmquistia pidän nerona.
Ensinnäkin tässä on kyse pelin soundtrackistä. Niin ja vieläpä mobiilipelin. En oikeasti pelaa hirveästi ja vielä vähemmän olen seurannut pelimusiikkeja.
Sitten tämä on vielä elektronista musiikkia, ennen olisi puhuttu syntikkamusiikista tms. Minä oon semmoisista aikalailla pihalla. En uskalla mitään tarkempia genrejä mennä mainitsemaan tässäkään, koska ne menisivät varmasti persiilleen.
En ollenkaan muista miten päädyin peliä kokeilemaan, mutta ei se sinänsä mikään ihme ole, sillä se on ilmeisesti todella hyvin menestynyt. Ja syystä.
Alkuun pelasin kokeilumielessä hiljaa illalla ilman ääniä. Peli on hyvän näköinen ja toimii sellaisenakin. Vaativuus lisääntyy hiljalleen ja haastetta riittää pitkäksi aikaa.
Vaan sitten satuin koittamaan pelaamista äänen kanssa luurit päässä. Alkuun oli vaikea hengittää, kun vaikutus oli niin huikea. Visuualinen puoli ja musiikki toimivat saumattomasti yhteen: tukevat rytmiikallaan toisiaan ja pelin tunnelmaa.
Ideahan on tosi yksinkertainen: liikutaan ja tulee esteitä, jotka saa tuhottua kuulilla, joita matkan varrelta kerätään rikkomalla kristalleja. Tavoite on siis vain liikkeen jatkuminen. Pelin maailma on surrealistinen, mutta äkkiä sen logiikka alkaa tuntua hyvinkin luontevalta. Hiljalleen tulee aivan uusia juttuja, mutta myös älyttömän oivaltavia muunnelmia aikaisemmista maisemista ja esteistä. (Pelifirman sivulta löytyy myös videoita.)
Ja sama toimii musiikissakin. Tunnelma on vaihteleva, mutta koko ajan täydellisen johdonmukainen ja tunnelmaltaan vahva. Sävelteemoja on rajallinen määrä, mutta niistäkin on oivaltavia muunnelmia; tempo vaihtelee ja rytmiikka pelin eri osien ja vaiheiden mukaan. Välillä pelin tempo on todella kiihkeä ja välillä tulee keveämpiä hengähdystaukoja, ja koko ajan se on helvetin siistin tuntoista musiikin takia.
On siis pitänyt pelata peliä moneen kertaan alusta lähtien ihan vain musiikin vuoksi. Tai kyllä se visuualinenkin puoli jaksaa edelleen viehättää, mutta pelillisesti alkupäässä ei enää hirveästi haastetta ole.
En tiedä asiasta mitään, mutta kuvittelisin, että mobiilipeli asettaa musiikille aikalailla rajoituksia vähintäänkin siinä, että musiikin pitäisi kestää julmaa pakkaamista, jotta tiedostokoot eivät mene hirveiksi. Sekin puoli toimii, joskin tuntuu, että bassot toimivat maukkaammin, kun biisejä kuuntelee muuta kautta kuin itse pelissä.
Tänään sitten piti kokeilla musiikkia ihan irrallaan spotifysta ja toimii se sellaisenaankin upeasti. Myös tai sitten varsinkin pyöräilymusiikkina. (Musiikit tuntuvat löytyvän vaikka mistä: soundcloudista, itunesista, bandcampistä ja silleen, joten ei spotikka mitenkään ylivertainen ole tässä asiassa.)
Kyllä minä tätä Holmquistia pidän nerona.
sunnuntai 5. huhtikuuta 2015
Shava: Langaton yhteys
On sattunut kohdalle muutama bändi, jotka eivät ensin ole levyltä erityisemmin innostaneet, mutta sitten keikka on räjäyttänyt potin ja sen jälkeen levytkin ovat kuulostaneet aivan erilaisilta, mahtavilta. Tuommoisen aloituksen jälkeen otsikon perusteella on aika selvää, että Shava on yksi niistä, mutta on niitä muitakin.
Radiopuhelimien alkupään levyt olivat väkinäisen oloisia rutistuksia, kunnes keikalla bändin raivokas voima tuli kerralla selväksi. Circlen eka seitsentuumainen ei tuntunut oikein miltään, kunnes keikalla huomasin kuunnelleeni levyä ihan liian hiljaa ja koittaneeni erottaa ihan vääriä asioita. Jaakko Laitista & Väärä rahaa koitin kuunnella moneen kertaan ja päädyin johonkin "ihan kiva yritys" -luokitukseen, mutta ekalla keikalla, jonne lähdin lähinnä säälistä, tajunta avautui ja sen jälkeen levyt ovatkin tuntuneet parhaalta musiikilta, mitä Suomessa on ikinä tehty.
Shavan Betoninen kotimaani -levyä kuuntelin aika paljon ja sekin lämmitti lähinnä kuriositeettina. Ei sen vaikutelman perusteella osannut odottaa sitä tajutonta tanssiräjähdystä, jonka bändi saa aikaan keikalla. Levynkin osasi sen jälkeen kääntää soimaan kovalle ja antaa vaan fysiikan toimia. Levyn kannessa oli Sibelius-akatemian merkki, joten turhan älyllisesti sitä kai koitin aluksi lähestyä. Mutta ei se silti täydellisesti Shavaa välittänyt; uutta levyä rinnalla kuunnellessa huomaa, että jonkinlainen varovaisuus ja omien soundien/mieltymysten hakeminen on vielä menossa, aavistuksen kuivalta kuulostaa. (Vaimo kyllä sanoo tykkäväänsä vanhasta enemmän, uusi on muka liian Intia-kitschiä.)
Langattoman yhteyden soundit ovat tosi makean kuuloiset: rummuissa on syvyyttä, kielisoittimet soivat luontevasti ja ennen kaikkea basisti on päästetty irti. Yleensä olen hitusen melodisemman ja pehmeämmän bassotyylin ystävä, mutta tässä parhaiten kokonaisuuteen istuvat tiukan perkussiiviset ja säröiset jutut, vaikka muutakin kuuluu ja jotenkin aina älyttömän onnistuneesti.
Biisit ovat vähintäänkin yhtä hyviä kuin ekalla levyllä. Ensimmäisellä kerralla jo meinasin kirota, jotta miksi pitää noita ulkomaankielisiä lauluja ottaa mukaan, mutta äkkiä ne veivät mukanaan levyn kovimpina tanssittajina; jotenkin meno on niissä rajuimmillaan ja voi kuvitella kuinka ne ajavat keikoilla yleisön järjettömille rajoille. Suosikkibiisiä on vaikea nimetä; se vaihtelee ihan sen mukaan, mikä on menossa. Ainoa, joka herättää hetkittäin epäilyksiä, on Tuhoa generaattori. Musiikillisesti biisi kaipaisi jotain suurta sanoituksissakin, mutta pinnallinen pelimaailmaviittailu tuntuu hassulta ja kököltä. Mutta poppiahan tämä on ja hönttejäkin juttuja kuuluu tehdä. Ja sellainen onkin ehkä paikallaan upean suureksi ja mahtipontiseksi kasvavan Metsämiehen bhangran jälkeen.
Kiurelin lauluääni on äkkiseltään ohuen ja yksiulotteisen kuuloinen. Siihenkin auttaa suurempi äänenvoimakkuus. Ainakin omaan korvaan keskeinen osa bhangramaisuutta on juuri tuo äänenkäyttö, joka perustuu aika paljon siihen, että pusketaan suurelta osin melkolailla täysillä. Ei sillä tavalla poppilaulajalta kuulosta, mutta tähän se istuu. Sitä paitsi Kiureli on niin törkeän kova puskemaan yleisön liikkeelle keikoilla, että häntä en vaihtaisi mihinkään. Toista vastaavaa bile-eläintä ei ole tullut vastaan.
Niin ja katsoin minäkin Euroviisukarsintoja ja äänestin Shavaa. Vaan ei se oikein toiminut. Kotona koitin kääntää telkkarin täysille, mutta ei se hetkeäkään kuulostanut yhtä hyvältä kuin levyltä huudatettuna. Jokin siinä television audion kompressoinnissa söi hommasta parhaan iskun. Ostarilla on oikeasti hyvä biisi, mutta ei sitä saatu taottua kansan päähän television kautta. Keikalla ei kenellekään jäisi epäselvyyttä. (Ei sillä: PKN:n on ihan mahtava niihin kisoihin.)
tiistai 31. maaliskuuta 2015
Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 45
Tarkistuskierros
Melkein unohtui kertoa, että nyt tarkistelin tuon listan ja bloggaukset. Spotifysta puuttuvat edelleen seuraavat levyt:- Lucinda Williams – Down Where The Spirit Meets The Bone
- Will Hoge – Never Give In
- Billy Joe Shaver – Long In The Tooth
- Whiskey Myers – Early Morning Shakes
- Charlie Robison – High Life
- Marty Stuart – Saturday Night/Sunday Morning
- Chris Smither – Still On The Levee
- Steve Martin And The Steep Canyon Rangers – LIVE featuring Edie Brickell
Noista Lucinda Williamsin olen ostanut CD:nä ja humalassa siitä jotain blogannutkin. Sitten on kaksi, joilta löytyy pari biisiä, mutta ei niiden perusteella uskalla paljon sanoa:
- Various – A Tribute To Jackson Browne – Looking Into You
- Various – Inside Llewyn Davis – Inside Llewyn Davis
Inside Llewyn Davis -elokuvan olen katsonut. Se on hyvä ja suosittelen katsomaan, mutta ei siinä valtavasti räjäyttävää kuunneltavaa ollut ja nekin vähät toimivat hyvin kuvan kanssa. Tuolla levyllä pitäisi kai olla perusteellisemmin jotain kiinnostavaa. En taida silti ostaa sitä.
Mutta: löytyi vielä Spotifysta yksi levy, joka sinne ilmaantui soittolistan tekemisen jälkeen tai sitten vaan oli jäänyt välistä. Tässä siis alla se ja ehkä ensi kerraksi sitten koottuna ne suurimmat suosikit tai ehdokkaat toiselle kierrokselle, pitää miettiä.
Brandy Clark: 12 Stories
Meinasi käydä huonosti tämän kanssa: olin juuri kuunnellut listan ykköstä, Rosanne Cashiä, joka siis on kertakaikkisen upea kokonaisuus ja sillä kertaa meditoin sovitusten upeutta ja kekseliäisyyttä sekä Cashin ihanaa ääntä. Siltä pohjalta rupesin jo mielessä luettelemaan Clarkin levyn ongelmiksi ankean vähäeleiset sovitukset ja samoin vähäeleiset laulusuoritukset keskinkertaisista aiheista. Siihen se melkein jäikin, mutta muutaman biisin jälkeen alkoikin tuntumaan jossain ja vaikka missä.
Ne sovitukset eivät ole mitään säkenöiviä ja soittajatkaan eivät varsinaisesti säväytä. Tai siis kaikki on tietenkin tehty ja soitettu todella hyvin, mutta vaatimustaso on noussut aika kovasti tätä listaa kahlatessa. Mutta ehkä tuo pidätelty toteutus onkin ihan tarkoituksellinen, ettei vahingossakaan haudattaisi hyviä biisejä.
Clark kirjoittaa mahtavia tekstejä. Arkisista asioista ja tavallisista ihmisistä todella helpon ja luontevan kuuloisesti, mutta aina jotenkin oivaltavasti ja lempeästi. Tekstejä on helppo kuunnella; jotakuinkin kerralla tajuaa mistä kerrotaan ja miten.
Lauluakin on helppo kuunella: Clark saa onnistuu laulamaan lämpimän lempeästi ihmisten hankalista ja tyhmistä ratkaisuista; monessakin kohtaa olisi tilaa ja aihetta tuomitsemiselle, mutta Clark ei sellaista tee (tai Stripesissa kertoja kyllä tappaisi yhden miehen, mutta jättää sen tekemättä, koska vankilassa on niin ankeat vaatteet). Laulajana hän on myös parhaaseen kantrityyliin hyvä kertoja; koukuttaa jollain pienellä asialla nopeasti, pakottaa kuuntelemaan ja jättää välillä myös yllättäviä käänteitä myöhemmäksi.
Piti varmistaa, ettei sentään ole Guy Clarkin lapsi, koska monessa kohtaa tuli mieleen kuvailla samalla tavalla ja yhtä ylistävästi. Ei ole.
Kertaalleen piti kuunnella, mutta viitisen kertaa ehti jo soida ennen kuin kerkesin kirjoittamaan.
tiistai 17. maaliskuuta 2015
Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 44
Kaksi viimeistä levyä tällä kertaa! Sen kunniaksi vielä kertaus:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio.
Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.
Mary Gauthier: Trouble & Love
Gauthierin lauluääni resonoi jotenkin sillä tavalla, että mieleen tulevat Neil Young ja Patti Smith + vähän ehkä Bob Dylan. Ääni on jännästi tukkoinen, paksu ja hidas. Sellaisia ovat folk-rockahtavaan tyyliin biisitkin.
Yleisvaikutelma on vahvasti syvällinen ja sanoitukset ovat varmasti sellaisia. Minä vaan en selvästikään ole tarpeeksi syvällinen; pitäisi olla helpompia koukkuja sanoituksissa, vähän edes välillä vauhtia ja jotain musiikillisia nyrjähdyksiä edes välillä. Jää vain olo, että säkeistössä sanotaan jotain tärkeää ja sitten kertosäkeessä toistetaan jotain sanaa tai lauseenpätkää, joka saa asiayhteydessä valtavan järisyttävän merkityksen. Mutta kun ei jaksa hitauden keskellä semmoiseen keskittyä. Tai no Walking Each Other Homen kertosäkeen toistelut hetken viehättivät, mutta kaikki muu meni ohi.
Ei taaskaan mitään varsinaista vikaa, mutta ei oikein minun juttuni tämäkään.
Hannah Aldridge: Razor Wire
Aldridge on vähän pirteämpi. Kantrirokiksi kutsuisin tämmöistä ja hetkittäin sen kantrinkin voi jättää syrjään; hetkittäin meno on semmoista, että 80-luvulla olisi mennyt hevistä.
Pohjimmiltaan biisit ovat kohtuullisia kantrijuttuja, mutta eivät mitenkään upeasti säkenöi. Hyvä meininki.
Aldridgen ääni on miellyttävä ja rokahtavammillakin hetkillä ihan uskottavasti toimiva. Mutta ei siinäkään erityistä säkenöintiä ole.
Välillä on tosi hyviä kitarajuttuja, jotka jo vähän säkenöivät. On hyvinkin perinnetietoista ja tyylikästä soittoa, mutta hetkittäin käväistään särön kanssa melkein vaihtoehtorokin suunnalla, enemmän maalaillen kuin kikkaillen soittotaidolla. Tykkäsin siis ja kovin herkästi en kitaroista innostu, varsinkaan särön kanssa.
Mutta kokonaisuus on siis perushyvä ja -mukava ilman mitään erityisesti mieleen jäävää.
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio.
Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.
Mary Gauthier: Trouble & Love
Gauthierin lauluääni resonoi jotenkin sillä tavalla, että mieleen tulevat Neil Young ja Patti Smith + vähän ehkä Bob Dylan. Ääni on jännästi tukkoinen, paksu ja hidas. Sellaisia ovat folk-rockahtavaan tyyliin biisitkin.
Yleisvaikutelma on vahvasti syvällinen ja sanoitukset ovat varmasti sellaisia. Minä vaan en selvästikään ole tarpeeksi syvällinen; pitäisi olla helpompia koukkuja sanoituksissa, vähän edes välillä vauhtia ja jotain musiikillisia nyrjähdyksiä edes välillä. Jää vain olo, että säkeistössä sanotaan jotain tärkeää ja sitten kertosäkeessä toistetaan jotain sanaa tai lauseenpätkää, joka saa asiayhteydessä valtavan järisyttävän merkityksen. Mutta kun ei jaksa hitauden keskellä semmoiseen keskittyä. Tai no Walking Each Other Homen kertosäkeen toistelut hetken viehättivät, mutta kaikki muu meni ohi.
Ei taaskaan mitään varsinaista vikaa, mutta ei oikein minun juttuni tämäkään.
Hannah Aldridge: Razor Wire
Aldridge on vähän pirteämpi. Kantrirokiksi kutsuisin tämmöistä ja hetkittäin sen kantrinkin voi jättää syrjään; hetkittäin meno on semmoista, että 80-luvulla olisi mennyt hevistä.
Pohjimmiltaan biisit ovat kohtuullisia kantrijuttuja, mutta eivät mitenkään upeasti säkenöi. Hyvä meininki.
Aldridgen ääni on miellyttävä ja rokahtavammillakin hetkillä ihan uskottavasti toimiva. Mutta ei siinäkään erityistä säkenöintiä ole.
Välillä on tosi hyviä kitarajuttuja, jotka jo vähän säkenöivät. On hyvinkin perinnetietoista ja tyylikästä soittoa, mutta hetkittäin käväistään särön kanssa melkein vaihtoehtorokin suunnalla, enemmän maalaillen kuin kikkaillen soittotaidolla. Tykkäsin siis ja kovin herkästi en kitaroista innostu, varsinkaan särön kanssa.
Mutta kokonaisuus on siis perushyvä ja -mukava ilman mitään erityisesti mieleen jäävää.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2015
Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 43
Alkavat levyt käydä vähiin tällä listalla: sijat 97 ja 98 tässä.
Band of Heathens: Sunday Morning Record
Bändin nimen perusteella voisi jotain räväkkää odottaa, mutta taitavat pakanatkin olla enimmäkseen ihan tavallisia ihmisiä.
Jostain syystä tulee California mieleen, vaikka Texasilaisia ovatkin. Ihan sama: ei tällä nyt saatu kovin suurta jälkeä sieluun aikaiseksi. Kilttiä ja turvallista.
Jim Lauderdale: Black Roses
Tämä setä tulikin vastaan jo listan sijalla 58. Sitä toista kuvailin geneeriseksi Rölli Peikko -kantriksi. Tämä sitten on vähän bluesimpi ja rosoisempi. Lauderdale on sen verran hyvä tekemään lauluja, että nousevat kyllä geneerisien blues-kantrihommien yläpuolelle. Ei nyt hirveän korkealla, mutta ok meininki, parhaimmillaan ihan mahtava, mutta ei siis koko levyn ajan.
Ja sama olo tulee tässä kuin sen toisenkin levyn kanssa: tosi sympaattisen ja mukavan kuuloinen laulaja, mutta jokin särmä jää puuttumaan. Kivaa kuunneltavaa silti.
Band of Heathens: Sunday Morning Record
Bändin nimen perusteella voisi jotain räväkkää odottaa, mutta taitavat pakanatkin olla enimmäkseen ihan tavallisia ihmisiä.
Jostain syystä tulee California mieleen, vaikka Texasilaisia ovatkin. Ihan sama: ei tällä nyt saatu kovin suurta jälkeä sieluun aikaiseksi. Kilttiä ja turvallista.
Jim Lauderdale: Black Roses
Tämä setä tulikin vastaan jo listan sijalla 58. Sitä toista kuvailin geneeriseksi Rölli Peikko -kantriksi. Tämä sitten on vähän bluesimpi ja rosoisempi. Lauderdale on sen verran hyvä tekemään lauluja, että nousevat kyllä geneerisien blues-kantrihommien yläpuolelle. Ei nyt hirveän korkealla, mutta ok meininki, parhaimmillaan ihan mahtava, mutta ei siis koko levyn ajan.
Ja sama olo tulee tässä kuin sen toisenkin levyn kanssa: tosi sympaattisen ja mukavan kuuloinen laulaja, mutta jokin särmä jää puuttumaan. Kivaa kuunneltavaa silti.
keskiviikko 11. maaliskuuta 2015
Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 42
John Mellencamp: Plain Spoken
Asiat vaikuttavat toisiinsa. Levytkin vaikuttavat toisiinsa. Siis sillä tavalla, että eilen kuuntelin edellisessä blogahduksessa mainittua Peter Mulveyä ja sitten tänään väkisinkin ajauduin vertaamaan Mellencampia Mulveyhin (on hankalasti taipuva sukunimi Peterillä).
Vertailussa keskeiseksi tuli laulajien empaattisuus. Se on musiikillisena terminä vähän hankala, mutta jostain sanoitusten ja äänensävyjen yhdistelmästä mietittynä se ei kuitenkaan ole ihan niin höpsö kuin äkkiä voi vaikuttaa. Vähän kärjistäen Mellencamp raakkuu kuivasti pitäen itsensä kaiken keskiössä, kun taas Mulveyn lämmin ääni syleilee koko maailmaa ja miettii asioita ennemmin monikon kuin yksikön ensimmäisen persoonan kautta. Mellencamp laulaa itsestään (siis kertojana, ei laulun kertoja ole aina sama kuin todellisen elämän henkilö, kyllä sen tiijän) ja poikkeaa siitä vasta, kun vastaan tulee toinen samanmoinen ulkopuolelle joutunut ja yksikseen pärjäävä (The Brass Ring).
Äkkiseltään tuommoinen vertailu tuntuisi päätyvän siihen, että Mulvey on hieno ja oikeassa, ja Mellencamp itsekeskeinen kakka. Ei se kuitenkaan ihan niin selvä homma ole: molemmat tätä samaa maailmaa ja ihmiskohtaloita setvivät, lähestymistapa, painotukset ja sävy ovat erilaiset, mutta ei kumpikaan ole selvästi hyvä tai huono.
Tai no: Mulvey on hieno. Mellencamp olisi saattanut jonkin toisen levyn jälkeen tuntua rujossa juurevuudessaan mahtavalta, mutta nyt ei sitten lopulta tuntunut paljon miltään.
Ottakaa tästä nyt selvää.
Laura Cantrell: No Way There from Here
Laura Cantrellilla on jotenkin vanhanaikaisen puhtaalla tavalla ihana ääni. Ääni istuu hyvin klassiseen poppiin, kantrihommiin ja old time -juttuihin. Lisäksi hän tuntuu tekevän hyviä biisejä ja saa ne sovitettua levyn mittaan mukavan vaihtelevasti, mutta luontevan kokonaisuuden muodostaen.
Siis hyvä levy, mutta vähän huolettaa, että sain kaiken mieleen tulleen ja jääneen tiivistettyä tuohon edelliseen kappaleeseen. Jää siis vähän kiikkumaan siihen rajoille, että onko syytä kuunnella lisää vai ei.
Asiat vaikuttavat toisiinsa. Levytkin vaikuttavat toisiinsa. Siis sillä tavalla, että eilen kuuntelin edellisessä blogahduksessa mainittua Peter Mulveyä ja sitten tänään väkisinkin ajauduin vertaamaan Mellencampia Mulveyhin (on hankalasti taipuva sukunimi Peterillä).
Vertailussa keskeiseksi tuli laulajien empaattisuus. Se on musiikillisena terminä vähän hankala, mutta jostain sanoitusten ja äänensävyjen yhdistelmästä mietittynä se ei kuitenkaan ole ihan niin höpsö kuin äkkiä voi vaikuttaa. Vähän kärjistäen Mellencamp raakkuu kuivasti pitäen itsensä kaiken keskiössä, kun taas Mulveyn lämmin ääni syleilee koko maailmaa ja miettii asioita ennemmin monikon kuin yksikön ensimmäisen persoonan kautta. Mellencamp laulaa itsestään (siis kertojana, ei laulun kertoja ole aina sama kuin todellisen elämän henkilö, kyllä sen tiijän) ja poikkeaa siitä vasta, kun vastaan tulee toinen samanmoinen ulkopuolelle joutunut ja yksikseen pärjäävä (The Brass Ring).
Äkkiseltään tuommoinen vertailu tuntuisi päätyvän siihen, että Mulvey on hieno ja oikeassa, ja Mellencamp itsekeskeinen kakka. Ei se kuitenkaan ihan niin selvä homma ole: molemmat tätä samaa maailmaa ja ihmiskohtaloita setvivät, lähestymistapa, painotukset ja sävy ovat erilaiset, mutta ei kumpikaan ole selvästi hyvä tai huono.
Tai no: Mulvey on hieno. Mellencamp olisi saattanut jonkin toisen levyn jälkeen tuntua rujossa juurevuudessaan mahtavalta, mutta nyt ei sitten lopulta tuntunut paljon miltään.
Ottakaa tästä nyt selvää.
Laura Cantrell: No Way There from Here
Laura Cantrellilla on jotenkin vanhanaikaisen puhtaalla tavalla ihana ääni. Ääni istuu hyvin klassiseen poppiin, kantrihommiin ja old time -juttuihin. Lisäksi hän tuntuu tekevän hyviä biisejä ja saa ne sovitettua levyn mittaan mukavan vaihtelevasti, mutta luontevan kokonaisuuden muodostaen.
Siis hyvä levy, mutta vähän huolettaa, että sain kaiken mieleen tulleen ja jääneen tiivistettyä tuohon edelliseen kappaleeseen. Jää siis vähän kiikkumaan siihen rajoille, että onko syytä kuunnella lisää vai ei.
tiistai 10. maaliskuuta 2015
Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 41
Oli tässä talvilomaa ja pari kirjoitusta välissä, joten kertaus tästä hässäkästä:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio.
Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.
Ja jos joku hassu haluaa tietää, että mitä muuta näistä höpisevä kuuntelee, niin last.fm:stä saa suuntaa antavan kuvan. (Ei siellä koko totuus näy, vain koneen äärellä ja puhelimen kanssa kuunnellut hommat.)
Tällä kertaa sijat 93 ja 94. Ei enää hirveän monta siis.
The Head and The Heart: Let's Be Still
Tämä tiiviistyy ehkä parhaiten sanomalla indiepoprockfolkiksi tai semmoiseksi. Yleisvaikutelma tosi fiksu, pohdiskeleva ja kekseliäs; melkein kuin ruotsalaiset olisivat olleet asialla. Jotain yhteistä melodiakuluissakin voisi olla First Aid Kitin kanssa. Tai sitten Andrew Birdin kanssa. Se ei ole paha asia.
Soundit retrohtavat ja sovituksien eteen on tehty töitä kovasti. Biisit pääsevät välillä kasvamaan mahtavan isoiksi.
Älyttömän kiva kuunnella ja jokainen biisi toimii ihan itsekseen hienosti. Levyn lopussa ei kuitenkaan ekan kuuntelun jälkeen mieleen ole jäänyt juuri muuta kuin hyvä tunnelma. Mutta se varmaankin riittää siihen, että pitää kuunnella uudestaan.
Peter Mulvey: Silver Ladder
Tämä on sitten ihan selvä tapaus. Jotain kautta päädyin tämän kickstarterin kautta hankkimaan ja paljon on tullut kuunneltua. Mulvey osaa olla myös mainio somepersoona: facebookissa syntyy kuva sympaattisesta, ahkerasta ja lahjakkaasta tyypistä ja concertwindowssa piti vast'ikään kahdentoista tunnin konsertin, josta ihan huomaamatta tuli puolet seuranneeksi. Makeita juttuja joita kantaa maanläheinen karisma.
Levyjäkin on tehnyt yli kahdenkymmenen vuoden aikana toistakymmentä. Vielä en ole saanut aikaiseksi niihin perehtymistä. Ahistaa tuommoiset levymäärät; tulee korkea ryhtymiskynnys.
Musiikki on rouheasti svengaavaa vaihtelevan bluesahtavasti kantrahtavaa folkrockia. Tai ehkä aika perusamericanaa siis. Biisit ovat hyviä, juuri oikealla tavalla helpon ja luontevan kuuloisia, mutta joissa on fiksuja sanoituksellisia ja/tai musiikillisia koukkuja sekä upeasti luotuja tunnelmia.
Parasta voisi kuitenkin olla Mulveyn ääni. Käheä ja ilmeikäs, herkästi ilmeikäs. Fraseeraa ovelasti. Mukavaa kuunneltavaa. Niin ja soittaa hän myös kitaraa perkuleen makeasti, mutta ei ikinä kikkaile kikkailun vuoksi, vaikka taidot riittäisivätkin monenlaiseen.
Niin ja tässä oli tuottajana joskus aikaisemmin mainittu Chuck Prophet, jonka oma levy oli kovasti pettymys. Upeaa tuotantojälkeä on kyllä tähän saanut aikaiseksi.
Tämä kyllä menee listan kärkipäähän minulla. Tai on siellä jo.
Videokin taisi syntyä kickstartista kerätyillä rahoilla, jos en ihan väärin muista.
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio.
Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.
Ja jos joku hassu haluaa tietää, että mitä muuta näistä höpisevä kuuntelee, niin last.fm:stä saa suuntaa antavan kuvan. (Ei siellä koko totuus näy, vain koneen äärellä ja puhelimen kanssa kuunnellut hommat.)
Tällä kertaa sijat 93 ja 94. Ei enää hirveän monta siis.
The Head and The Heart: Let's Be Still
Tämä tiiviistyy ehkä parhaiten sanomalla indiepoprockfolkiksi tai semmoiseksi. Yleisvaikutelma tosi fiksu, pohdiskeleva ja kekseliäs; melkein kuin ruotsalaiset olisivat olleet asialla. Jotain yhteistä melodiakuluissakin voisi olla First Aid Kitin kanssa. Tai sitten Andrew Birdin kanssa. Se ei ole paha asia.
Soundit retrohtavat ja sovituksien eteen on tehty töitä kovasti. Biisit pääsevät välillä kasvamaan mahtavan isoiksi.
Älyttömän kiva kuunnella ja jokainen biisi toimii ihan itsekseen hienosti. Levyn lopussa ei kuitenkaan ekan kuuntelun jälkeen mieleen ole jäänyt juuri muuta kuin hyvä tunnelma. Mutta se varmaankin riittää siihen, että pitää kuunnella uudestaan.
Peter Mulvey: Silver Ladder
Tämä on sitten ihan selvä tapaus. Jotain kautta päädyin tämän kickstarterin kautta hankkimaan ja paljon on tullut kuunneltua. Mulvey osaa olla myös mainio somepersoona: facebookissa syntyy kuva sympaattisesta, ahkerasta ja lahjakkaasta tyypistä ja concertwindowssa piti vast'ikään kahdentoista tunnin konsertin, josta ihan huomaamatta tuli puolet seuranneeksi. Makeita juttuja joita kantaa maanläheinen karisma.
Levyjäkin on tehnyt yli kahdenkymmenen vuoden aikana toistakymmentä. Vielä en ole saanut aikaiseksi niihin perehtymistä. Ahistaa tuommoiset levymäärät; tulee korkea ryhtymiskynnys.
Musiikki on rouheasti svengaavaa vaihtelevan bluesahtavasti kantrahtavaa folkrockia. Tai ehkä aika perusamericanaa siis. Biisit ovat hyviä, juuri oikealla tavalla helpon ja luontevan kuuloisia, mutta joissa on fiksuja sanoituksellisia ja/tai musiikillisia koukkuja sekä upeasti luotuja tunnelmia.
Parasta voisi kuitenkin olla Mulveyn ääni. Käheä ja ilmeikäs, herkästi ilmeikäs. Fraseeraa ovelasti. Mukavaa kuunneltavaa. Niin ja soittaa hän myös kitaraa perkuleen makeasti, mutta ei ikinä kikkaile kikkailun vuoksi, vaikka taidot riittäisivätkin monenlaiseen.
Niin ja tässä oli tuottajana joskus aikaisemmin mainittu Chuck Prophet, jonka oma levy oli kovasti pettymys. Upeaa tuotantojälkeä on kyllä tähän saanut aikaiseksi.
Tämä kyllä menee listan kärkipäähän minulla. Tai on siellä jo.
Videokin taisi syntyä kickstartista kerätyillä rahoilla, jos en ihan väärin muista.
maanantai 9. maaliskuuta 2015
Tidal - maksullisen kuukauden jälkeen
Kuukausi sitten tuli kerrottua Tidalin ensivaikutelmista.
Edelleen olen sitä mieltä, että äänenlaadussa on eroa heikommillakin välineillä.
Edelleen olen sitä mieltä, että Tidalin käyttöliittymä (mobiili/android + mac-sovellus) on verrattoman hyvä.
Ja sitten vielä valikoidut viikon levyt ovat olleet oikeasti kiinnostavia, osa vanhojen tuttujen uutuuksia ja osa minulle ihan uusia. Tässä asiassa spotify ampuu haulikolla, kun tidal tökkää neulalla juuri oikeaan kohtaan.
Mutta: valikoima kusee. Ihan liian monta kertaa kuukaudessa joutuu jättämään Tidalin sivuun siksi, että jotain levyä ei löydy. Useimmiten puuttuu uusin levy; ei välttämättä varsinainen uutuus, kun julkaisusta on kulunut monta kuukautta. Moni kotimainen levy jää löytymättä. Ja erikseen pyytämälläkään eivät sitä Quicknessiä ole saaneet aikaiseksi.
Kun vielä spotify aloitti perhesopimusten kauppaamisen (kolme ihmistä käyttää premiumia yhden tidalin hinnalla), niin ei enää jäänyt oikein perusteita. Loppui tilaus.
Pitää seurailla mitä tapahtuu. Ehkä tilanne vielä jossain välissä muuttuu ratkaisevasti. Tai sitten spotikkakin saa parannettua äänen laatua; taisi jo Deezerkin siihen suuntaan kurkotella, joten ei sen pitäisi mahdotonta olla.
Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 40
Blue Rodeo: In Our Nature
Kantrirokkia tai jotain sinne päin. Joku vika tässä on, vaikka biisit on ihan ok ja soittavatkin asiallisesti. Tai se kai se vika on: ihan ok ja asiallisuus. Se vaan ei tämän soittolistan tässä vaiheessa tunnu oikein miltään.
Ekalla kuuntelulla hermostuin rumpaliin: soittaa tolkuttoman tarkasti ja eleettömästi eikä päästä hommaa svengaamaan oikein mihinkään suuntaan. Saattoi kyllä olla nappikuulokkeiden syytä, että tarkka tikitys korostui liikaa. Tai sitten vaan maanantaiaamuna ei kestä liikaa hyvyyttä. Tai sitten vaan siitä tarkkuudesta tulee steriili vaikutelma. Tai itse asiassa tarkka tikutus toimi puhtaan kepeissä kantrijutuissa, mutta muissa vaivasi. Kunnes viimeisissä hissutteluissa vispilät pelasti; niiden suhinaa ei saa liian tarkalta kuulostamaan.
Mutta joo, ei tunnu oikein missään.
Dolly Parton: Blue Smoke
Tarpeeksi pitkän uran jälkeen monesta laulajasta jää olo, että enää ei hirveästi tarvitse tehdä. Neil Youngin pitää vain olla itsensä ja joku tykkää ja kuuntelee joka tapauksessa. Lucinda Williamsista en ole varma, että tekeekö hän oikeasti hyviä juttuja vai tykkäänkö vain äänensä kuuntelemisesta niin kovasti, että kriittisyys unohtuu. Ja on niitä muitakin.
Sitten on Dolly. Äänikin riittäisi, mutta silti mukana on hyväntuulinen tekemisen meininki. Meiningissä on paljon samaa kuin Willie Nelsonilla edelleen (tai viimeinkin). En osaa sanoa, että onko Blue Smoke Dollya parhaimmillaan, mutta hyvä levy se joka tapauksessa on.
Iloista junan äänillä hölmöilyä heti aluksi, syvällisempää välillä, perinnemeininkiä ja Bon Joviakin sekaan. Ei tämmöiseen kokonaisuuteen kukaan muu taida pystyäkään.
(Tietenkin oli pakko hiljentyä vielä hetkeksi vanhemman videon äärellä. Jos ei siitä Dollyn nerokkuus tule selväksi, niin sitten päässäs on vikaa. Studioversio taitaa kyllä olla komeampi.)
Kantrirokkia tai jotain sinne päin. Joku vika tässä on, vaikka biisit on ihan ok ja soittavatkin asiallisesti. Tai se kai se vika on: ihan ok ja asiallisuus. Se vaan ei tämän soittolistan tässä vaiheessa tunnu oikein miltään.
Ekalla kuuntelulla hermostuin rumpaliin: soittaa tolkuttoman tarkasti ja eleettömästi eikä päästä hommaa svengaamaan oikein mihinkään suuntaan. Saattoi kyllä olla nappikuulokkeiden syytä, että tarkka tikitys korostui liikaa. Tai sitten vaan maanantaiaamuna ei kestä liikaa hyvyyttä. Tai sitten vaan siitä tarkkuudesta tulee steriili vaikutelma. Tai itse asiassa tarkka tikutus toimi puhtaan kepeissä kantrijutuissa, mutta muissa vaivasi. Kunnes viimeisissä hissutteluissa vispilät pelasti; niiden suhinaa ei saa liian tarkalta kuulostamaan.
Mutta joo, ei tunnu oikein missään.
Dolly Parton: Blue Smoke
Tarpeeksi pitkän uran jälkeen monesta laulajasta jää olo, että enää ei hirveästi tarvitse tehdä. Neil Youngin pitää vain olla itsensä ja joku tykkää ja kuuntelee joka tapauksessa. Lucinda Williamsista en ole varma, että tekeekö hän oikeasti hyviä juttuja vai tykkäänkö vain äänensä kuuntelemisesta niin kovasti, että kriittisyys unohtuu. Ja on niitä muitakin.
Sitten on Dolly. Äänikin riittäisi, mutta silti mukana on hyväntuulinen tekemisen meininki. Meiningissä on paljon samaa kuin Willie Nelsonilla edelleen (tai viimeinkin). En osaa sanoa, että onko Blue Smoke Dollya parhaimmillaan, mutta hyvä levy se joka tapauksessa on.
Iloista junan äänillä hölmöilyä heti aluksi, syvällisempää välillä, perinnemeininkiä ja Bon Joviakin sekaan. Ei tämmöiseen kokonaisuuteen kukaan muu taida pystyäkään.
perjantai 27. helmikuuta 2015
Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 39
Taas aluksi kertaus:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio.
Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.
Klikkausrajoitteisille tiedoksi, että seuraavana oleva Avettin veljesten levy on sijalla 89. Kai tätä voi jo urakan loppusuoraksi sanoa.
The Avett Brothers: Magpie and The Dandelion
Sanoisin tätä pop/rock folkiksi. Folkin suuntaan vetävät eniten laulutyyli ja soittimista varsinkin banjo+vähemmän kuuluva viulu. Muuten biisit menisivät ihan pop-rock-bändin levyllä.
Tai siis semmoisen bändin levyllä, joka osaa tehdä hyviä biisejä, jotka kunnianhimoisesti pyrkivät paisumaan suuriksi. Siis suuriksi ja kestäviksi Simonin ja Garfunkelin tyyliin. Tai hetkittäin vaikkapa Oasiksen tyyliin, sillä erotuksella, että Oasis ei ole yhtään näin hyvää biisiä saanut aikaiseksi.
Tunnelmallisesti on sitten jännää miten saavatkin yhdistettyä tuon taidon ja musiikillisen suuruuden tavoittelun jotenkin terveesti nöyrään ja rehelliseen tunnelmaan.
Joo siis kaikki hyvin ja hienosti, mutta ei silti mun juttu. Vähän turhan vahva tuo pop-pohjavire, että pystyisin innostumaan tarpeeksi.
Tai pitää ehkä miettiä; nämä videot ainakin nyt kolisevat yllättävän kovasti.
Candi Staton: Life Happens
Tämä taas on jotain soulahtavaa ja hetkittäin funkahtavaa viihdebluesia. Siistiä, tanssittavaa ja tyylikästä, mutta ei tule oikein lähelle minua musiikillisesti; räkä puuttuu. Staton on hyvä laulaja ja biisit oikein hyviä lajissaan, ei sillä.
Sanoitukset ovat jännittävät. Aiheet painottuvat parisuhteisiin ja niiden erilaisiin vaiheisiin: rakastumisen huumasta, suhteen arkipäiväistymiseen ja syrjähyppyjen houkutusten kautta eroamisiin + sitten lasten aikuistumiseen ja kasvatukseen.
Aiheiden käsittelytapa on mielenkiintoinen: tavallaan tilanne tai tunnelma pysäytetään ja sitä tarkastellaan hivenen erilaisista kulmista tai ainakin eri sanoin aina samaan kertosäkeeseen päätyen. Sävy on vahvasti pedagoginen: elämänkokemusta on kertynyt ja sitä jaetaan kuulijoille, jotta he oppisivat siitä kokemuksesta. Vahvimmin tämä puskee esiin Beware, She's After Your Manissä.
On toki mukana parissa viimeisessä biisissä yhteiskunnallista kannanottoa ja uskoa parempaan tulevaisuuteen. Mutta samalla sävyllä ja tyylillä nekin tehdään.
Tuo kerronnallinen jännittävyys ja mielenkiintoisuus voisivat kääntää levyn voiton puolelle minunkin korviin, mutta biisejä on ihan liikaa ja saarnaaminen ottaa voimille raskaasti. Harvoin levyn kuunteleminen kokonaan tuntuu näin merkittävältä saavutukselta.
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio.
Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.
Klikkausrajoitteisille tiedoksi, että seuraavana oleva Avettin veljesten levy on sijalla 89. Kai tätä voi jo urakan loppusuoraksi sanoa.
The Avett Brothers: Magpie and The Dandelion
Sanoisin tätä pop/rock folkiksi. Folkin suuntaan vetävät eniten laulutyyli ja soittimista varsinkin banjo+vähemmän kuuluva viulu. Muuten biisit menisivät ihan pop-rock-bändin levyllä.
Tai siis semmoisen bändin levyllä, joka osaa tehdä hyviä biisejä, jotka kunnianhimoisesti pyrkivät paisumaan suuriksi. Siis suuriksi ja kestäviksi Simonin ja Garfunkelin tyyliin. Tai hetkittäin vaikkapa Oasiksen tyyliin, sillä erotuksella, että Oasis ei ole yhtään näin hyvää biisiä saanut aikaiseksi.
Tunnelmallisesti on sitten jännää miten saavatkin yhdistettyä tuon taidon ja musiikillisen suuruuden tavoittelun jotenkin terveesti nöyrään ja rehelliseen tunnelmaan.
Joo siis kaikki hyvin ja hienosti, mutta ei silti mun juttu. Vähän turhan vahva tuo pop-pohjavire, että pystyisin innostumaan tarpeeksi.
Tai pitää ehkä miettiä; nämä videot ainakin nyt kolisevat yllättävän kovasti.
Candi Staton: Life Happens
Tämä taas on jotain soulahtavaa ja hetkittäin funkahtavaa viihdebluesia. Siistiä, tanssittavaa ja tyylikästä, mutta ei tule oikein lähelle minua musiikillisesti; räkä puuttuu. Staton on hyvä laulaja ja biisit oikein hyviä lajissaan, ei sillä.
Sanoitukset ovat jännittävät. Aiheet painottuvat parisuhteisiin ja niiden erilaisiin vaiheisiin: rakastumisen huumasta, suhteen arkipäiväistymiseen ja syrjähyppyjen houkutusten kautta eroamisiin + sitten lasten aikuistumiseen ja kasvatukseen.
Aiheiden käsittelytapa on mielenkiintoinen: tavallaan tilanne tai tunnelma pysäytetään ja sitä tarkastellaan hivenen erilaisista kulmista tai ainakin eri sanoin aina samaan kertosäkeeseen päätyen. Sävy on vahvasti pedagoginen: elämänkokemusta on kertynyt ja sitä jaetaan kuulijoille, jotta he oppisivat siitä kokemuksesta. Vahvimmin tämä puskee esiin Beware, She's After Your Manissä.
On toki mukana parissa viimeisessä biisissä yhteiskunnallista kannanottoa ja uskoa parempaan tulevaisuuteen. Mutta samalla sävyllä ja tyylillä nekin tehdään.
Tuo kerronnallinen jännittävyys ja mielenkiintoisuus voisivat kääntää levyn voiton puolelle minunkin korviin, mutta biisejä on ihan liikaa ja saarnaaminen ottaa voimille raskaasti. Harvoin levyn kuunteleminen kokonaan tuntuu näin merkittävältä saavutukselta.
tiistai 24. helmikuuta 2015
Steve Earle: Terraplane
Kaikki voi mennä pieleen, kun legendaarinen kantri- ja rokkilaulaja päättää tehdä blueslevyn. Helppo kuvitella, että on vaikea kuvitella mitään väsyneempää. Earlekin olisi voinut kähistä ränttätänttää tai jotain sliipatumpaa, esittää syvällistä, ja homma olisi kantanut ihan tarpeeksi hyvin pelkän karisman varassa. Guy Clarkin keittiön ja bändin jälkeen soololevyt ovat ihan tarpeeksi keränneet seuraajia ja hymistelijöitä.
Ja joo: ränttätänttää, kähinää (tai JLH-tyylin hyrinää ja hönkäilyä) ja karismaa riittää. Mutta Earle tekee kaiken jotenkin oikein. Koko ajan kuuluu, että kovan luokan biisintekijästä ja sanoittajasta on kyse; täytyy olla kova tyyppi semmoisen, joka saa aikaan biisin nimeltään Baby Baby Baby (Baby). Mutta siis oikeasti jokaisessa biisissä on jokin sanoituksellinen/tarinallinen koukku, joka sen erottaa miljoonista muista bluesbiiseistä, vaikka monet teemat ovatkin ilmeisen tarkoituksellisesti tuttuja.
Kaikki biisit voi tosiaan laskea bluesiksi, mutta mukavan vaihtelevalla tavalla. Osa jyrää sähköisesti ja toiset ovat kepeän akustisesti svengaavia. Tai keveys voi olla väärä sana, mutta svengaavat silti komeasti. Bändi keskittyy nimenomaan svengiin; soolot ovat tiiviitä ja niissä ei mitään elämää suurempaa esitetä tehtävän.
Sävytkin vaihtelevat synkistä ja ilkeistä Baby's Just as Mean as Me:n äkkiväärään hempeilyyn. Eleanor Whitmore on mahtava vierailija, pitää koittaa perehtyä häneenkin jossain välissä.
Aina joskus tulee olo, jotta bluesia on kuullut ihan tarpeeksi, mutta taas kerran olin väärässä.
Ja joo: ränttätänttää, kähinää (tai JLH-tyylin hyrinää ja hönkäilyä) ja karismaa riittää. Mutta Earle tekee kaiken jotenkin oikein. Koko ajan kuuluu, että kovan luokan biisintekijästä ja sanoittajasta on kyse; täytyy olla kova tyyppi semmoisen, joka saa aikaan biisin nimeltään Baby Baby Baby (Baby). Mutta siis oikeasti jokaisessa biisissä on jokin sanoituksellinen/tarinallinen koukku, joka sen erottaa miljoonista muista bluesbiiseistä, vaikka monet teemat ovatkin ilmeisen tarkoituksellisesti tuttuja.
Kaikki biisit voi tosiaan laskea bluesiksi, mutta mukavan vaihtelevalla tavalla. Osa jyrää sähköisesti ja toiset ovat kepeän akustisesti svengaavia. Tai keveys voi olla väärä sana, mutta svengaavat silti komeasti. Bändi keskittyy nimenomaan svengiin; soolot ovat tiiviitä ja niissä ei mitään elämää suurempaa esitetä tehtävän.
Sävytkin vaihtelevat synkistä ja ilkeistä Baby's Just as Mean as Me:n äkkiväärään hempeilyyn. Eleanor Whitmore on mahtava vierailija, pitää koittaa perehtyä häneenkin jossain välissä.
Aina joskus tulee olo, jotta bluesia on kuullut ihan tarpeeksi, mutta taas kerran olin väärässä.
perjantai 20. helmikuuta 2015
Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 38
Janiva Magness: Original
Souliksi kai minä enimmäkseen tätä sanoisin. Hetkittäin funkahtavaa rytmiikkaa ja välillä vähän folkin suuntaan vivahtavia sovituksellisia juttuja, mutta mun puolesta soul riittää kuvailemaan.
Hetken aikaa piti opetella kuuntelemaan, mutta sitten rupesi huomaamaan, että on tässä hienoinen särmä ja tunnelataus, joka toimii. Ja jotenkin perusluomupohjavire: silleen hyvin ja siististi tuotettu, mutta elävyyden tuntua on saatu säilytettyä.
Magness on hyvä laulaja ja biisitkin ovat enimmäkseen hyviä. Ei nyt kuitenkaan kovin syvälle kolahda.
Otis Gibbs: Souvenirs of a Misspent Youth
Ei ihan suoraan kantria tai folkkiakaan. Oisko siis jotain appalakkien juttuja vaikutteina, minen taaskaan oo ihan varma. Banjoa ja muuta kyllä kuuluu.
Ja hyvin kulkee soitto. Ilmavasti, ilmeikkäästi ja särmikkäästi. Hienoja juttuja.
Gibbsin laulutyyli tökki pahasti alkuun. Vähän pelottavan lähellä tuntui olevan perusäijäuhoääntä ja kaikentietävää perusarvojen kannattamista. Mutta on äänessä muunlaisia sävyjä ja ne lopulta nousevat päällimmäisiksi.
Ja tuon äänenkin antaa anteeksi, kun Gibbs alkaa kertoa tarinoita. Homma toimii: tarinoita unohtuu kuuntelemaan tai jos alkaa vasta kesken kuunnella, joutuu ottamaan alusta, jotta miten tähän päädyttiin. Ja tarinat jättävät hauskasti aukkoja kaiken konkreettisuuden seassa. Tehokkaimmin kolahtavat alkuun murhaballadimainen The Darker Side of Me ja sitten viimeinen lapsuusmuistelo With a Gun In My Hand. Siinä kovin herkästi kuvaillaan sitä, että ei tykkää elukoiden tappamisesta metsästämällä; jännä homma noin niinkuin karskin kuuloiselta takametsien mieheltä. Tai ei se niin karski lopulta ole muutenkaan, kai.
Souliksi kai minä enimmäkseen tätä sanoisin. Hetkittäin funkahtavaa rytmiikkaa ja välillä vähän folkin suuntaan vivahtavia sovituksellisia juttuja, mutta mun puolesta soul riittää kuvailemaan.
Hetken aikaa piti opetella kuuntelemaan, mutta sitten rupesi huomaamaan, että on tässä hienoinen särmä ja tunnelataus, joka toimii. Ja jotenkin perusluomupohjavire: silleen hyvin ja siististi tuotettu, mutta elävyyden tuntua on saatu säilytettyä.
Magness on hyvä laulaja ja biisitkin ovat enimmäkseen hyviä. Ei nyt kuitenkaan kovin syvälle kolahda.
Otis Gibbs: Souvenirs of a Misspent Youth
Ei ihan suoraan kantria tai folkkiakaan. Oisko siis jotain appalakkien juttuja vaikutteina, minen taaskaan oo ihan varma. Banjoa ja muuta kyllä kuuluu.
Ja hyvin kulkee soitto. Ilmavasti, ilmeikkäästi ja särmikkäästi. Hienoja juttuja.
Gibbsin laulutyyli tökki pahasti alkuun. Vähän pelottavan lähellä tuntui olevan perusäijäuhoääntä ja kaikentietävää perusarvojen kannattamista. Mutta on äänessä muunlaisia sävyjä ja ne lopulta nousevat päällimmäisiksi.
Ja tuon äänenkin antaa anteeksi, kun Gibbs alkaa kertoa tarinoita. Homma toimii: tarinoita unohtuu kuuntelemaan tai jos alkaa vasta kesken kuunnella, joutuu ottamaan alusta, jotta miten tähän päädyttiin. Ja tarinat jättävät hauskasti aukkoja kaiken konkreettisuuden seassa. Tehokkaimmin kolahtavat alkuun murhaballadimainen The Darker Side of Me ja sitten viimeinen lapsuusmuistelo With a Gun In My Hand. Siinä kovin herkästi kuvaillaan sitä, että ei tykkää elukoiden tappamisesta metsästämällä; jännä homma noin niinkuin karskin kuuloiselta takametsien mieheltä. Tai ei se niin karski lopulta ole muutenkaan, kai.
maanantai 16. helmikuuta 2015
Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 37
The Deep Dark Woods: Jubilee
Internetti sanoo, että tämä on kanadalainen neo-folk rock alternative country bändi. Kuvaa ehkä jotain, mutta saattaa saada kuvittelemaan, että tässä on jotain jännittävää tapahtumaisillaan. Ei ole.
Yleistunnelma on tosi apaattinen ja energiataso tosi alhaalla. Suurimmiksi syyllisiksi sanoisin laulun prosessoinnin ja kosketinsoittajan. Liian monessa biisissä laulu piilotetaan julmien kaikujen tai muiden efektien sekaan. Ehkä siinä jotain eteeristä hippitunnelmaa tavoitellaan, mutta ei toimi minulle. Kosketinsoittajan hammondeista tuntuu ihan liian säännöllisesti irtoavan vain pitkiä sointuja vailla kokonaista tahtia lyhyempiä rytmisiä elementtejä. Se on ok joskus, mutta liiasta tulee pää kipiäksi.
Yksittäin kuunneltuna biisit ovat vielä ihan ok, mutta jo pari peräkkäin on liikaa. Tai viimeisenä oleva kymmenminuuttinen The Same Thing on jo yksinään raskas kokonaisuus; yrittää kasvaa joksikin, mutta ei sittenkään etene mihinkään.
Ihan oikeasti levyn mittaan välillä väläytellään suorastaan mahtavia lauluntekotaitoja, mutta toteutus kusee.
Rod Picott: Hang Your Hopes on a Crooked Nail
Tämä on just tämmöistä keski-ikäisen oloista kantrirokkia, joka aiheuttaa yökkäyksiä. Turvallisia ratkaisuja ja laulaja, jolta puuttuu juuri ripaus rosoa ja karismaa, ja sokeria ja nostalgiaa onkin sitten liian kanssa.
Mutta silti useampaan otteeseen huomaan keskittyväni biiseihin oikeasti. Mieluummin myönnän, että Picott osaa vääntää hyviäkin biisejä kuin, että olen valmis jatkuvaan setämusiikin kuunteluun. Siis: Picott osaa ihan hyviäkin biisejä vääntää. Tai mistä minä tiedän vääntääkö niitä itse, pitäisi jaksaa katsoa netistä, mutta ei nämä niin upeita teoksia ole, että jaksaisin.
Jossain muussa yhteydessä saattaisi aiheuttaa jopa vakavaa diggailua, mutta tässä americana-listan kontekstissa nousee vain hyvään keskisarjaan.
Internetti sanoo, että tämä on kanadalainen neo-folk rock alternative country bändi. Kuvaa ehkä jotain, mutta saattaa saada kuvittelemaan, että tässä on jotain jännittävää tapahtumaisillaan. Ei ole.
Yleistunnelma on tosi apaattinen ja energiataso tosi alhaalla. Suurimmiksi syyllisiksi sanoisin laulun prosessoinnin ja kosketinsoittajan. Liian monessa biisissä laulu piilotetaan julmien kaikujen tai muiden efektien sekaan. Ehkä siinä jotain eteeristä hippitunnelmaa tavoitellaan, mutta ei toimi minulle. Kosketinsoittajan hammondeista tuntuu ihan liian säännöllisesti irtoavan vain pitkiä sointuja vailla kokonaista tahtia lyhyempiä rytmisiä elementtejä. Se on ok joskus, mutta liiasta tulee pää kipiäksi.
Yksittäin kuunneltuna biisit ovat vielä ihan ok, mutta jo pari peräkkäin on liikaa. Tai viimeisenä oleva kymmenminuuttinen The Same Thing on jo yksinään raskas kokonaisuus; yrittää kasvaa joksikin, mutta ei sittenkään etene mihinkään.
Ihan oikeasti levyn mittaan välillä väläytellään suorastaan mahtavia lauluntekotaitoja, mutta toteutus kusee.
Rod Picott: Hang Your Hopes on a Crooked Nail
Tämä on just tämmöistä keski-ikäisen oloista kantrirokkia, joka aiheuttaa yökkäyksiä. Turvallisia ratkaisuja ja laulaja, jolta puuttuu juuri ripaus rosoa ja karismaa, ja sokeria ja nostalgiaa onkin sitten liian kanssa.
Mutta silti useampaan otteeseen huomaan keskittyväni biiseihin oikeasti. Mieluummin myönnän, että Picott osaa vääntää hyviäkin biisejä kuin, että olen valmis jatkuvaan setämusiikin kuunteluun. Siis: Picott osaa ihan hyviäkin biisejä vääntää. Tai mistä minä tiedän vääntääkö niitä itse, pitäisi jaksaa katsoa netistä, mutta ei nämä niin upeita teoksia ole, että jaksaisin.
Jossain muussa yhteydessä saattaisi aiheuttaa jopa vakavaa diggailua, mutta tässä americana-listan kontekstissa nousee vain hyvään keskisarjaan.
lauantai 14. helmikuuta 2015
Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 36
Tässä välissä näyttää tulevan näitä puutteita: Charlie Robisonin High Life puuttuu, samoin Marty Stuartin Saturday Night/Sunday Morning ja Inside Llewyn Davis soundtrackiltä löytyi kolme biisiä, ei semmoisesta jaksa paljon sanoa. Niin ja Chris Smither uupuu. Urakka siis etenee harppauksilla ja näistä jälkimmäinen on siis sijalla 83.
Ja jos tuo alku näyttää kummalliselta ja sekavalta niin taas kertauksena tämä mistä tässä on kyse:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio.
Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.
Old 97's: Most Messed Up
Tämä rokkaa oikeasti. Silleen kantria ja punkahtavaa rokkaamista. Soittimia ei hiplailla ja on sähkökitarakin akustisten soittimien mukana. Ja laulajalla on asennetta sopivasti, myös sanoituksissa.
Hetken aikaa ehdin jo melkein innostua, mutta jotenkin jää vajaaksi, tai sitten hoilauskertsit rupeavat väsyttämään. Varmasti mahtava keikalla.
Various: A Tribute To Born in the USA – Dead Man’s Town
En ole oikeastaan kuunnellut Springsteeniä. En siis varsinaisesti tiedä kuinka erilaisia versioita nämä tässä ovat. Ehkä näissä on tehty jotain radikaalia.
Oikeastaan olen aika varma, että näissä ei ole tehty mitään radikaalia. Kaikki tuntuvat menevän sen helpoimman kautta: tehdään hidas ja vähäeleinen versio ja pyritään kuulostamaan syvälliseltä. Kukaan ei kuitenkaan kuulosta olevan parhaimmillaan eikä varmasti yksikään ylitä alkuperäistä.
Eniten itseltään ja uskottavalta kuulostaa Justin Townes Earle ja ehkä myös Nicole Atkins.
Mutta siis oikeasti ei ole tainnut ikinä tulla vastaan kokonaan toimivaa ja yllättävää tribuuttia. Tämä ei ainakaan ole sellainen. Tai mistä minä tiedän mikä toimii ja yllättää Springsteeniä fanittavia ihmisiä.
Ja jos tuo alku näyttää kummalliselta ja sekavalta niin taas kertauksena tämä mistä tässä on kyse:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio.
Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.
Old 97's: Most Messed Up
Tämä rokkaa oikeasti. Silleen kantria ja punkahtavaa rokkaamista. Soittimia ei hiplailla ja on sähkökitarakin akustisten soittimien mukana. Ja laulajalla on asennetta sopivasti, myös sanoituksissa.
Hetken aikaa ehdin jo melkein innostua, mutta jotenkin jää vajaaksi, tai sitten hoilauskertsit rupeavat väsyttämään. Varmasti mahtava keikalla.
Various: A Tribute To Born in the USA – Dead Man’s Town
En ole oikeastaan kuunnellut Springsteeniä. En siis varsinaisesti tiedä kuinka erilaisia versioita nämä tässä ovat. Ehkä näissä on tehty jotain radikaalia.
Oikeastaan olen aika varma, että näissä ei ole tehty mitään radikaalia. Kaikki tuntuvat menevän sen helpoimman kautta: tehdään hidas ja vähäeleinen versio ja pyritään kuulostamaan syvälliseltä. Kukaan ei kuitenkaan kuulosta olevan parhaimmillaan eikä varmasti yksikään ylitä alkuperäistä.
Eniten itseltään ja uskottavalta kuulostaa Justin Townes Earle ja ehkä myös Nicole Atkins.
Mutta siis oikeasti ei ole tainnut ikinä tulla vastaan kokonaan toimivaa ja yllättävää tribuuttia. Tämä ei ainakaan ole sellainen. Tai mistä minä tiedän mikä toimii ja yllättää Springsteeniä fanittavia ihmisiä.
tiistai 10. helmikuuta 2015
Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 35
Hei mutta: kolme neljännestä urakasta on takana! Tämän kerran levyn sijoilla 76 ja 77.
Zoe Muth: World of Strangers
Kantria ja folk-rockia. Musiikillisesti ei mitenkään erikoista tai räjäyttävää, vaan ei mitään ole häiritsevästi viallakaan. Huomio kohdistuu aikalailla kokonaan lauluihin ja laulajaan.
Laulajana Muth ei mitenkään kerralla kolahda: esityksissä ei ole erityistä säkenöintiä ja soundikin on vähän peruskäheä ja puolitukkoinen. Jotenkin Muth kuitenkin osaa tulla lähelle vähäeleisen hyvänä kertojana, jota on vaikea jättää vain taustamusiikiksi.
Laulut ovat vähän samanlaisia: eivät tunge päälle tai pakota melodisilla koukuilla kiinni. Homma toimii tekstin ja kerrontatyylin varassa. Sovituksetkin ovat sen verran vähäeleisiä, että tukevat huomion ohjautumista tarinoihin. Tarinat tai tunnelmat toimivat kovin arkisenoloisten tarinoiden varassa ja ilman hienostelua.
Hyvä levy, voi olla loistavakin, mutta vaatii varmasti aikansa, että näkee kuinka biiseissä on kasvuvaraa.
Greg Trooper: Incident on Willow Street
Ehkä tämäkin enimmäkseen tipahtaa folk-rockin puolelle, hitusen kantria ja muutakin mukana.
Trooper on selvästi hyvä biisintekijä, mutta jotenkin vaisu ja ulkokultainen olo näistä lauluista jää. Liian kevyttä ja sujuvaa. Laulutyylikin vaihtelee sen verran paljon, että on vaikea saada selvää kuvaa, jotta minkälainen tämä tyyppi oikeasti on.
Bändi vetää hyvin ja mukana on tosi makeitakin juttuja.
Zoe Muth: World of Strangers
Kantria ja folk-rockia. Musiikillisesti ei mitenkään erikoista tai räjäyttävää, vaan ei mitään ole häiritsevästi viallakaan. Huomio kohdistuu aikalailla kokonaan lauluihin ja laulajaan.
Laulajana Muth ei mitenkään kerralla kolahda: esityksissä ei ole erityistä säkenöintiä ja soundikin on vähän peruskäheä ja puolitukkoinen. Jotenkin Muth kuitenkin osaa tulla lähelle vähäeleisen hyvänä kertojana, jota on vaikea jättää vain taustamusiikiksi.
Laulut ovat vähän samanlaisia: eivät tunge päälle tai pakota melodisilla koukuilla kiinni. Homma toimii tekstin ja kerrontatyylin varassa. Sovituksetkin ovat sen verran vähäeleisiä, että tukevat huomion ohjautumista tarinoihin. Tarinat tai tunnelmat toimivat kovin arkisenoloisten tarinoiden varassa ja ilman hienostelua.
Hyvä levy, voi olla loistavakin, mutta vaatii varmasti aikansa, että näkee kuinka biiseissä on kasvuvaraa.
Greg Trooper: Incident on Willow Street
Ehkä tämäkin enimmäkseen tipahtaa folk-rockin puolelle, hitusen kantria ja muutakin mukana.
Trooper on selvästi hyvä biisintekijä, mutta jotenkin vaisu ja ulkokultainen olo näistä lauluista jää. Liian kevyttä ja sujuvaa. Laulutyylikin vaihtelee sen verran paljon, että on vaikea saada selvää kuvaa, jotta minkälainen tämä tyyppi oikeasti on.
Bändi vetää hyvin ja mukana on tosi makeitakin juttuja.
maanantai 9. helmikuuta 2015
Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 34
Mike Farris: Shine For All The People
Gospelia. Eikä edes mitenkään vitsinä. Se on oikeasti hienoa, kun jonkun laulusta kuuluu, että jotakin suurta on elämään löytynyt. Kuuntelusta voi nauttia, vaikka ei heti itse uskoon tulisikaan.
Musiikillisesti pyöritään melkolailla soulin ja bluesin seutuvilla enemmän tai vähemmän funkisti. Heti eka biisi on ihan järkyttävän upeasti isoksi sovitettu. Klassisia soundeja ja tunnelmia, joita on tulut vastaan vaikkapa Herbalizerilla. Ja biitti on tarvittaessa tosi hevi.
Farrisin ääni toimii hyvinkin klassisiin soul-juttuihin. Slovarit eivät varsinaisesti kolise, mutta ehkä olisi liian raskas paketti koko levyllinen tuota jykevämpää puolta.
Tommy Malone: Poor Boy
Tätä tekee mieli kutsua retroiluksi. Se on kuitenkin vähän hassua, kun just edellisen Farrisin kanssa sellaista ei mieti, vaikka periaate kai on sama. Minusta on tavallaan inhottavaa haikailla menneisiin liian tosissaan.
Malonella homma kuitenkin toimii. Soundit ovat kovin 70-lukulaiset. Musiikillisesti pyöritään aika laajasti rokin, bluesin ja kantrinkin seutuvilla, ehkä hieman enemmän koskettimien (hammond, rhodes jne) leedatessa. Bassojutut on aika hauskoja ja soundit kipeitä. Rumpusoundit eivät ihan autenttisen kököt ole, joka on ihan hyvä ratkaisu.
Kokoinaisuutena enemmän bändimäinen juttu kuin solisti + säestäjät -ratkaisu. Ja jotain merkillisesti raikasta ja nuorekasta tässä on. Malonen kuvia katsoessa ei tuommoiset adjektiivit tule mieleen.
Näissä livevideoissa on sitten soundillisesti aika erilainen tunnelma. Korostuu ehkä tarinankertojapuoli Malonesta enemmän.
Gospelia. Eikä edes mitenkään vitsinä. Se on oikeasti hienoa, kun jonkun laulusta kuuluu, että jotakin suurta on elämään löytynyt. Kuuntelusta voi nauttia, vaikka ei heti itse uskoon tulisikaan.
Musiikillisesti pyöritään melkolailla soulin ja bluesin seutuvilla enemmän tai vähemmän funkisti. Heti eka biisi on ihan järkyttävän upeasti isoksi sovitettu. Klassisia soundeja ja tunnelmia, joita on tulut vastaan vaikkapa Herbalizerilla. Ja biitti on tarvittaessa tosi hevi.
Farrisin ääni toimii hyvinkin klassisiin soul-juttuihin. Slovarit eivät varsinaisesti kolise, mutta ehkä olisi liian raskas paketti koko levyllinen tuota jykevämpää puolta.
Tommy Malone: Poor Boy
Tätä tekee mieli kutsua retroiluksi. Se on kuitenkin vähän hassua, kun just edellisen Farrisin kanssa sellaista ei mieti, vaikka periaate kai on sama. Minusta on tavallaan inhottavaa haikailla menneisiin liian tosissaan.
Malonella homma kuitenkin toimii. Soundit ovat kovin 70-lukulaiset. Musiikillisesti pyöritään aika laajasti rokin, bluesin ja kantrinkin seutuvilla, ehkä hieman enemmän koskettimien (hammond, rhodes jne) leedatessa. Bassojutut on aika hauskoja ja soundit kipeitä. Rumpusoundit eivät ihan autenttisen kököt ole, joka on ihan hyvä ratkaisu.
Kokoinaisuutena enemmän bändimäinen juttu kuin solisti + säestäjät -ratkaisu. Ja jotain merkillisesti raikasta ja nuorekasta tässä on. Malonen kuvia katsoessa ei tuommoiset adjektiivit tule mieleen.
Näissä livevideoissa on sitten soundillisesti aika erilainen tunnelma. Korostuu ehkä tarinankertojapuoli Malonesta enemmän.
sunnuntai 8. helmikuuta 2015
Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 33
Taas kertauksena, jotta mitä:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio.
Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio.
Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.
The Haden Triplets: The Haden Triplets
Nämä kolme laulajaa tulivat tutuiksi Anaïs Mitchellin Hades Townilla, joka on ihan järisyttävän hyvä levy. Ja ovat Charlie Hadenin lapsia.
Nyt sitten tekivät oman levyn. Ja Ry Cooder tuottamassa. Kaikkien edellytysten pitäisi siis olla kasassa.
Ja onhan tämä oikein hyvä. Hassusti old-timea, vanhaa folkkia, kantria ja silleen. Ja biisitkin siis sellaisista jutuista kotoisin. Tai siis hassua on se, että tavallaan kuulostaa vanhanaikaiselta ja perinteet tuntevalta, mutta ihan turhan puristeja eivät kuitenkaan ole.
Siis upeaa laulamista, hienoja biisejä ja fiksuja sovituksellisia juttujakin. Varmasti mahtava sellaisille, jotka tämmöisestä tykkää. Levyn mitassa kuitenkin minua rupeaa painamaan tyyliin kuuluva suhteellisen matala energiataso ja huvittaisi enemmän kuulla laulussa yksilösuorituksia.
The Robert Cray Band: In My Soul
Robert Cray on vaarallisen lähellä vakiintuneen tähden turvallista setäbluesia. Siis juuri sellaista, jota en ole vielä tarpeeksi vanha ja fiksu kuuntelemaan.
Mutta jotain jujua hommassa on. Cray soittaa oikeasti hyvällä tavalla siistejä ja hetkittäin suloisesti oivaltavia juttuja. Ja laulutyylikin alkaa levyn loppua kohti uppoamaan; sopivasti soulia mukana tulkinnassa perusbluesien lisäksi.
Ehkä tätä painaa vielä tuon Hadenin kolmosten aloittama energian vähäisyys, jotta pääsisi mun jutuksi.
perjantai 6. helmikuuta 2015
Tidal - ilmaisjakson kokemukset
Oon tässä blogaillessani Spotifyta tullut mainostaneeksi aika paljon. Olen siis maksanut premiumista jo pitkään ja kehittänyt vahvan riippuvuuden. Ja onhan se mahtavaa tällaiselle, joka tahtoo koko ajan saada itselle uudet jutut heti kuultaviksi. Ja ei tuota americana-urakkaa olisi voinut fyysisiä levyjä ostamalla ajatellakaan, vaikka minulla on myös syvällinen riippuvuus- ja rakkaussuhde Levykauppa Äxään.
Mutta pitää koittaa noista vaihtoehdoistakin koittaa edes jotenkin pysyä kartalla. Googlen systeemiä tulin viime vuonna kokeilleeksi, mutta ei se oikein avautunut kelvollisena, ainakaan käyttöliittymältään. Jotenkin hankalaa on ollut muidenkin testailujen kanssa, koska kaikilla tuntuvat olevan jotakuinkin samanlaiset valikoimat ja palvelut, ja silloin monen vuoden aikana tutuksi tullut tuntuu omimmalta.
Tammikuun lopulla aloitti Suomessa Tidal. Sen juttu on häviötön pakkaus eli ilmeisesti flacia käyttävät pääasiassa. Puhuvat hifistä, mutta eihän hifi ole hifiä ilman laitteita, joilla hifisti musiikkia toistaa (CD:täkin voi kuunnella vaikka kuinka onnettomilla laitteilla ilman hifin häivähdystäkään).
Minä en ole hifistä ollut kiinnostunut ikinä. Olen kiinnostunut biiseistä. Taustalla on tietenkin kasvaminen c-kasettien kanssa ja kaiken sen, mitä niiden kanssa on keksitty tehdä, että saadaan puutteellisilla laitteilla biisit kuultaviksi. Olen myös pitänyt levyjä pääsääntöisesti lähinnä tapana tallettaa biisit, joiden oikea olomuoto on kuitenkin livenä soitettu. Bändien keikat eivät ikinä ole hifikokemuksia siinä mielessä kuin kalliiden laitteidensa kanssa värkkäävät runkk... tyypit tuntuvat ajattelevan. Keikkakokemukset ovat vielä todella erilaisia sijainnista riippuen: soittajat kuulevat aivan eri jutut kuin yleisö pitkin poikin tilaa; mikä niistä olisi se oikea, jota tavoitella kotona stereolaitteiden kanssa? Vielä kauempana hifistä ovat treenikämppien tapahtumat. Olen siis pitänyt hifiä lähtökohtaisesti oikealle elämälle vieraana ilmiönä. Eikä minulla ikinä ole ollut rahaakaan laitettavaksi hyviin laitteisiin. Spotifyn pakattu musiikki on siis kelvannut oikein hyvin.
Siinä siis yksinkertaistettuna (ihan noin mustavalkoinen en oikeasti ole) lähtökohta Tidalin testailuun. Tai pitää niistä laitteista lisätä, että käytäntö on ajanut siihen, että suurin osa kuuntelusta tapahtuu kuulokkeilla; kotona koneen ääressä rupiset Sennheiserin halpiskuppiluurit ja työmatkoilla puhelimen kautta Sonyn saman hintaluokan in-ear-napit.
Itse asiassa ihastuin Tidaliin heti. Musiikki kuulostaa täyteläisemmältä pienemmällä äänenvoimakkuudella. Parin viikon aikana oppii huomaamaan, että pakattu on kovemman ja terävämmän kuuloista. Joihinkin metallijuttuihin sellainen oikeastaan sopiikin.
Tai tietenkin minä aina kuuntelen bassoa (soitinta) ensimmäisten joukossa ja se kuuluu helpommin selkeästi. Sitten tuota täyteläisyyttä saa hiljalleen havainnoitua myös pienissä yksityiskohdissa: erilaiset pieniksi tarkoitetut kaiut ovatkin kuultavissa. Ei niitä ole osannut kaivata, kun niistä ei ole tiennyt, mutta niillä on iso vaikutus, kun ne kerran kuulee. Samoin vaikkapa stemmalaulujen yksityiskohdat tulevat paremmin esille.
Vertailu Spotifyn parhaaseen lauluun vuorottelemalla ei aina paljasta mitään erityistä, riippuu paljon musiikkityylistäkin. Parhaiten erot tulevat sellaisten levyjen kanssa, joita on kuunnellut oikeasti kymmeniä kertoja aikaisemminkin.
Koneella (mac) olen käyttänyt desktopsoftaa ja puhelimessa androidille tehtyä softaa. Tykkään molempien käyttöliittymästä: asiat on helppo hahmottaa, vaikka kaikki ei toimikaan samalla tavalla kuin Spotifyssa. Jotkin asiat tuntuvat selvästi luontevammilta Tidalilla.
Palvelujen musiikkisuosituksia on vaikea kunnolla vertailla, koska spotikalla on siinä monen vuoden soittohistoria etunaan ja sitä ei kahdessa viikossa kukaan saa kiinni. Yllättävän nopeasti Tidaliltakin tulee oikeasti fiksuja ehdotuksia; ei liian tarkasti vain eniten kuunneltuihin sidottuja.
Last.fm:n pitäisi toimia, mutta jokin siinä on kussut jo monta päivää tälläkin hetkellä. Pitää uskoa sen korjautuvan.
Musiikkivalikoimassa on eroja. Tuon americana-urakkani viimeisistä kolmestakymmenestä levystä löytyi Tidalista yllättävän vähän. Tai siis artistien uusimpia levyjä ei löytynyt, vanhempia kyllä. Muuten ainoa iso puute oli Bad Brainsin Quickness. Miten sellainen klassikko ja henkilökohtainen voimalevyni voi jostain puutttua?
Olisin aikalailla heti valmis vaihtamaan Tidaliin, mutta tuo americana-homma vielä hetken pidättelee. Taidan mennä ainakin kuukauden molempien kanssa. Katsotaan sitten lopullinen tuomio.
Edit: en korjannut kirjoitusvirheitä ja ajatuskatkoksia. Tälle tuli jatkoa kuukautta myöhemmin: http://kannattikokuunnella.blogspot.fi/2015/03/tidal-maksullisen-kuukauden-jalkeen.html
Mutta pitää koittaa noista vaihtoehdoistakin koittaa edes jotenkin pysyä kartalla. Googlen systeemiä tulin viime vuonna kokeilleeksi, mutta ei se oikein avautunut kelvollisena, ainakaan käyttöliittymältään. Jotenkin hankalaa on ollut muidenkin testailujen kanssa, koska kaikilla tuntuvat olevan jotakuinkin samanlaiset valikoimat ja palvelut, ja silloin monen vuoden aikana tutuksi tullut tuntuu omimmalta.
Tammikuun lopulla aloitti Suomessa Tidal. Sen juttu on häviötön pakkaus eli ilmeisesti flacia käyttävät pääasiassa. Puhuvat hifistä, mutta eihän hifi ole hifiä ilman laitteita, joilla hifisti musiikkia toistaa (CD:täkin voi kuunnella vaikka kuinka onnettomilla laitteilla ilman hifin häivähdystäkään).
Minä en ole hifistä ollut kiinnostunut ikinä. Olen kiinnostunut biiseistä. Taustalla on tietenkin kasvaminen c-kasettien kanssa ja kaiken sen, mitä niiden kanssa on keksitty tehdä, että saadaan puutteellisilla laitteilla biisit kuultaviksi. Olen myös pitänyt levyjä pääsääntöisesti lähinnä tapana tallettaa biisit, joiden oikea olomuoto on kuitenkin livenä soitettu. Bändien keikat eivät ikinä ole hifikokemuksia siinä mielessä kuin kalliiden laitteidensa kanssa värkkäävät runkk... tyypit tuntuvat ajattelevan. Keikkakokemukset ovat vielä todella erilaisia sijainnista riippuen: soittajat kuulevat aivan eri jutut kuin yleisö pitkin poikin tilaa; mikä niistä olisi se oikea, jota tavoitella kotona stereolaitteiden kanssa? Vielä kauempana hifistä ovat treenikämppien tapahtumat. Olen siis pitänyt hifiä lähtökohtaisesti oikealle elämälle vieraana ilmiönä. Eikä minulla ikinä ole ollut rahaakaan laitettavaksi hyviin laitteisiin. Spotifyn pakattu musiikki on siis kelvannut oikein hyvin.
Siinä siis yksinkertaistettuna (ihan noin mustavalkoinen en oikeasti ole) lähtökohta Tidalin testailuun. Tai pitää niistä laitteista lisätä, että käytäntö on ajanut siihen, että suurin osa kuuntelusta tapahtuu kuulokkeilla; kotona koneen ääressä rupiset Sennheiserin halpiskuppiluurit ja työmatkoilla puhelimen kautta Sonyn saman hintaluokan in-ear-napit.
Itse asiassa ihastuin Tidaliin heti. Musiikki kuulostaa täyteläisemmältä pienemmällä äänenvoimakkuudella. Parin viikon aikana oppii huomaamaan, että pakattu on kovemman ja terävämmän kuuloista. Joihinkin metallijuttuihin sellainen oikeastaan sopiikin.
Tai tietenkin minä aina kuuntelen bassoa (soitinta) ensimmäisten joukossa ja se kuuluu helpommin selkeästi. Sitten tuota täyteläisyyttä saa hiljalleen havainnoitua myös pienissä yksityiskohdissa: erilaiset pieniksi tarkoitetut kaiut ovatkin kuultavissa. Ei niitä ole osannut kaivata, kun niistä ei ole tiennyt, mutta niillä on iso vaikutus, kun ne kerran kuulee. Samoin vaikkapa stemmalaulujen yksityiskohdat tulevat paremmin esille.
Vertailu Spotifyn parhaaseen lauluun vuorottelemalla ei aina paljasta mitään erityistä, riippuu paljon musiikkityylistäkin. Parhaiten erot tulevat sellaisten levyjen kanssa, joita on kuunnellut oikeasti kymmeniä kertoja aikaisemminkin.
Koneella (mac) olen käyttänyt desktopsoftaa ja puhelimessa androidille tehtyä softaa. Tykkään molempien käyttöliittymästä: asiat on helppo hahmottaa, vaikka kaikki ei toimikaan samalla tavalla kuin Spotifyssa. Jotkin asiat tuntuvat selvästi luontevammilta Tidalilla.
Palvelujen musiikkisuosituksia on vaikea kunnolla vertailla, koska spotikalla on siinä monen vuoden soittohistoria etunaan ja sitä ei kahdessa viikossa kukaan saa kiinni. Yllättävän nopeasti Tidaliltakin tulee oikeasti fiksuja ehdotuksia; ei liian tarkasti vain eniten kuunneltuihin sidottuja.
Last.fm:n pitäisi toimia, mutta jokin siinä on kussut jo monta päivää tälläkin hetkellä. Pitää uskoa sen korjautuvan.
Musiikkivalikoimassa on eroja. Tuon americana-urakkani viimeisistä kolmestakymmenestä levystä löytyi Tidalista yllättävän vähän. Tai siis artistien uusimpia levyjä ei löytynyt, vanhempia kyllä. Muuten ainoa iso puute oli Bad Brainsin Quickness. Miten sellainen klassikko ja henkilökohtainen voimalevyni voi jostain puutttua?
Olisin aikalailla heti valmis vaihtamaan Tidaliin, mutta tuo americana-homma vielä hetken pidättelee. Taidan mennä ainakin kuukauden molempien kanssa. Katsotaan sitten lopullinen tuomio.
Edit: en korjannut kirjoitusvirheitä ja ajatuskatkoksia. Tälle tuli jatkoa kuukautta myöhemmin: http://kannattikokuunnella.blogspot.fi/2015/03/tidal-maksullisen-kuukauden-jalkeen.html
Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 32
Lydia Loveless: Somewhere Else
Kelvollista kantrirokkia. Se rokki tahtoo tulla niin hyvässä kuin pahassakin rumpalin ja basistin tukevasta otteesta. Muuten sitten ei niin kaukana kantrista oltaisikaan. Pelkästään hyvää on se, että tämä kuulostaa oikeasti bändiltä eikä vain solistin taakse kasatulta säestysporukalta.
Tyylin ja melodioiden puolesta pyöritään aika samanlaisilla seutuvilla kuin Lucinda Williams. Loveless ei kuitenkaan samalla tavalla tee kaikesta elämää suurempaa. Sekin on osin hyvä; ei kukaan Williamsille siinä pärjäisikään.
Mutta siis hyvä levy, vaikka ei syviä jälkiä jätäkään. Sanoituksissakin melkein kerralla tarttuvia koukkuja, joista paras voisi olla Verlaine Shot Rimbaud (sivistymättömälle moukalle se tietenkin kuulostaa tapolta tai murhalta, vaikka oikeasti ampui vain käteen. Joo, piti katsoa internetistä.). Siitäkin lähtökohdasta olisi voinut ehkä repiä enemmän.
Mingo Fishtrap: On Time
Taas kuulostaa bändin nimi mitättömältä vitsiltä. Tällä kertaa ei kuitenkaan ole limaisen lipevästä bilemusiikista, kuten String Cheese Incident tuossa pari päivää sitten tuntui olevan.
Funkahtavaa soulia siis. Toimii kyllä tanssikäytössäkin. Kertosäkeet tahtovat hetkittäin mennä iljettävän kosiskelevan puolelle, mutta jotenkin nämä pitävät ne kuitenkin voiton puolella. Ja mukavasti asialle omistautuneilta kuulostavat.
Svengi on makea ja tiukan rento. Periaatteessa siis oikein mahtavaa kuunneltavaa, mutta jokin nytkäys jää uupumaan laulajan suorituksesta. Ei siis huono laulaja, mutta jonkinlainen särmä vielä lisää tai jotain.
Kelvollista kantrirokkia. Se rokki tahtoo tulla niin hyvässä kuin pahassakin rumpalin ja basistin tukevasta otteesta. Muuten sitten ei niin kaukana kantrista oltaisikaan. Pelkästään hyvää on se, että tämä kuulostaa oikeasti bändiltä eikä vain solistin taakse kasatulta säestysporukalta.
Tyylin ja melodioiden puolesta pyöritään aika samanlaisilla seutuvilla kuin Lucinda Williams. Loveless ei kuitenkaan samalla tavalla tee kaikesta elämää suurempaa. Sekin on osin hyvä; ei kukaan Williamsille siinä pärjäisikään.
Mutta siis hyvä levy, vaikka ei syviä jälkiä jätäkään. Sanoituksissakin melkein kerralla tarttuvia koukkuja, joista paras voisi olla Verlaine Shot Rimbaud (sivistymättömälle moukalle se tietenkin kuulostaa tapolta tai murhalta, vaikka oikeasti ampui vain käteen. Joo, piti katsoa internetistä.). Siitäkin lähtökohdasta olisi voinut ehkä repiä enemmän.
Mingo Fishtrap: On Time
Taas kuulostaa bändin nimi mitättömältä vitsiltä. Tällä kertaa ei kuitenkaan ole limaisen lipevästä bilemusiikista, kuten String Cheese Incident tuossa pari päivää sitten tuntui olevan.
Funkahtavaa soulia siis. Toimii kyllä tanssikäytössäkin. Kertosäkeet tahtovat hetkittäin mennä iljettävän kosiskelevan puolelle, mutta jotenkin nämä pitävät ne kuitenkin voiton puolella. Ja mukavasti asialle omistautuneilta kuulostavat.
Svengi on makea ja tiukan rento. Periaatteessa siis oikein mahtavaa kuunneltavaa, mutta jokin nytkäys jää uupumaan laulajan suorituksesta. Ei siis huono laulaja, mutta jonkinlainen särmä vielä lisää tai jotain.
torstai 5. helmikuuta 2015
CMX: Mesmeria
CMX on Suomen rockhistorian tärkein yksittäinen bändi.
Varmaan kaikilla on se jokin kovin keikkakokemus siltä vuodelta, kun pääsi ensimmäisen kerran aikuisten sekaan baariin. Minulla se oli CMX Ilokiven yläkerrassa 1991. Sen jälkeen levyt ja keikatkin paranivat koko ajan, vaikka keikkayleisöä ei enää laskettukaan kymmenissä ja mukana alkoi olla radiohittien houkuttelemia ihmetyyppejä.
Vaan jokin loppui Discopoliksen jälkeen. Vainajala ei enää tuntunut miltään.
Jotkut tarpeeksi viisaan oloiset sanoivat, että niin siinä aina käy: jotkut jäävät kiinni menneeseen ja siihen intiimiin yhteyteen, johon ei enää ole paluuta, kun massat löytävät ja enää ei ollakaan edellä, oikeassa ja rajuja. Jotkut ovat myös kehuneet, että tässä välillä CMX on elänyt huippukauttaan, tehnyt upeita levyjä ja silleen.
Aattelin, että niin kai sen täytyy olla.
Paskat, monta vuotta olen ajatellut ihan väärin. Ehkä jäin kiinni menneeseen, mutta eri tavalla: ennen jokainen bändin uusi levy oli erilainen, jännittävä, rohkea ja haistatteli meille pitempään mukana olleillekin. Sitten se uusiutuminen vain loppui. Oikeasti. Välillä CMX on vain sitä peitellyt verhoutumalla rockin tyyleistä taantumuksellisimpaan eli progeen (minkä muun rock-suuntauksen kanssa on vuodesta toiseen yhtä perusteltua jumittua neljäkymmentä vuotta vanhoihin juttuihin; King Crimson, Jethro Tull, Yes, Pink Floyd, häh?).
Ja nyt sitten Mesmeria. Ihan oikiasti. Heti alun ankeat syntikka-arpeggiot ja siitä loppuun asti: ei mitään uutta. Ei. Haloo Helsinki! on radikaalia ja rajusti kokeilevaa tähän velttoiluun verrattuna. Radiorokki otti bändin kiinni.
Kotimaiset radion rokkihitit eivät kuulostaisi samalta ilman CMX:n aikaisempaa työtä, siinä kuuluu sen suuri vaikutus. Mutta enää bändi ei ole niiden edellä, vaan seuraa kiltisti mukana. Biisit ovat ihan kivoja lauluja, mutta ennen se ei olisi riittänyt.
Varmaan kaikilla on se jokin kovin keikkakokemus siltä vuodelta, kun pääsi ensimmäisen kerran aikuisten sekaan baariin. Minulla se oli CMX Ilokiven yläkerrassa 1991. Sen jälkeen levyt ja keikatkin paranivat koko ajan, vaikka keikkayleisöä ei enää laskettukaan kymmenissä ja mukana alkoi olla radiohittien houkuttelemia ihmetyyppejä.
Vaan jokin loppui Discopoliksen jälkeen. Vainajala ei enää tuntunut miltään.
Jotkut tarpeeksi viisaan oloiset sanoivat, että niin siinä aina käy: jotkut jäävät kiinni menneeseen ja siihen intiimiin yhteyteen, johon ei enää ole paluuta, kun massat löytävät ja enää ei ollakaan edellä, oikeassa ja rajuja. Jotkut ovat myös kehuneet, että tässä välillä CMX on elänyt huippukauttaan, tehnyt upeita levyjä ja silleen.
Aattelin, että niin kai sen täytyy olla.
Paskat, monta vuotta olen ajatellut ihan väärin. Ehkä jäin kiinni menneeseen, mutta eri tavalla: ennen jokainen bändin uusi levy oli erilainen, jännittävä, rohkea ja haistatteli meille pitempään mukana olleillekin. Sitten se uusiutuminen vain loppui. Oikeasti. Välillä CMX on vain sitä peitellyt verhoutumalla rockin tyyleistä taantumuksellisimpaan eli progeen (minkä muun rock-suuntauksen kanssa on vuodesta toiseen yhtä perusteltua jumittua neljäkymmentä vuotta vanhoihin juttuihin; King Crimson, Jethro Tull, Yes, Pink Floyd, häh?).
Ja nyt sitten Mesmeria. Ihan oikiasti. Heti alun ankeat syntikka-arpeggiot ja siitä loppuun asti: ei mitään uutta. Ei. Haloo Helsinki! on radikaalia ja rajusti kokeilevaa tähän velttoiluun verrattuna. Radiorokki otti bändin kiinni.
Kotimaiset radion rokkihitit eivät kuulostaisi samalta ilman CMX:n aikaisempaa työtä, siinä kuuluu sen suuri vaikutus. Mutta enää bändi ei ole niiden edellä, vaan seuraa kiltisti mukana. Biisit ovat ihan kivoja lauluja, mutta ennen se ei olisi riittänyt.
keskiviikko 4. helmikuuta 2015
Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 31
String Cheese Incident: Song in My Head
Argh. Tässä sairastelun keskellä olisi mahtavaa, jos illan kuuntelusessioissa saisi edes jollain tapaa ihania elämyksiä. Vaan nyt ei iske.
Bändin nimi on jo niin ankea vitsi, että musiikki voisi sen korvata. Mutta kun ei: jotenkin yleispätevää amerikkalaista bilemeininkiä. Hyvin soitettua, fiksua, siistin kuuloista ja ihan kelvollisia biisejä ja silleen, mutta semmoinen läpitunkeva lipevä miellyttämisen meininki koko ajan, ettei pää kestä. Ja jam band -perinteen mukaisesti tolkuttoman pitkästi päämäärätöntä sooloiluakin mukana.
Oikeastaan itkettää. Siinä ei edes Zac Brown pelasta.
Tää on varmasti tosi mahtava sellaisille, jotka tämmöisestä tykkää.
Argh. Tässä sairastelun keskellä olisi mahtavaa, jos illan kuuntelusessioissa saisi edes jollain tapaa ihania elämyksiä. Vaan nyt ei iske.
Bändin nimi on jo niin ankea vitsi, että musiikki voisi sen korvata. Mutta kun ei: jotenkin yleispätevää amerikkalaista bilemeininkiä. Hyvin soitettua, fiksua, siistin kuuloista ja ihan kelvollisia biisejä ja silleen, mutta semmoinen läpitunkeva lipevä miellyttämisen meininki koko ajan, ettei pää kestä. Ja jam band -perinteen mukaisesti tolkuttoman pitkästi päämäärätöntä sooloiluakin mukana.
Oikeastaan itkettää. Siinä ei edes Zac Brown pelasta.
Tää on varmasti tosi mahtava sellaisille, jotka tämmöisestä tykkää.
tiistai 3. helmikuuta 2015
Napalm Death: Apex Predator - Easy Meat
Ensin tuntui vähän oudolta ajatukselta mainita yli kolmekymmentä vuotta vanhan yhtyeen uutuuslevyä. Sitten ei tarvinnut pitkään miettiä noita americana-listan tyyppejä ja sieltä löytyy heti monta vielä pitempään vääntänyttä tyyppiä, joista monet saavat aikaiseksi ihan huomioimisen arvoisia levyjä.
Ehkä se outo tunne tuleekin siitä, että rankemman metallin suunnalla tämmöistä harvemmin tapahtuu. Siis, että vuosikymmeniä sitten maagisia levyjä tehneet tyypit nousevat johonkin uuteen kukoistukseen ja ovat tekevät oikeasti kovan levyn, jossa on vielä tehty jotain heille uutta.
Voi siis jättää väliin nostalgiaan vetoamiset ja setien sympaattisuuden tai kertaukset yhtyeen historiallisesta arvosta. En ole aktiivisesti pitkään aikaan bändiä kuunnellut, mutta kymmenkunta vuotta sitten uudet levyt olivat lähinnä ok-tasoa kaikkien noiden edellämainittujen juttujen avulla. Ja tosi ihastuttuvan sympaattinen keikkajyräkin se oli silloin, ei sillä.
Mutta siis: hurjan kova levy, mahtava musiikillisen näkemyksen kirkkaus ja sitten vielä kuuluu komea kiihkeys sen näkemyksen toteuttamisessa.
Tuon kiihkeyden tunnun lasken ehkä eniten laulajan ja rumpalin piikkiin. ND:n kitaristien ote ei ikinä ole ollut tolkuttoman tiukka, joten pitkälti mutkikkuuden ja tarkkuuden kasassa pitäminen jää rumpalille. Ja rumpali hoitaa sen. Kitarahommissa taitaa olla aikaisempaa enemmän myös melodisia sävyjä, joka on ilahduttavaa tuon rytmisen temppuilun kanssa. Tässä genressä basisti jää valitettavan piiloon: kitarasoundi on sen verran paksu, että bassosta erottuvat lähinnä hetkittäin metallisen säröiset keskiäänikolinat.
Ja laulaja. Tää on niin paljon riffeillä pyörivää hommaa, että laulajan hommaksi jää sitten riffinippujen pitäminen biiseinä. Siinä hän onnistuu hyvin ja sävyjä ja melkein puhdasta laulamista on mukana enemmän kuin muistini mukaan aikaisemmin. Niin ja biisit ovat vielä sopivan mittaisia; idea kantaa koko biisin verran ja venyttäminen olisi vain tyhmää.
Vielä kerran: ei selityksiä, lieventäviä asianhaaroja tai puolustelua; älyttömän kova levy, jota on kiva kuunnella. Uusia sävyjä, joo, mutta bändin omilla ehdoilla ja ilman löysäilyä.
Nyt pitäisi päästä vielä keikalla näkemään, että onko isku oikeasti näin luja.
Ehkä se outo tunne tuleekin siitä, että rankemman metallin suunnalla tämmöistä harvemmin tapahtuu. Siis, että vuosikymmeniä sitten maagisia levyjä tehneet tyypit nousevat johonkin uuteen kukoistukseen ja ovat tekevät oikeasti kovan levyn, jossa on vielä tehty jotain heille uutta.
Voi siis jättää väliin nostalgiaan vetoamiset ja setien sympaattisuuden tai kertaukset yhtyeen historiallisesta arvosta. En ole aktiivisesti pitkään aikaan bändiä kuunnellut, mutta kymmenkunta vuotta sitten uudet levyt olivat lähinnä ok-tasoa kaikkien noiden edellämainittujen juttujen avulla. Ja tosi ihastuttuvan sympaattinen keikkajyräkin se oli silloin, ei sillä.
Mutta siis: hurjan kova levy, mahtava musiikillisen näkemyksen kirkkaus ja sitten vielä kuuluu komea kiihkeys sen näkemyksen toteuttamisessa.
Tuon kiihkeyden tunnun lasken ehkä eniten laulajan ja rumpalin piikkiin. ND:n kitaristien ote ei ikinä ole ollut tolkuttoman tiukka, joten pitkälti mutkikkuuden ja tarkkuuden kasassa pitäminen jää rumpalille. Ja rumpali hoitaa sen. Kitarahommissa taitaa olla aikaisempaa enemmän myös melodisia sävyjä, joka on ilahduttavaa tuon rytmisen temppuilun kanssa. Tässä genressä basisti jää valitettavan piiloon: kitarasoundi on sen verran paksu, että bassosta erottuvat lähinnä hetkittäin metallisen säröiset keskiäänikolinat.
Ja laulaja. Tää on niin paljon riffeillä pyörivää hommaa, että laulajan hommaksi jää sitten riffinippujen pitäminen biiseinä. Siinä hän onnistuu hyvin ja sävyjä ja melkein puhdasta laulamista on mukana enemmän kuin muistini mukaan aikaisemmin. Niin ja biisit ovat vielä sopivan mittaisia; idea kantaa koko biisin verran ja venyttäminen olisi vain tyhmää.
Vielä kerran: ei selityksiä, lieventäviä asianhaaroja tai puolustelua; älyttömän kova levy, jota on kiva kuunnella. Uusia sävyjä, joo, mutta bändin omilla ehdoilla ja ilman löysäilyä.
Nyt pitäisi päästä vielä keikalla näkemään, että onko isku oikeasti näin luja.
maanantai 2. helmikuuta 2015
Americana Music Association Top 100 albums 2014 osa 30
Taas tauon jälkeen tämän homman esittely:
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio.
Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.
Ja jos et jaksa klikkailla noita linkkejä niin kerron, että Benson on sijalla 67 ja Miller sitten 68.
Ray Benson: A Little Piece
Nyt kerkesin vahingossa kurkkaamaan wikipediaa: tämä on kuuluisa laulaja ja värkännyt jotain western swingiä Asleep at the Wheelin kanssa monta kymmentä vuotta. Sitten pitää tehdä soololevy (itse asiassa toinen), jolla tekee jotain ihan muuta.
Ihan perussympaattinenhan tämä levy on. Oikeasti hyvä bändi, makeita mandoliinijuttuja, ihan kelvollisia biisejä ja Benson laulaa lempeän lämpimästi ja silleen.
Aika monesti vaan tulee sellainen olo, että on liiankin selkeästi kuultavissa minkälainen juttu kustakin biisistä on haluttu tehdä. No esim. eka on hämmentävän tyhjentävästi kuvattuna Tom T. Hall tapaa Guy Clarkin. Muista samanlainen tunne tulee epämääräisemmin, koska olen näissä jutuissa aika heikosti sivistynyt.
Mutta joo siis: kohtuullisen hyvä levy, vaan ei räjäytä. Tai Willien Nelson tietenkin räjäyttää.
Scott Miller: Big Big World
Hämmentävä kansi: aurinko nousee valaisemaan maapalloa täältä meidän paikkeilta ja näkymään hallitsee valtava valkea kartano jossain Siperian paikkeilla.
Vähän hämmentävä on levykin alkuun. Mukavan kuivakka kokonaisilmaisu antaa odottaa jotain täyttymystä jostain freak folkin ja gospelin välimaastosta. Kivasti myös käytetään aikamoisia soundivalleja yksittäisten soittajien sooloilun sijaan, joskin viulisti sieltä edukseen puskee itsensä pintaan vähän väliä.
Mutta odotukset jäävät täyttymättä. Cold War Veteran on jotenkin ankea mukanokkeluus ja B-luokan kantri-springsteen-yritelmä. Joo. Ei jaksa.
Sitten se googlausvaihe: neljäs soololevy, alt-kantria ja folkia. Omakustanteita enimmäkseen näköjään. Huh, en sentään mitään ihan jättiläistä tullut haukkuneeksi.
Americana Music Association julkaisee vuosittain listan sadasta soitetuimmasta levystä. Lähteenä tuossa on siis 70 radioasemaa (perinteisiä radioasemia + nettiradioita mukana). Tuli vastaan listasta nätisti numeroitu versio.
Parina vuotena olen todennut, että pari tuttua levyä siellä on ja monta tuttua nimeä. Siihen se on jäänyt. 2014 listalta spotifystä löytyi yli 90 ja nyt sitten koitan kuunnella koko listan läpi ja kerätä muistiinpanot kuunteluista tähän blogiin.
Ja jos et jaksa klikkailla noita linkkejä niin kerron, että Benson on sijalla 67 ja Miller sitten 68.
Ray Benson: A Little Piece
Nyt kerkesin vahingossa kurkkaamaan wikipediaa: tämä on kuuluisa laulaja ja värkännyt jotain western swingiä Asleep at the Wheelin kanssa monta kymmentä vuotta. Sitten pitää tehdä soololevy (itse asiassa toinen), jolla tekee jotain ihan muuta.
Ihan perussympaattinenhan tämä levy on. Oikeasti hyvä bändi, makeita mandoliinijuttuja, ihan kelvollisia biisejä ja Benson laulaa lempeän lämpimästi ja silleen.
Aika monesti vaan tulee sellainen olo, että on liiankin selkeästi kuultavissa minkälainen juttu kustakin biisistä on haluttu tehdä. No esim. eka on hämmentävän tyhjentävästi kuvattuna Tom T. Hall tapaa Guy Clarkin. Muista samanlainen tunne tulee epämääräisemmin, koska olen näissä jutuissa aika heikosti sivistynyt.
Mutta joo siis: kohtuullisen hyvä levy, vaan ei räjäytä. Tai Willien Nelson tietenkin räjäyttää.
Scott Miller: Big Big World
Hämmentävä kansi: aurinko nousee valaisemaan maapalloa täältä meidän paikkeilta ja näkymään hallitsee valtava valkea kartano jossain Siperian paikkeilla.
Vähän hämmentävä on levykin alkuun. Mukavan kuivakka kokonaisilmaisu antaa odottaa jotain täyttymystä jostain freak folkin ja gospelin välimaastosta. Kivasti myös käytetään aikamoisia soundivalleja yksittäisten soittajien sooloilun sijaan, joskin viulisti sieltä edukseen puskee itsensä pintaan vähän väliä.
Mutta odotukset jäävät täyttymättä. Cold War Veteran on jotenkin ankea mukanokkeluus ja B-luokan kantri-springsteen-yritelmä. Joo. Ei jaksa.
Sitten se googlausvaihe: neljäs soololevy, alt-kantria ja folkia. Omakustanteita enimmäkseen näköjään. Huh, en sentään mitään ihan jättiläistä tullut haukkuneeksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)